Spiel des Jahres -palkinnon finalistit on julkistettu. Deutscher Spiele Preisin ja Charles S. Roberts -palkintojen äänestys on avattu. Lautapelit.fi:ltä on ilmestynyt kaikenlaista uutta mielenkiintoista.

Spiel des Jahres -finalistit 2022

Saksan vuoden peli -palkinto Spiel des Jahres on lautapelimaailman arvostetuimpia ja kaupallisesti merkittävimpiä palkintoja. Siksi se kiinnostaa Saksan ulkopuolellakin.

Palkinto jaetaan kolmessa sarjassa. Pääsarja on suunnattu suurelle yleisölle, sen lisäksi on erilliset sarjat lastenpeleille (Kinderspiel des Jahres) ja vähän kokeneempien pelaajien peleille (Kennerspiel des Jahres).

Sarjojen finalistit on nyt julkistettu. Kinderspiel des Jahresin voittajat julkistetaan 20.6.2022 ja Spiel des Jahresin ja Kennerspiel des Jahresin voittajat julkistetaan 16.7.2022.

Spiel des Jahres -finalistit:

• Cascadia (Randy Flynn, Flatout Games)
• Scout (Kei Kajino, Oink Games)
• Top Ten (Aurélien Picolet, Cocktail Games)

Cascadia on melko vahva ehdokas voittajaksi: se on tällä hetkellä BoardGameGeekin abstraktien listan ykkönen ja perhepelien listan sijalla 8. Pelissä luodaan harmonisia ekosysteemejä hankkimalla habitaattilaattoja ja eläintokeneita, ja eläimiä pitäisi saada sitten mahdollisimman sopuisasti habitaatteihinsa. Cascadia on tulossa suomeksi loppuvuodesta.

Scout on kiipeämiskorttipeli, jossa korteilla on kaksi eri arvoa (käytetty arvo riippuu siitä, miten päin kortti on kädessä), käden kortteja ei saa järjestellä uudestaan ja vuoron voi passata ryöstääk­seen kortin viimeksi pelatusta setistä itselleen. Scout vaikuttaa yksinkertaisen nokkelalta.

Top Ten on yhteistyöpartypeli, jossa pelaajat saavat aiheen (”mitä pelastaisit palavasta talosta”) ja numeron väliltä 1–10 (tässä tapauk­sessa 1 on vähiten arvokkain, 10 kaikista arvokkain). Pelaajan on sitten sanottava joku numeroaan vastaava asia (ykkösellä vaikka ”tiskirätti” ja kympillä ”perintöjalokivet”) ja yhden pelaajista on sitten pistettävä muiden vastaukset oikeaan järjestykseen. Tämä kuulostaa oikeassa porukassa todella hauskalta.

Raati suositteli lisäksi seuraavia pelejä: 7 Wonders: Architects, Echoes: The Dancer, Magic Rabbit, My Gold Mine, So Clover! ja Trek 12: Himalaya.

Kennerspiel des Jahres -finalistit:

• Cryptid (Hal Duncan, Ruth Veevers, Osprey Games)
• Dune: Imperium (Paul Dennen, Dire Wolf)
• Living Forest (Aske Christiansen, Ludonaute)

Cryptid on jo vanha tuttu, peli on ilmestynyt englanniksi jo 2018. Pelissä etsitään päättelemällä salaperäisiä olentoja. Pelaajien on selvitettävä vihjeitä ja yritettävä johtaa muita pelaajia harhaan.

Dune: Imperium on pakanrakennusta ja työläistenasettelua yhdis­televä peli scifi-klassikosta. Peli on pidetty – se on Board­Game­Geekin listalla sijalla 16 – mutta jopa Kennerspiel des Jahres -sarjassa se tuntuu minusta kyllä turhan raskaalta.

Living Forest voisikin olla kelpo ehdokas voittajaksi. Luontoteemai­nen peli on napakan mittainen ja tarjoaa pakanrakennusta, onnen­koetusta ja kilpajuoksua. Peli voitti jo As d’Or -palkinnoissa Kenneriä vastaavan sarjan. Living Forest ilmestyikin juuri suomeksi.

Raati suositteli myös seuraavia pelejä: Ark Nova, Khôra: Rise of an Empire ja Witchstone.

Kinderspiel des Jahres:

• Auch schon clever (Wolfgang Warsch, Schmidt Spiele)
• Mit Quacks & Co. nach Quedlinburg (Wolfgang Warsch, Schmidt Spiele)
• Zauberberg (Jens-Peter Schliemann, Bernhard Weber, Amigo)

Rohkenen veikata voittoa Wolfgang Warschille. Auch schon clever on lastenversio Ganz schön cleveristä, eli kupongintäyttöä. Kuviot ovat edeltäjästä tuttuja eli eri ratoja edistetään ja bonuksia ropisee, kun radoilla etenee. Nopissa on vain numeroiden sijasta värejä.

Mit Quacks & Co. nach Quedlinburg on lastenversio Räävelin rohto­tohtoreista. Tässäkin nostellaan laattoja pussista ja edetään sitten kilpajuoksuradalla. Valkoiset laatat ovat tässä unilaattoja, eli kun nostaa kolmannen, on aika ostaa kerätyillä rubiineilla uusia laattoja ja palauttaa kaikki laatat pussiin. Ensimmäisenä maaliin juossut voittaa. Veikkaan tätä voittajaksi, vaikuttaa sen verran kiinnosta­valta.

Zauberberg tai Magic Mountain on yhteistyöpeli, jossa kaltevaa peli­lautaa pitkin valutellaan arvaamattomasti eteneviä marmori­kuulia. Se nappula, johon kuula osuu, etenee ja tarkoituksena on saada velhon oppilaat maaliin ennen noitia.

Raati suositteli lisäksi seuraavia pelejä: Fröschis, Golden Ei, Honey ja Die Villa der Vampire.

Huhtikuussa 2022 Spiel des Jahres -komitea kertoi käyttävänsä vuoden 2022 aikana 69 000 euroa yhteensä 122 projektin edistä­miseen. Projekteilla on joka vuosi aina joku painopiste ja vuonna 2022 se on koulujen iltapäiväkerhot ja kokopäiväkoulut. Projekteilla tuodaan moderneja lautapelejä koululaisten saataville.

Saksassa kokopäiväkoulusta tulee pakollista vuonna 2026, mikä tuo paljon lapsia tällaisen toiminnan pariin – ja siten myös lautapelien pariin, mikä tietysti on projektirahoituksen perimmäinen tarkoitus.

Deutscher Spiele Preisin ja Charles S. Robertsin äänestykset ovat käynnissä

Toinen saksalainen pelipalkinto on Deutscher Spiele Preis. Sen voittajan valitsee pelaava kansa. Palkinto on saksalainen ja suunnattu saksalaisille, mutta kuka tahansa saa käydä äänestämässä. Äänestys on avoinna 31.7.2022 asti. Äänestyslomake löytyy täältä. Jokainen saa nimetä viisi suosikkiaan ja lisäksi yhden lastenpelin. Äänestäjien kesken arvotaan myös pelipalkintoja.

Äänestykseen kelpaavat pelit, jotka on julkaistu Saksassa heinäkuun 2021 jälkeen.

Myös sotapelaajien Charles S. Roberts -palkinnon ehdokkaita voi äänestää 30.6.2022 asti. Ensimmäisellä kierroksella voi nimetä kolme ehdokasta jokaiseen kategoriaan. Kategorioiden viisi suosikkia ovat sitten lopulliset ehdokkaat, joista voittajat valitaan toisella äänestyskierroksella heinä- ja elokuussa. Kate­gorioita on runsaasti, mutta määrää on onneksi karsittu aikaisemmasta reippaasti. Huoltoreitissä on hyvä taustajuttu Charles S. Roberts -palkinnoista.

Äänestää voit täällä.

Uusia Lautapelit.fi-julkaisuja

Tähän mennessä vuoden kuumin Lautapelit.fi-uutuus on tietysti huippusuosittu eläintarhapeli Ark Nova. Se ilmestyy suomeksi vasta loppuvuodesta, mutta ostoksille pääsee jo nyt: peli on ennakkotilat­tavana tuntuvalla alennuksella. Normaalisti 69 euroa maksavan pelin saa nyt 49 eurolla. Tarjous on voimassa kesäkuun loppuun asti.

Kuten mainittua, Kennerspiel des Jahres -finalisti Living Forest ilmestyi toukokuun lopussa suomeksi. Tätä pääsee testaamaan myös BGA:ssa. Living Forestin esittelyvideo Youtubessa.

Erinomainen kupongintäyttöpeli Cartographers on ilmestynyt suomeksi. Suomenkielisessä laitoksessa on mukana myös Kyvyt-minilisäosa, joka tuo joka peliin kolme kykykorttia. Niitä voi käyttää kerran vuodenajassa maksamalla kortin hinnan. Kyvyillä voi hieman rikkoa sääntöjä, esimerkiksi piirtää kuvion vähän kartan reunan yli, tehdä pelatusta kuviosta kylän, värittää laudalle yhden ruudun joka on sekä kylä että pelto ja niin edelleen.

Viime vuoden Kennerspiel des Jahres -voittaja Paleo ilmoitettiin tulevan suomeksi alkuvuodesta 2022. Aikataulu on vähän venähtänyt, mutta nyt peli on saapumassa kauppojen hyllyille. Paleo on kivikausiaiheinen yhteistyöpeli, jossa yritetään selviytyä kivikautisena heimona. Pelissä on erilaisia moduuleja, jotka tuovat peliin vaihtelua pelikertojen välille.

Alkuvuodesta mainittu Helsinki-peli on ennakkotilattavana ja ilmestymisajankohdaksi Lautapelit.fi arvioi kesäkuun puoliväliä. Peli on Copenhagenin tekijöiltä Asger Harding Granerudilta ja Daniel Skjold Pederseniltä ja on samankaltaista ruudukon täyttämistä, nyt vain kehitetään Senaatintorille mahdollisimman hienoja paviljonkeja. Helsinki perustuu samaan pelimekaniikkaan kuin Copenhagen, mutta on edeltäjäänsä monimutkaisempi. Helsingin esittelyvideo Youtubessa.

Piakkoin ilmestyy myös Fungi, eli kymmenen vuoden takaisen Morels-korttipelin uusi suomenkielinen laitos. Fungi on kahden pelaajan sieniteemainen korttipeli, jossa yritetään saada kerättyä maukas sienisaalis. Tämän julkaisuajankohdaksi on ilmoitettu toukokuun loppu.

Elokuun alussa ilmestyväksi on ilmoitettu Reiner Knizian Family Inc. Tässä mafiateemaisessa kymmenen minuutin perhepelissä pelaajat jakavat ryöstösaalista. Se tapahtuu onnenkoetuspelinä, jossa pelaajat nostavat vuorollaan pelimerkkejä pöytään. Nostamisen joutuu lopettamaan heikolla menestyksellä, jos nostaa pöytään sellaisen pelimerkin, jollainen pöydässä jo oli. Jos lopettaa vapaaehtoisesti, saa ryöstää muilta pelaajilta kaikki heidän edessään olevat samanarvoiset pelimerkit. Jos pelimerkit pysyvät edessä omaan seuraavaan vuoroon asti, ne saa pistää turvaan varkailta.

Asmodeelle uusi Access+-studio

Asmodee julkisti toukokuun alussa aloittavansa uuden Access+-pelistudion, jonka tarkoituksena on hyödyntää Asmodee Researchin tutkimustietoa ja kehittää Asmodeen suosikkipeleistä uusia sovituksia pelaajille, joilla on kognitiivisia vaikeuksia.

Access+:n ensimmäisiä pelijulkaisuja ovat Dobble, Cortex Challenge ja Timeline. Pelit tulevat maailmanlaajuiseen jakeluun 2023. Tuttujen pelien uusissa versioissa kortit ovat isompia helpompia käsitellä ja sisällöt sovitettu helpommiksi. Helpotettuihin peleihin on lisätty mahdollisuuksia säätää vaikeustasoa pelaajien mukaiseksi. Mukana on myös tietoa ja apua hoitajille ja avustajille. Access+:n pelit on tarkoitettu sekä viihteeksi että kuntoutuksen työkaluiksi.

Greater Than Games ja Dice Hate Me eroavat

Vuonna 2015 Dice Hate Me Games ja Greater Than Games fuusioituivat kokonaisuudeksi, jossa oli mukana myös Sentinel Comics ja Fabled Nexus. Matkan varrella Greater Than Games on kasvanut yrityskauppojen myötä suuremmaksi, yhtiöön ovat liittyneet Nevermore Games vuonna 2018, Cheapass Games vuonna 2019 ja Flat River Group vuonna 2021.

Tämän johdosta Dice Hate Me Gamesin johtaja Chris Kirkman halusi ottaa askeleen taaksepäin ja Dice Hate Me Games irtoaa Greater Than Gamesista. Greater Than Games pitää Dice Hate Me Gamesin peleistä Compoundedin, Bottom of the 9th:n ja Legends of Sleepy Hollow’n. Dice Hate Me Games pitää kaikki muut alkuperäi­set pelinsä ja lisäksi Nevermoren Dark Dealingsin ja Spiresin ja Fablex Nexuksen Fate of the Elder Godsin.

Spirit-lehden UK Games Expo -katsaus

UK Games Expo -tapahtuma järjestetään 3.–5.6.2022. Jos haluat perehtyä tapahtumassa esiteltäviin peleihin, Tabletop Spirit -lehti on julkaissut 80-sivuisen katsauksen tapahtuman peleistä.

Katsauksen voi ladata täältä.

Cryo järjestää taas Maraconin

Oulussa pelataan, kun Cryo ry järjestää taas Maracon-tapahtuman Kaijonharjun nuorisotalolla. Maracon XLV järjestetään 10.–12.6.2022 ja ohjelmassa on roolipelejä, lautapelejä, korttipelejä, digipelejä ja muuta nörttitouhua koko viikonlopun ajan. Tapahtuma on pääsymaksuton, päihteetön ja kaikille avoin.

Sampsan pelaamaa

Pelipöydän ehdoton kunkku on ollut jo pari kuukautta Hansa Teutonica. Tätä reittien rakentamiseen painottuvan europelin hankintaa suunnittelin pitkään, mutta Big Box -version julkaisun myötä uskalsin pelin hankkia. Meillä kun on kysyntää sellaisille hieman syvällisemmille europeleille, jotka eivät veny tuhottomasti, eivät tunnu kovin raskailta ja joissa olisi myös vuorovaikutusta.

Hansa kyllä täyttää nämä tarpeet erittäin hyvin. Erikoiskykyjen ja kauppareittien rakentamisen symbioosi on mekaanisesti hirvit­tävän kiehtova ja hyvin omaperäinen. En tarkemmin lähde avaa­maan peliä, sillä Hannun arvio tiivistää hyvin sekä pelin ytimen että sen hienoudet, se kannattaa käydä lukemassa. Ulkoasun kanssa olemme kuitenkin eri mieltä. Minun silmiini peli on luokattoman ruma ja tämä seikka oli pelin hankkimisen esteenä tovin. Onneksi parin pelin jälkeen ulkoasua harvoin edes huomaa ja ainakin kuvitus on selkeää, jotta pelitilanteet pystyy lukemaan kauempaakin.

Peli skaalautuu myös todella hyvin. Meillä pelit ovat olleet pääsääntöisin kolminpelejä ja peli toimii niinkin erinomaisesti. Emmekä ole pelanneet kuin vasta muutamia pelejä peruskartalla, kaikki muu lisäsälä on vielä odottamassa. Tutkittavaa pelin seurassa siis riittää. Tavaralle tulee varmasti tarvetta, sillä Hansa Teutonica on paras europeli, mitä olen vuosiin pelannut.

Uusi tuttavuus on ollut Menara, jota pääsin testaamaan joku viikko sitten. Kyseessä on tiivistetysti yhteistyönä pelattava Huojuva torni, jossa rakennetaan pylväiden ja pahvilautojen varaan korkeaa tornia. Omalla vuorolla suoritetaan tehtäviä, muun muassa siirrel­lään tai lisätään pylväitä sekä tornin kerroksia eri paikkoihin. Jos tehtävä onnistuu, vuoro siirtyy eteenpäin. Jos tehtävä epä­onnistuu (eli joku yksittäinen osa kaatuu ja sen saa vielä palautettua) tehtäväkortti lisää pelaajien tornin tavoitekorkeutta yhdellä kerroksella. Kun oikea korkeus saavutetaan ja joku lopetusehto täyttyy (pylväät, kerrokset tai tehtäväkortit loppuvat), pelaajat voittavat. Jos peli loppuu ja tavoitekorkeus on saavuttamatta, niin häviö koittaa. Vaikka todennäköisemmin peli loppuukin muiden pinoamispelien tapaan siihen, että torni rösähtää.

Menara yllätti positiivisesti. Mietin ennakkoon, että onko pelissä oikeasti yhteistyön tuntua, mutta pelissä täytyykin toimia aika vahvasti yhdessä, että voitto on mahdollista saavuttaa. Vuorot on suunniteltava tarkkaan erilaisia tehtäviä varten ja pelaajat voivat ottaa enemmän tai vähemmän riskejä tehtäväkorttien kanssa (kortteja on kolmen eri tasoisia) ja nämä yhdessä tekevät pelistä hyvin yhteisöllisen kokemuksen.

On peli intensiivinenkin, kun torni alkaa kasvaa kerros kerrokselta huterammaksi. Toisaalta olin yllättynyt, että torni pysyy pystyssä niinkin hyvin, eikä ensimmäisen pelin valmis torni ollut kovinkaan hutera. Tätä haluan pelata vielä lisää.

Lastenpeleissä uusi, tai uusvanha suosikki on Kanin loikka: Deluxe. Pelistä ilmestyi vaivihkaa uusi versio, joka ei muuta tavallista Kanin loikkaa hirveästi. Peruspelin tapaan tässäkin kiivetään pupu­figuu­reilla ylös mäkeä ja yritetään olla tippumatta matkalla ilmestyviin koloihin. Erikoisversio lisää matkan varrelle lisää esteitä – on myyrää, nousevaa siltaa ja pupuja linkoavaa aitaa. Lisäksi pelin graafinen ilme on päivitetty paremmaksi.

Vanhemman mielestä peli on edelleen toimiva, mutta 3- ja 5- vuoti­aisiin testipelaajiin uudet jipot iskivät lujaa. Heille peli tuntui taas jännittävältä ja on totta, että laudalla on nyt hieman enemmän säpinää kuin ennen. Onko uuden pelin hankinnalle tarvetta, jos vanha Kanin loikka lojuu hyllyssä? Todennäköisesti ei, vaikka ei uusi laitoskaan kallis investointi ole. Jos peliä ei vielä omista ja kaipaa helposti lähestyttävää lastenpeliä, niin silloin uuden version hankinta kannattaa.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauksen jälkeen

• Sampsa testasi Kanin loikka: Deluxen eli vanhan lastenpeli­klassikon uuden version.
• Joonas koeajoi Power Gridin perusversioon tulleen Eurooppa / Pohjois-Amerikka-lisäkarttapaketin.
• Lautapeliartistit tutustui Lord of the Rings: The Card Gamen uuteen Revised Core Setiin.
• Joonas testasi Splendorin lisäosakokoelman Cities of Splendorin ja havaitsi sen toimivaksi.
• Pauli pohti kääpiöiden petturuutta Saboteur: The Lost Minesin parissa.
• Lautapeliartistit juonittelivat Westerosissa A Game of Thrones: B’Twixtissä.
• Juho tutustui Irlannin vanhoihin valtataisteluihin Brian Boru: High King of Irelandissa.
• Joonas rakenteli harmonisia pilvenpiirtäjiä Neovillessä.

Haluaisitko nähdä oman nimesi tällä listalla? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta ja uusille avustajille luvassa olevista stipendeistä. Avustajia varten on nyt oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Listalla kerrotaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Twitteristä ja Telegramista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram on varmin kanava, jossa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Lautapeliblogien päivitykset

• Miiran ja Annikan hyvin draftatuissa korteissa on puhuttu peleistä, joille ei lämmitty heti, peleistä, joissa on modulaarinen lauta, peleistä, joista Miira ja Annika pitävät puolisoitaan enemmän, raastavista peleistä ja Kramerin ja Kieslingin peleistä.
• Huoltoreitti esitteli Charles S. Roberts -palkintoja.
• Nopparalli esitteli Bureau of Investigation -lautapelin.
• Todellisuuspaossa Kaitsu virutteli varpaitaan sotapelien maailmassa.
• Lunkisti.fi vertaili Cartographersia ja Cartographers: Heroesia.
• Nopparalli arvioi Lord of the Rings: The Card Game – Revised Core Setin.
• Koko perhe pelaa esitteli parhaita pelejä nelivuotiaan kanssa.
• Pelikaappimuistio valloitti Roomaa 20 minuutissa Caesar!-pelin parissa.
• Huoltoreitissä saatiin Rooma-tripla: kaksi peliä ja kirja.
• Tuomo pelasi Cartographersia livenä.

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Toisen maailmansodan kommando-operaatioita kuvaava yhteistyöpeli V-Sabotage pistää pelaajat miettimään tarkkaan, miten hiippailla vihollisten keskellä.

Synkkä ja sateinen yö on kommandon paras ystävä. Saksalaiset uinuvat vailla aavistusta siitä, että pimeässä hiippailee liittoutu­neiden erikoisjoukko, joka aikoo järjestää heille tavallista aikai­semman aamuherätyksen.

Engländer! ALAAARM! Vartija oli sittenkin hereillä ja nyt hälytin huutaa viholliset hereille. Liemessä ollaan…

V-Sabotage on toiseen maailmansotaan sijoit­tuva yhteistyöpeli, joka heittää pelaajat kiusaamaan natseja ympäri miehitettyä Eurooppaa. Pelin ensimmäinen painos oli nimeltään V-Commandos, mutta tavara­merkkisyistä nimi piti vaihtaa.

Pelissä on valittavana yhdeksän operaatiota, jotka koostuvat yhdestä kolmeen alueesta. Kullakin alueella suoritetaan tehtävä, joka yleensä tarkoittaa räjäyttelyä, tiedustelua tai vankien pelas­tamista.

Vaivihkaisia tihutöitä

Tihutöihin lähetetään kolme tai neljä viidestä kommandosta, joilla jokaisella on omat erikoiskykynsä ja aloitusvarusteensa. Esimerkiksi tiedustelija liikkuu laudalla muita liukkaammin ja tarkka-ampuja pitää vihollisvahvistukset tehokkaasti loitolla. Kommandot eivät ole sidottuja pelaajiin, vaan niiden liikkeistä päätetään yhteis­tuumin. Tämän ansiosta V-Sabotage sopii mainiosti yksinpeliksikin.

Kierroksen alussa nostetaan tapahtumakortti, joka antaa kierrok­selle pienen lisämausteen. Lisäksi tapahtumakortti kertoo, mihin suuntaan viholliset vuorollaan liikkuvat.

Sitten alkaa kommandovaihe, jossa jokaisella kommandolla on käytössään kolme toimintapistettä. Kommandot liikkuvat, taiste­levat, paikkailevat haavojaan tai asettavat räjähteitä. Päälleen voi myös kiskaista saksalaisunivormun, jolla pääsee liikkumaan laudalla huomaamattomammin.

Kommandojen jälkeen toimivat viholliset. Aluksi saksalaiset saavat vahvistuksia, minkä jälkeen viholliset liikkuvat tapahtumakortin määräämään suuntaan tai näkyviä kommandoja kohti. Jos hälytys on päällä, vahvistuksia tulee kaksinkertainen määrä. Kierroksen lopussa operaatio onnistuu, mikäli tehtävät on suoritettu ja vähintään yksi kommando on päässyt karkuun.

Hiljaa hiipii joukko varpahillaan…

Jo harjoitustehtävät osoittavat, että ramboräiskintä kannattaa vain, jos unelmoi urasta reikäjuustona. Avainasemassa onkin harkittu liikkuminen huomaamatta.

Pelilauta koostuu kolmenkokoisista laatoista, joista pienemmille pääsee aina piiloon. Keskikokoisille laatoille liikkuminen paljastu­matta maksaa enemmän toimintapisteitä ja suurille laatoille tulta­essa paljastuu heti.

Jos vihollisen kanssa päätyy samalle laatalle, pitää pyyhkäistä jännitys­hikeä otsalta ja heittää nopilla tarkistusheitto. Huonon tuurin sattuessa kommando paljastuu. Jos taas kommando pysyy piilossa, voi vihollisen eliminoida hiljaa ja saada tältä varusteita. Vaarana tosin on, että kaatuneen aseveli ehkä huomaa tilanteen ja antaa hälytyksen.

Hälytin rämisee, mikäli joku kommandoista paljastuu tai saksa­laiset kuulevat meteliä. Siksi pelaajien onkin mietittävä tarkkaan, milloin täysi rähinä halutaan aloittaa. Konepistoolilla on kiva sohaista pari sarjaa saksalaisia päin, mutta sitten on päästävä nopeasti piiloon, sillä muuten takamukseen ropisee kiukkuista vastatulta. Vihollisen ylivoimaa voi myös tasoittaa esimerkiksi telkeämällä vahvistusten sisäänkäyntejä tai jättämällä vihollisen reitille räjähtävän yllätyksen.

Varustehuolto kelpaisi

Natseja enemmän pelaajia turhauttaa epäselvä ohjekirja. Välillä haluttua tiedonmurusta saa hakea vahtikoiran kanssa tai turhautua vaikeaselkoisiin ilmaisuihin. Tämä arvostelu on kirjoitettu ensim­mäisen painoksen pohjalta, seuraavien painosten ohjeita on hiottu.

Lisäksi yksityiskohtien kanssa pitää olla tarkkana. Esimerkiksi jotkut aseet päästävät melua ja paljastavat kommandon, kun taas vaimennettu Sten-konepistooli ei. Kompromissia edustaa käsi­kranaatti, joka päästää melua, muttei paljasta kommandoa.

Vihollisen tekoäly puolestaan tuntuu ajoittain hölmöltä. Jos kom­mandot räjäyttävät kohteensa, mutta pysyvät piilossa, saksa­laiset eivät lähde melun suuntaan. Ongelmaa tosin paikkaa se, että hälytys annetaan ja kartta alkaa nopeasti täyttyä vihollisista. Vaik­keivät viholliset liikkuisikaan, ne muodostavat ikäviä tukkeita kommandojen ja uloskäyntien väliin. Lisäksi aika käy vähiin, sillä jos kaikki viholliset ovat laudalla, operaatio epäonnistuu.

Vaikka jännitystä piisaa olisi temaattisempaa, mikäli esi­merkiksi yksi vihollinen lähtisi kohti räjähdyspaikkaa tai sinne, missä kommandoja on viimeksi havaittu.

Komponentit ovat puolestaan ovat vahvaa pahvia, mutta lukuisten pahvilätkien liikuttelu ja kääntely ärsyttää nakkisormisia. Vaihto­ehtona olisi ostaa deluxe-miniatyyrit, joista saisi pulittaa enemmän kuin itse peruspelistä.

Iskee kuin miljoona vanhaa volttia

Tiedä häntä, onko sodan kuvaaminen seikkailuna järkevää, mutta särmäyksen tarpeestaan huolimatta V-Sabotagessa on samaa meinin­kiä kuin Korkkareissa ja Commandos-tietokonepelissä. V-Sabotagea voikin suositella etenkin niille, jotka saavat nostalgiasäväreitä edellä mainituista korkeakulttuurin tuotteista.

Mikäli toisen maailmansodan mähinät eivät maistu, mutta taktinen hiiviskely kiinnostaa, kannattaa tutustua Assassins Creed: Brotherhood of Veniceen. Peli on kehitetty V-Sabotagen pohjalta ja se vie kampan­ja­vetoiseen seikkailuun renesanssiajan Italiaan.

Faktat V-Sabotagesta

Suunnittelija: Thibaud de la Touanne

Julkaisija: Triton Games (2016, 2022)

Mutkikkuus: Pelin opettelu vaatii hieman kärsivällisyyttä, vaikkei raskainta sarjaa edustakaan. Porttipeliksi V-Sabotage ei sovi.

Onnen vaikutus: Nopat vaikuttavat peliin jonkin verran, mutta harvoin koko operaatio kaatuu pelkästään huonoon tuuriin.

Vuorovaikutus: Peli on yhteistyöpeli, joten vuorovaikutus on suuri.

Teema: Toinen maailmansota sekä hiiviskelyelementti ovat vahvat.

Uudelleenpelattuvuus: Kohtuullinen. Operaatioita voi pelata kokonaan tai yksittäisinä alueina. Lisäksi Veteran-vaikeustaso tuo lisä­haas­teita.

Kieliriippuvuus: Tapahtuma- ja hahmokorteissa on jonkin verran tekstiä.

Pelaajamäärä: 1–4.

Pituus: 60–180 minuuttia valitusta skenaariosta riippuen.

Lähde

Etsivätoimiston agentteina 1920-luvun Arkhamissa luvassa on yliluonnollisia tapauksia. Sherlock Holmes: Consulting Detectiveen perustuvassa pelissä on viisi vaikeaa tapausta tutkittavaksi.

Mysteeri- ja tutkimuspelien genre on viimevuosina kasvanut vallan mittavaksi ja sisältää hyvin monentyyppisiä pelejä pakohuoneista murhamysteereihin. Suosion myötä pelit ovat myös aktiivisesti uudistuneet ja muuttuneet hyvinkin monipuolisiksi ja näyttäviksi kokonaisuuksiksi.

Bureau of Investigation: Investigations in Arkham and Elsewhere on uusi tulokas tässä sarjassa. Sen mainostetaan pohjautuvan Sherlock Holmes: The Consulting Detective -klassikkoon. Onko kyse vain vanhan tutun uudelleen teemoituksesta? Ulkoisesti paketti on näyttävän oloinen, ihan ”oikean” pelin kokoinen, mutta onko silkkaa silkoa sisältä? Otimme siitä koepuraisun. 

Sisältövaroitus: Painavaa tavaraa

Tutkintateemaisten pelien kohdalla on aina pieni arvoitus, miten pelisuunnittelijat pystyvät tasapainoilemaan tarinallisuuden ja pelillisyyden välillä. Usein tarina jääkin helposti harmittavan kevyeksi. Tällä kertaa jo laatikko vaikuttaa lupaavan raskaalta. Nyt ei olekaan kyseessä mitään modernia appivetoista tutkintaa, ei kauniita panoraamoja, joista etsitään vihjeitä. Ei mitään kepeätä ja höttöistä, vaan paketista paljastuu… paperia ja tekstiä. Paljon tekstiä. Pelin sisältö on viisi paksua ja täyteläistä tapausvihkoa. Sääntökirjakin on, mutta sen osuus koko sivumäärästä on mitätön. 

Peli nojaa saman julkaisijan Sherlock Holmes: Consulting Detective -peliin, mutta perusmekaniikkaan on tuotu isojakin muutoksia. Pohja on kuitenkin sama: pelaajat valitsevat kohteen, jota tutkivat, ja lukevat sitten tapausvihosta kyseisen kohteen numeroisen kappaleen saadakseen lisätietoja.

Tärkeimpänä on selvitystyön jako kuulusteluihin (todistajien ja epäiltyjen haastattelut) ja tutkimukseen (seuranta, tapahtumapaik­kojen tutkinta). Jokaisen vihjeen kohdalla valitaan kumpaa metodia käytetään. Jako vaikuttaa onnistuneelta. Se tuo tutkimustyöhön mukavaa vaihtelua ja sopii hyvin teemaan. Tulisiko epäiltyä tarkkailla vai haastaa tämä suoraan? Välillä päätös on hyvinkin hankala. Toki molemmatkin voi tehdä, se vaan tietysti vie tuplasti aikaa. 

Tästä päästäänkin toiseen muutokseen: jokaisen tapauksen ratkai­sulle on aikaraja. Tapaukselle annetaan alkuun määrä päiviä, joiden aikana se tulee selvittää. Jokainen tutkittu vihje kuluttaa yhden päivän. Onneksi tutkimuksen alettua käytössä oleva aika alkaa elämään. Onnistuneista löydöistä voi saada muutaman päivän lisä­aikaa, kun taas virheistä rokotetaan yhtälailla. Tämä onnistuu luomaan yllättävyyttä ja kiireen tuntua. Väärien vihjeiden seuraa­minen rankaisee nopeasti. Yhtäkkiä viikko onkin kutistunut muu­tamaan päivään, ja ratkaisu tuntuu lipeävän käsistä. Tutkijoiden täytyy yhä tarkemmin valita, mihin aikansa käyttää. Kun aika ei kertakaikkiaan riitä hienovaraiseen selvittelyyn, täytyy osata tehdä oikeita johtopäätöksiä, tai onnekkaita arvauksia.

Tapausten ratkaisumekaniikkaakin on muutettu. Nyt ei haeta niinkään vastauksia mysteerin ratkaiseviin kysymyksiin, vaan tehtävänä on selvittää vihjeiden kautta kolme ratkaisevaa sijaintia, joihin iskemällä uhan voi pysäyttää. Tämä tiivistää mukavasti tutkimusta. Sille tulee selvä tavoite ja tikittävä kello kirittää selvitystyötä. Ajan loputtua tarkistetaan, osuivatko olettamukset oikeaan, ja niiden perusteella tapauksen ratkaisu pisteytetään.

Tarina edellä

Bureau of Investigationissa riittää kyllä pelattavaa. Pelkästään ensim­mäinen tapaus imaisi yhden illan, ja se on vain yksinkertaisin tapaus. Pelin kiva puoli onkin se, että tapauksia voi tutkia ihan siinä tahdissa kuin haluaa, yhdellä istumalla tai jakaen pidemmälle ajalle. Jos vain tekee muistiinpanoja tai on hyvämuistinen, peli on helppo ”tallentaa” ja jatkaa taas, kun inspiraatio iskee. Yhdeltä istumalta läpipelatessa tutkinta voikin puuroutua väsymyksen myötä yksioikoiseksi ääneenluvuksi. Kuin hyvän romaanin, pelin voi jättää hetkeksi syrjään. Jos vain malttaa.

Tarina vie tutkijat hyvin lovecraftiaanisiin mielenmaisemiin. Ensim­mäinen tapaus ei kuitenkaan hyppää suoraan syvään pimeään veteen, ja välttää kliseisimmät lonkerot. Taustatarina on toki sitä itseään, mutta ihan tyylikkäästi kynäilty. Eihän tässä nyt minkään kaunokirjallisuuden ääressä olla, mutta ihan kelpo Cthulhu-pastissin parissa. Itse mysteeri on myös ihan mukiinmenevästi kyhätty. 

Sisältövaroituksena kuitenkin on sanottava, että tapaukset käsitte­levät varsin synkkiä teemoja ja tapahtumia. Jotkut kohtaukset ja kuvaukset voivat tuntua ahdistavilta. Tapauskansioissa ei ole mitään ennakkovaroituista teemoista, joten jotkut käänteet voivat tulla yllättäen iholle. Eli herkemmille tai koko perheen peliksi tämä ei sovi. 

Fiilis kohdillaan

Pelin osat ovat hyvälaatuisia. Vihjeitä etsitään niin valokuvista kuin kauppakuiteista tai ruumiinavausraporteista. Mukavana yllätyksenä osa on erillisiä proppeja, mikä lisää fiilistä. On ihan eri asia hypis­tellä todistusaineistoa kädessä kuin vain katsella sen kuvaa vihko­sesta. Myös tapausvihkojen sekaan upotetut kuvat ja dokumentit ovat ihan kelvollisia. Kaikenkaikkiaan kokonaisuus on komea ja tunnelmallinen. Ulkonäöltään ajan tyyliin ja teemaan sopivan synkkää, mutta ei graafisen veristä. Suurimmat kauhut synnytetään tekstissä ja mielikuvituksessa. 

Peli vaatii hyvää englanninkielen taitoa. Tämä on suomalaisen pelaajan näkökulmasta pieni kynnys. Monet vihjeistä on upotettu tekstiin ja voivat mennä ohi, jos yksityiskohtia ei ymmärrä. Myös tarinaan uppoutuminen kysyy kielitaitoa ja on mukavampaa, jos pelaajat eläytyvät rooleihinsa. Ohjeena on, että pelaajat lukevat tapahtumia vuorotellen. Jos joku pelaajista ei luota omaan kieli­taitoonsa, pelin viehätys voi muuttua esiintymis­kammoksi valinnan edessä: rallienglanti vai vaativa tulkkaustehtävä. Jos vain yksi pelaaja ottaa lukuvastuun, voi pelistä tulla aika raskas. On tietysti täysin peliporukasta kiinni antaako kielitaidon, tai sen puutteen, haitata vai ei.

Porukkapelissä vaanii myös toinen tämän genren mörkö: alfa­pelaaja. Dominoiva tai äänekkäin pelaaja varastaa helposti tutkin­nan johdon, eikä peli ole peesaamaan joutuville kovinkaan kiinnos­tava. Porukkapeli vaatiikin hitusen enemmän hienovaraisuutta ja yhdessä pelaamista kuin tavallinen lautapeli. Vaan sopivasti yhteen pelaavalla porukalla mysteerin selvittäminen on palkitsevaa. Siitä saa halutessaan vaikka kuinka tunnelmallisen ohjelmanumeron illan ratoksi.

Soolopelinä nämä eivät ole tietenkään ongelmia. Bureau of Investigation toimiikin hyvin soolona, vaikka yksinäisen etsivän työ on ankeampaa. Tutkintaa ja vihjeitä on kiva pallotella kollegoiden kesken, ja mielestämme peli onkin parhaimmillaan 2–4:n hengen tutkijatiimillä.

Tarinat tutuksi

Ensimmäinen tapaus epäonnistui omalta tiimiltä pahemman kerran. Väärien vihjeiden perässä juoksu kostautui, ja tapaus jäi pääosin selvittämättä. Ratkaisu jäi kutkuttamaan mieltä, mutta samalla herätti kysymyksen uudelleenpelattavuudesta. Missä määrin tapauksia jaksaa käydä läpi uudelleen?

Toisaalta tekisi mieli palata alkuun ja koittaa löytää ne kohdat, joissa oleellinen vihje jäi huomaamatta. Toisaalta tarinan viehätys laimenee, kun se on jo osin luettu. Ratkaisua tarkistaessa on todella vaikea välttää spoilereita. Tässä olisi toivonut tarkemmin mietittyä rakennetta siihen, miten mysteeri paljastetaan. Toisena pienenä miinuksena tapauksen loppuratkaisu jää hiukan vaisuksi. Oike­aankin osuvat valinnat tuntuvat irrallisilta. Hiukan laajemmin avattu selitys tai epilogimainen tarinan lopetus olisi sopinut parem­min näin tarinavetoiseen peliin.

Arvioisimme kuitenkin, että uudelleenpeluuarvo säilyy, etenkin jos ratkaisu jää löytämättä. Jos antaa hetken kulua, paluu tapauksen pariin varmasti kiinnostaa uudelleen. Näin on ainakin käynyt oman hyllyn Sherlock Holmesille. Se on kestänyt hyvin uudelleenpeluu­kertoja, vaikka on peräti vuoden 1984 painosta.

Lopuksi täytyy mainita, että verrattuna Sherlock Holmes: The Consulting Detective -peleihin Bureau of Investigationin peli- ja tarinakokemus on varsin erilainen. Kyse on enemmän seikkailulli­sesta mysteeristä kuin tiukan loogisesta arvoituksen ratkaisemi­sesta. Bureau of Investigation on kuitenkin omanlaisensa, ja aika onnistunesti soveltaa tätä mysteeripelien lajia. Testissä ehdimme käydä vain ensimmäiseen tapaukseen käsiksi, mutta lukemamme perusteella myöhemmät tapaukset vievät sekä mekaniikkaa että tarinankerrontaa vielä seuraavalle tasolle. 

Tässä onkin siis peli, johon ehdottomasti kannattaa tutustua, jos pitää mysteereistä, kirjojen lukeminen ei ole kauhistus, ei kaihda synkkiäkään teemoja eikä Cthulhu saa aikaan vastenmielisyyden väreitä kliseisyytensä vuoksi. Valmistajan sivuilta löytyy lyhyt demo-tapaus niille, joita mietityttää sopiiko tämä peli juuri omaan hyllyyn. Siitä saa jo kivan tuntuman mistä on kyse. Tiukkaa kilpaa ja taktista peliä tai Sherlockin logiikkaa hakeville tämä voi olla oudompi tapaus. Tosin outo istuu teemaan kuin… no, se lonkero Cthulhulle. 

Faktat Bureau of Investigationista

Suunnittelija: Grégory Privat

Julkaisija: Space Cowboys (2022)

Mutkikkuus: Säännöt ovat yksinkertaiset, mutta itse mysteerit sitäkin mutkikkaammat.

Onnen vaikutus: Pelissä ei ole lainkaan satunnaiselementtejä.

Vuorovaikutus: Yhteistyöpeli, pelaajien on tehtävä yhteistyötä ratkaistakseen tapauksen. 

Teema: Teema syntyy tarinasta. Teema istuu hyvin komponentteihin ja kuvitukseen.

Uudelleenpelattavuus: Matalahko. Ratkaisun jälkeen mysteerien uudelleenpelattavuusarvo on pieni. Moni tarinan yksityiskohta jää kuitenkin pimentoon pelaajien tekemien päätösten myötä. Mysteerejä voi pelata uudelleen, etsien erilaisia lähestymistapoja tai ihan vain uteliaisuudesta.

Kieliriippuvuus: Vaatii hyvää englannin osaamista pelaajilta.

Pelaajamäärä: 1–8, käytännössä 1–4.

Kesto: 90 minuutista ylöspäin.

Lähde

Oletko koskaan miettinyt, miten kuuluisat seitsemän ihmettä rakennettiin? Vastauksia ei tarvitse etsiä enää, sillä historiantutkijat ovat löytäneet vastauksen. Ihmeet rakennettiin hiellä, hartiavoimalla ja kortinvalinnalla.

Päästyäni viime vuonna It’s a Wonderful Worldin pariin olin täysin valmis jättämään 7 Wondersin kokoelmastani lopullisesti uuden draftisuosikin löydyttyä. Nyt vuotta myöhemmin kokoelmaani on kuitenkin päätynyt niin kaksinpeliversio 7 Wonders Duel kuin tuoreehko Architects. Molemmissa on jotain erilaista ja uutta, joka rakentuu emopelin vakaalle pohjalle, ja Duel onkin erinomainen kaksinpeli. Architects tähtää selkeästi jälleen uusille markkinoille ja on suunnattu perhepeliksi.

Myös Architects on jo voittanut palkintoja. Peli voitti Ranskassa vuoden parhaan pelin As d’Or -palkinnon vuonna 2022.

Ei Roomaa päivässä rakennettu

7 Wondersin pääidea on ollut sama kaikissa peleissä: kerää voitto­pisteitä ja rakenna omaa ihmettä tai ihmeitä. Tällä kertaa ihmeiden rakennus onkin päätavoite ja pelin mitta: peli päättyy välittömästi, kun joku saa ihmeensä kokonaan rakennettua.

Toisistaan ihmeet eroavat yksilöllisten bonuksien sekä voitto­pistemäärien osalta. Pyramidit eivät tarjoa hyödyllisiä efektejä, mutta niistä saa reippaasti voittopisteitä, kun taas Aleksandrian majakkaa rakentamalla saa valita ylimääräisiä kortteja. Vaihto­ehtoisia voittotavoitteita ei tällä kertaa ole, ja voittajan määrävät pelin aikana kerrytetyt voittopisteet.

Jokaisella pelaajalla on viisiosainen ihme ja korttipakka. Kortti­pakat sijoitetaan pelaajien väleihin niin, että jokaisella on yksi pakka vasemmalla ja oikealla puolellaan. Kukin pelaaja saa lähtö­kohtaisesti ottaa vuorollaan yhden kortin oikealla tai vasemmalla puolellaan olevista avoimista pakoista tai napata kortin sokkona yhteisestä pakasta. Tämän jälkeen pelaaja suorittaa tarpeellisen määrän toimintoja korttiensa mukaan, ja vuoro siirtyy seuraavalle pelaajalle.

Korttien valinta on toteutettu mainiosti: vaihtoehtoja on tarpeeksi, ja avoimen tiedon pohjalta seuraavan vuoron suunnittelu (tai kaverin suunnitelmien pilaaminen) on mahdollista ja mielekästä.

Korttityypit ovat tuttuja aiemmista peleistä. Kaikki materiaalit on niputettu harmaiksi resurssikorteiksi, ja niillä rakennetaan ihmeen vaiheita. Ihmeen edistäminen on pakollista, jos tarvittavat materi­aalit on kerätty, eli pelin viivyttämistä on hankaloitettu. Rakenta­miseen vaaditaan tietty määrä eri- tai samanlaisia kortteja, ja prosessia helpottavat rahakortit, joilla voidaan korvata mikä tahansa puuttuva materiaali.

Sinisillä korteilla taas kerätään suoraan voittopisteitä, ja osasta kortteja löytyy kissan kuva. Pelaamalla kissakortin pelaaja saa itselleen kissanappulan, joka antaa yli­määräisten voittopisteiden lisäksi tilaisuuden vilkaista yhteispakan päällimmäistä korttia oman vuoron alussa.

Sotimista ja tiedekorttien keräämistäkin on helpotettu. Joissain sotakorteissa on torven kuvia, ja taistelu alkaa heti, kun pelaaja­määrän mukaan vaihteleva määrä torvikortteja on pelattu. Taiste­lussa vertaillaan sotavoimia naapureiden kanssa, ja isomman armeijan omistaja saa voittopisteitä. Tämän jälkeen torvi­kuvalliset sotakortit heitetään pois ja uusi sotalaskuri alkaa.

Tiedekorttien osalta kaksi samaa tai kolme erilaista kuvaketta tuottaa edistysmerkin, joka valitaan kolmesta avoimesta tai otetaan sokkona pinosta. Edistysmerkit ovat voimakkaita, sillä niillä saa ylimääräisiä resursseja, kortteja tai voittopisteitä, ja ne sulavoittavat peliä mallikkaasti.

Korttien keräily ja ihmeen rakentaminen on loppujen lopuksi piste­salaattia: johonkin keskittyminen tuo usein mainiot pisteet, mutta tekemällä vähän kaikkea pärjää yleensä hyvin. Architectsissä loppu­pisteet ovat usein lähellä toisiaan, eikä huiman piste-eron saavutta­minen ole helppoa. Tiukat pelit lisäävät halua pelata uudelleen, eikä kesto ole tähän este: ihmeet kohoavat pöydälle puolen tunnin sisään.

Ihmeiden aika ei ole ohi!

Aiempien pelien konkarit huomaavat taidetyylin muuttuneen pyöreämmäksi ja lapsekkaammaksi. Samaa voi sanoa melkein koko pelistä, sillä kaikki toimii todella yksinkertaisesti. Seitsemän ihmeen rakentaminen on kuitenkin hauskaa ja mielenkiintoista isommallakin porukalla, ja ehkä juuri yksinkertaisuus sai minut innostumaan tästä pelistä.

Taidetyylin muutoksesta huolimatta kyseessä on edelleen 7 Wonders -peli, joka on suunniteltu taidolla loppuun saakka. Tämä näkyy muun muassa insertistä. Pelilaatikosta löytyy jokaiselle ihmeelle oma boksi ja yhteisten korttien ja tokenien kotelo, joka helpottaa huomattavasti alkuvalmisteluja ja mahdollistaa reissupakkauksen, kun kaikkia ihmeitä ei tarvitse ottaa mukaan. 

Kokemattomille pelaajille sopivista peleistä puhutaan paljon, ja keskustelussa ovat usein mukana muun muassa Ticket to Ride ja Carcassonne. 7 Wonders: Architects sopii tähän kategoriaan mainiosti, ja se onkin hyvä alku perhepelinä, josta ”isovelipeliin” siirtyminen nostaa haasteen monipuolisem­maksi.

Iso plussa on jälleen toimivuus ja kohtuullinen kesto isommallakin pelaajamäärällä. Harrastajalle peli on todella kevyt, missä laatikon koko saattaa johtaa hieman harhaan. Omissa kirjoissani Architects istuu tukevasti alkuperäisen ja Duelin välissä: pidän kaksintaistelua edelleen parhaana ihmepelinä, mutta pelaan Architectsiä ennemmin kuin alkuperäistä.

Faktat 7 Wonders: Architectsista 

Suunnittelijat: Antoine Bauza

Julkaisija: Repos Productions (2021)

Mutkikkuus: Säännöt ja komponentit ovat yksinkertaiset, ja mukana on hyvä muistilista erikoisemmista kuvakkeista.

Onnen vaikutus: Draftaamisen vaihduttua avoimiin pakkoihin onnea on hieman enemmän, kun pakasta voi oman noston jälkeen paljastua aivan mitä vain.

Vuorovaikutus: Vieruskavereiden toimia kannattaa seurata, sillä oikean kortin nappaaminen vastustajan nenän edestä on käytän­nössä ainoa vuorovaikutuskeino.

Teema: Ihmeiden rakentelu on edelleen toimiva teema, etenkin kun niitä rakennetaan tällä kertaa konkreettisesti.

Uudelleenpelattavuus: Ihmeitä on seitsemän kokeiltavaksi, mutta muuta vaihtelua ei ole. Toimiva pelimekaniikka kestää uudelleenpeluuta.

Kieliriippuvuus: Kaikki varsinaiset komponentit ovat kielivapaita.

Pelaajamäärä: 2–7 pelaajaa.

Pituus: 15–30 minuuttia.

Lähde

Pakohuonepelejä pääsee pelaamaan myös kirjamuodossa. Saksalaisen Eva Eichin Pakohuonemysteeri-kirjasarja on yhdistelmä dekkaria ja pakohuonepeliä. Kirjassa seurataan jännäritarinaa, jossa tulee vastaan puzzleja. Ne ratkomalla tietää, minne kirjassa seuraavaksi on suunnattava.

Kun kirjaa selailee, näkee aukeamia, joissa on tunnelmallisia kuvia. Joka toinen aukeama on kiinni, ja niiden sisältä löytyy se varsi­nainen tarina. Jokaisen puzzlen vastauksena tulee kuva, joka pitää etsiä kirjasta ja avata sitten kyseinen aukeama. Sieltä löytyy tarinan seuraava luku ja uusi puzzle. Lopulta koko kirja on käyty läpi ja tarina on selvillä.

Puzzlet ovat tavallisia pakohuonepulmia: joukossa on niin numero­pulmia kuin kielellisiä pulmia. Osa vaatii vähän jotain yleis­tietä­mystä, mutta enimmäkseen pitää vain oivaltaa, miten tehtävää lähestyä. Kirjassa ei ole vihjeitä oikeista vastauksista, mutta jokai­seen pulmaan on kolme valmiiksi annettua vastaus­vaihtoehtoa, joista valitaan. Puzzleja ei myöskään tarvitse välttämättä ratkaista, sillä kolmesta ratkaisu­kuvasta vain yksi löytyy kirjasta, eli oikean aukeaman voi vain etsiä kirjaa selaamalla. Jumiin ei siis voi jäädä.

Kirjoilla on hintaa parikymppiä, mikä tekee diilistä vähän huonom­man kuin Exit-peleissä tai Unlockeissa. Kirjat eivät kuitenkaan tuhoudu käytössä. Aukeamat pitää avata, jotta tarinassa pääsee eteenpäin, mutta kirjan saa palautettua pienellä vaivalla käyttö­kuntoon teippaamalla aukeamat takaisin kiinni. Osa tehtävistä voi olla sellaisia, että ne ratkeavat helpommin kynää käyttämällä, mutta jos ei halua tehdä merkintöjä kirjaan, Korpin varjon tehtävät sai ainakin ratkottua vaivatta ottamalla tehtävästä kuvan puheli­mella ja piirtämällä merkinnät tähän kuvaan. Kirjan voi siis ratkoa ja antaa sitten jonkun toisen ratkaistavaksi.

Pakohuonepelejä voi halutessaan pelata isommallakin porukalla. Kirjan kanssa se on hankalaa. Tekstiä on aika paljon, eli jos väkeä on enemmän, sitä pitää lukea ääneen. Tehtävääkin on suhtkoht vähän, eikä kirjan äärelle mahdu mukavasti useampaa. Sanoisin, että tämä on parhaimmillaan yksin tai kahdestaan. Vierekkäin istuen kirjaa voisi mukavasti käydä läpi kaksin. Kun pelaaminen ei vaadi tilaakaan käytännössä lainkaan, tämä pakohuonemysteeri sopii erinomaisesti tekemiseksi juna-, bussi- tai lentomatkalle.

Korpin varjo

Eva Eich: Pakohuonemysteeri: Korpin varjo
Bazar, 2022
Suom. Sanna van Leeuwen

Ensimmäisenä sarjassa on ilmestynyt Korpin varjo. Sen tarina sijoittuu lukion luokkakoukseen. Joukosta on poissa yksi, mustiin pukeutunut punkkarityttö Paula, joka kuoli kesken abivuoden. Paula piirteli mustia korppeja seinille ja pulpetteihin, ja kuinka ollakaan, luokkakokouksesta erään luokan liitutaululta löytyy piir­retty korppi ja arvoitus, joka johtaa joukon entisiä koulu­kave­reita mysteerin äärelle – mysteerin, joka saattaa johtaa heidän kuole­maansa.

Kirjassa on kyllä tunnelmaa, mutta jos hyvää jännäritarinaa kaipaat, kannattaa silti tarttua johonkin dekkariin tai trilleriin. Tarina oli ihan kiva, mutta ei mitään ikimuistoista. Samaa voi sanoa pulmista. Kokeneelle pakohuonepelien harrastajalle vaikeustaso ei ole huikea. Päätään pääsee käyttämään, mutta mikään pulmista ei erityisesti säväyttänyt.

Jos sen sijaan tykkäät dekkareista ja ajatus leppoisan helpoista pulmista, jotka vaativat vähän hoksottimien käyttöä, kuulostaa houkuttelevalta, Korpin varjo on aivan oivallista viihdettä. Arvelisin, että tämän parissa menee tunti tai pari. Jos olet Exit-sarjan pelejä pelannut, Korpin varjon vaikeustasoksi määrittelisin Exit-asteikolla 2/5 ja sekin saattaa olla hitusen yläkanttiin. Paljon helpottaa se, että vastausvaihtoehtoja on vain kolme.

Osta Korpin varjo Adlibriksestä (kaupallinen yhteistyö).

Lähde

Lemmikkieläinkaupassa henkilöstö koettaa saada muodostettua mahdollisimman houkuttelevia näyteikkunoita erivärisistä taistelukaloista. Kenen luomukset miellyttävät asiakkaita eniten?

Betta on kepeä korttipeli 1–5 pelaajalle, jossa pelaajat yrittävät muo­dostaa kaloista ennalta määritettyjä muodostelmia. Pelin taustatari­nana toimiva eläinkauppiaiden kilpailu on melko höpöhöpöä (kalat voisi helposti korvata vaikka erilaisilla muodoilla), mutta se ei hait­taa – kalat ovat värikkäitä ja erottuvat hyvin toisistaan. Komponen­tit ovat muutenkin laadukkaita aina pelin peltipurkkia myöten. 

Reikäkorttien asettelua 

Jokaisella pelaajalla on oma pakkansa, joka koostuu kalakorteista. Peliin arvotaan kuusi erilaista muotokorttia, jotka kertovat, millai­sia asetelmia kaloista tulisi muodostaa. Pöydällä on pelaajamääristä riippuva määrä 3×3-kokoisia näyteikkunakortteja, joihin kalakortteja pelataan. 

Kussakin kortissa on vain muutama kala, loput kohdat kortista ovat täynnä reikiä. Kun kortteja pelataan päällekkäin, voivat alla olevat kalat joko jäädä näkyviin tai peittyä. Tarkoituksena olisi saada alus­talle muodostettua samanvärisistä kaloista kuvio, joka löytyy peliin arvotuista muotokorteista. Mitä vaikeampi kuvio, sitä enemmän siitä saa pisteitä. Pisteitä saa myös, jos pelaa kortin tyhjälle alustalle. Kortteja saa pyöritellä vapaasti, ja kuvio saa muodostua miten päin vain. 

Peli päättyy, kun pelaajien pakat ovat tyhjät tai kaikki ikkunat ovat täynnä kaloja. Tämän jälkeen kukin pelaaja saa vielä pisteitä sen perusteella, kuinka paljon heillä on omia kalojaan kussakin näyte­ikkunassa. Eniten pisteitä kerännyt voittaa. 

Pelissä on myös edistyneempi variantti, jossa yksi pelaajista pelaa eläinkaupan omistajalla, Bettyllä. Tällä ei ole omaa väriä, vaan hä­nellä on pakassaan kaikkia värejä tasaisesti. Hän ei saa pelin lopussa pisteitä omasta väristään, vaan kunkin näyteikkunan tyhjistä ruu­duista. Täysistä ikkunoista hän ei saa pisteitä lainkaan, mutta mitä vähemmän ikkunassa on tyhjää, sitä enemmän hän saa pisteitä. 

Kepeää läpsyttelyä 

Betta on varsin yksinkertainen ja nopea peli. Se on helppo opettaa uusille pelaajille, eikä yhdessä erässä kauaa nokka tuhise. Pelival­mistelut on myös nopeasti hoidettu. Pakkoja ei ole välttämä­töntä edes sekoittaa, sillä aiemman pelin lopussa kortit ovat kyllä jo val­miiksi sekoittuneet. Kussakin pelissä pakoista otetaan myös satun­naisesti pari korttia pois, mikä tuo peleihin hieman lisää vaihtelua.

Mukana on myös yksinpelivariantti, jossa tavoitteena on saada ke­rättyä mahdollisimman paljon pisteitä (samaan tyyliin kuin esimer­kiksi Trails of Tucanassa). Itse en juuri tämäntyyppisistä yksinpeleistä välitä, mutta voi tämä jollekulle tuoda lisäarvoa. 

Korttituurista voisi halutessaan kitistä, sillä jos pakasta ei vain nou­se sopivia kortteja, joutuu katsomaan vierestä muiden kerätessä pis­teitä. Periaatteessa on myös mahdollista vain lätkiä samaan kohtaan samaa kuviota uudestaan ja uudestaan. Nämä ovat kuitenkin suh­teellisen pieniä murheenkryynejä näin pieneen ja nopeaan peliin. 

Itselleni peli oli positiivinen yllätys. Sitä on hauska ottaa nopea erä (tai pari) silloin tällöin muiden pelien lomassa, ja toistaiseksi pelit ovat olleet suhteellisen tasaisia. Kannattaa kokeilla, mikäli kaipaa hyvin pientä ja kevyttä välipalaläpsyttelyä. 

Faktat Bettasta 

Suunnittelijat: Ikhwan Kwon

Julkaisija: Synapses Games (2022) 

Mutkikkuus: Erittäin yksinkertainen. Valitse yksi kolmesta kor­tistasi ja koeta saada sillä muodostettua jokin tavoiteltavista kuvi­oista. 

Onnen vaikutus: Korttituurilla on jonkin verran merkitystä. Vaihtoehtoja on kuitenkin sen verran, että taitavin voittaa. 

Vuorovaikutus: Pelaajat pelaavat yhteisille pelilaudoille ja yrittä­vät peittää toisten pelaajien kaloja. Samoilla apajilla siis uidaan.  

Teema: Eläinkauppateema on melko höpsö, oikeasti kyseessä on abstrakti peli. 

Uudelleenpelattavuus: Kyllä tätä mielellään lätkii useammankin erän, varsinkin yhden pelin ollessa todella nopea. 

Kieliriippuvuus: Komponentit ovat kielivapaita. 

Pelaajamäärä: 1–4, muunnelmalla 1–5. 

Pituus: Yhdessä erässä kestää noin 10–20 minuuttia. 

Lähde

Lapsille suunnatussa kevyessä korttipelissä dinosaurukset ottavat toisistaan mittaa. Suomalaista tuotantoa oleva peli sopii mainiosti pienten dinofanien pelihyllyyn.

Dinodeck ottaa varsin suoraviivaisesti vanhan Top Trumps -korttipe­lin idean, joka monille lienee tutuin autokortteina 1980- tai 1990-luvuilta. Nyt teemana on dinosaurukset ja numeroarvojen lisäksi data on esitetty symboleilla. Tämä auttaa lapsia pelaamaan.

Kullakin dinolla on kolme eri arvoa: pituus, paino ja nopeus. Näitä vertaillaan toisten pelaajien kortteja vastaan. Lisäksi korteilla on klaani, eli väriryhmä.

Sääntökirja kertoo ohjeet kolmeen versioon, joista mutkikkain menee näin:

Kullakin pelaajalla on kädessään 4 korttia. Aloittaja valitsee katego­rian jota vertaillaan. Kaikki pelaavat yhtäaikaisesti valitsemastaan yhdestä klaanista niin monta korttia kuin haluavat. Suurimmat yhteispisteet julistetusta kategoriasta pelannut pelaaja saa pelatut kortit pisteiksi itselleen. Pakasta nostetaan käsikorttien määrä ta­kaisin neljään ja jatketaan kunnes pakka loppuu.

Sääntökirja on kevyt

Lapsen ensimmäiseksi korttipeliksi Dinodeck on toimiva. Säännöt selittää nopeasti ja ne ovat intuitiiviset.

Twistinä pelissä on muutama erikoiskortti, kuten asteroidi, tsunami ja maanjäristys. Niiden symboliarvot ovat järisyttävästi dinoja isom­mat ja jyräävät eräänlaisina valttikortteina dinot alleen.

Totesimme perheessämme varsin nopeasti, että säännöt ovat tur­han köykäiset. Komponentit ovat sen verran selkeät, että omia variaatioita on helppo kehitellä pelaajien taitotason mukaan, esi­merkiksi kuutiodraftaamalla kortit ennen peliä. Olisi kuitenkin ollut ihan kiva, että Dinodeckiin olisi kehitelty vähän oivaltavam­paakin peliä.

Normaalissa klaanipelissä ongelmana on muun muassa se, että sa­maa klaania kannattaa aina pelata monta korttia, koska voittopis­teet määritellään korttien lukumäärän eikä voitettujen erien mää­rän perusteella. Väliäkö tuolla, kun pelin kohdeyleisö on lapset.

Dinosaurukset ovat mahtavia

Neljävuotias lapseni on erittäin fanaattinen dinosaurustutkija, joten hän on täydellisesti pelin kohderyhmää. Lapsi rakastui peliin välit­tömästi.

Korttien kuvitus on todella hienoa ja graafinen toteutus selkeää. Eräs viehättävimmistä asioista dinosauruksissa on eri lajien moni­muotoisuus. Juuri tätä elementtiä Dinodeck korostaa ansiokkaasti. Pelkästään dinosaurusten nimien ja kuvien selailu on lapselle viih­dyttävää.

Pelin kehittäjä Ilkka Landén kertoo HIRMU Gamesin nettisi­vuilla: ”Idea DinoDeckista sai alkunsa isänpäivänä 2020. Leikin viisivuotiaan Väinö-poikamme kanssa muovisilla dinosauruksilla ja mietin, miksi markkinoilta ei löydy lapsille tarkoitettua kortti- tai lautapeliä dinosauruksista. Sellaista melko simppeliä peliä, jota myös 4–6-vuotiaat pystyisivät pelaamaan.”

Dinopelit suomessa

Dinosaurusteemaisia lautapelejä on viime vuosina julkaistu aikui­sille moniakin, mutta lapset ovar erityinen kohderyhmä ja toden­totta, ihan helpolla ei sopivaa peliä löydykään. Lapsille on Suomes­sa kuitenkin saatavilla ainakin: Dino Race, SOS Dino sekä Dinosau­russeikkailu. Kaksi jälkimmäistä on meillä pelihyllyssä, ja Dinodeck nauttii niitä suurempaa suosiota.

Jos siis neljävuotias dinosaurusten asiantuntija sanoo, että tämä on hänen lempilautapelinsä ikinä, niin ehkäpä se on paras arvio mitä Dinodeck voi saada.

Faktat Dinodeckistä

Suunnittelija: Ilkka Landén

Julkaisija: HIRMU Games (2022)

Mutkikkuus: Helppo. 

Onnen vaikutus: Merkittävä, peli on lähes yksinomaan tuuripeli.

Vuorovaikutus: Omilla korteilla kilpaillaan vastustajan kortteja vastaan.

Teema: Dinosaurusteema toimii aiheen ystäville takuuvarmasti.

Uudelleenpelattavuus: Kaikki kortit on nähty muutamassa erässä.

Kieliriippuvuus: Käytännössä riippumaton. Erikoiskorttien nimet ovat tosin englanniksi.

Pelaajamäärä: 2–8

Pituus: 5–15 minuuttia.

Lähde

Tutustu maailman viineihin yhdessä muiden pelaajien kanssa. Viticulture World on yhteistyössä pelattava lisäosakampanja Viticultureen.

”Tein sulle kotiviinin…” Eipäs vaan, Viticulture World -laajennukses­sa ei olekaan kyse kotiviineistä vaan päinvastoin, maailmanlaajuises­ti kaikkien maanosien viineistä ja viinikulttuureista.

Viticulture on peli jota voi jo hyvällä omallatunnolla kutsua klassi­koksi. Pelihyllyn vanha tuttu, joka on kuin menneiden vuosien suo­sikkiviini. Jäänyt, ehkä aikoinaan liikaa nautittunakin, hyllynkul­maan pölyttymään.

Viticulture World tuulettaa raikkaalla puhalluksella pölyt pois ja he­rättää uudella tulokulmallaan Viticulturen uudenlaiseen vireeseen.

Yksin ja yhdessä

Viticulture World on yhteistyö- ja soololaajennus. Nyt ei enää kilpail­la viinimarkkinan herruudesta, vaan yhteisvoimin pyritään maail­manmaineeseen. Aikaa on kuusi vuotta, ja siinä jokaisen viinitilan tulee nousta kukoistukseen.

Viticulture muuntuu yhteistyöpeliksi näppärin ja yksinkertaisin sääntömuutoksin. Jos on aikoinaan sisäistänyt Viticulturen, ei tässä ole kummoista opeteltavaa. Jotkut toiminnoista ovat hiukkasen muuttuneet, mutta perusteet ovat vanhat tutut. Työläisten asette­lua, resurrsin hallintaa. Istutusta, rypäleitä, viinikellareita ja tilauk­sia. Eli hyvin prosessimaista viinintuotantoa.

Viticulture World kierrättää taloudellisesti emopelin elementtejä. Laajennuksen tuoma lisäsälä on minimaalinen. Suurimpana lisuk­keena on uusi pelilauta, hauskimpana läjä hattuja työläisille.

Maailman viinit

Laajennuksen ytimessä on kuusi erilaista korttipakkaa, jokaiselle mantereelle omansa. Pakat on vankasti teemoitettu kuvaamaan maanosien viinikulttuuria ja -historiaa. Jokainen pakka on hyvin erilainen, ja parhaimmillaan muuttavat peliä paljonkin. Vastaan tulee yllätyksiä, lisäsääntöjä, lisätoimintoja tai tapahtumia. Pakko­jen vaikeusasteet ovat erilaisia ja pakan valinnalla pelin haastetta on helppo säätää.

Toinen isompi muutos peruspeliin on innovaatiot. Näiden avulla toimintoja päivitetään tehokkaimmaksi, tai halvemmiksi. Ne ovat­kin avainasemassa pelin ratkaisemiseen. Niitä kannattaa ostaa heti ja niin usein kuin vain kyetään.

Näkyvimpänä muutoksena on nuo mainitut hatut. Nyt työläiset jaetaan kesä- ja talvityöntekijöihin. Hatut ovat kumia ja istuvat meeplejen päähän napakasti. Nyt kausityöläisiä voi vain käyttää oman vuodenaikansa tehtäviin. Kouluttamalla työntekijän rajoit­teesta pääsee eroon. Työläisten määrä pysyy vakiona läpi pelin: neljä tavallista ja Grande. Tämä on yllättävän näppärä muutos, joka tuo uutta kierrettä työväen nakittamiseen.

Voittoehtoon on tuotu lisäksi erikseen mitattava maine. Peli voite­taan vain jos kaikki pelaajat saavuttavat pisterajan ja lisäksi maine saadaan yhteisvoimin hilattua tappiin. Tämä ei ole helppo tavoite.

Peli on tuttua Stonemaier -tuotantotasoa. Komponentit on laaduk­kaita ja nättejä. Pelilauta tuntuu hiukan sekavalta ja täyteen ahde­tulta. Toisaalta, nyt pelilauta mahtuu pienemmällekin pöydälle, mikä on plussaa. Innovaatiolaatat lisäävät ahtauden tuntua ja tun­tuvat hiukan valjuilta.

Yhdessä tai yksin

Pelikokemus osoittautui yllättävänkin hauskaksi. Yhteistyömoodi pistää ajattelemaan koko peliä aivan eri kantilta, eikä vanhat tak­tiikat oikein toimi. Ensipelit osoittivat että alkuun helpoksi kuvi­teltu voittoehto on tiukasti skaalattu ja sen tavoittamisessa riittää haastetta. Ensimmäisellä pelikerralla jopa tutorial-pakka vaati ylimääräisen apuvuoden pelaamisen.

Menestys vaatii hyvää yhteissilmää ja suunnitelmallisuutta ja teh­tävien järkevää jakoa. Jos kaikki pelaajat yrittävät rakentaa täydel­lisen viinitilan, tavoite jää helposti vajaaksi. Toisten pelaajien avus­taminen on tärkeää ja ylimääräisiä resursseja on hyvä jakaa muille aktiivisesti. Sen tueksi onkin muutama lisäsääntö.

Yhteistyössä myös vieraskorttien rooli muuttuu myös. Aiemmin kilpailijaa avittaneet hankalat vieraat ovatkin nyt mitä tervetulleim­pia tuodessaan mukavaa lisävääntöä yhteisen tavoitteen saavuttami­seen. Järkevästi tiluksille kutsutut vieraat saattavatkin olla pelin ratkaisija. Tämä tuo tietty myös tuuria mukaan peliin. Peli on myös siinä määrin tiukka, että esimerkiksi huono tuuri tilausten suhteen saattaa aiheuttaa suuria ongelmia.

Mukana tulee myös soolopeliä varten fiksattu Automa. Oma soo­loilukokemus ei riitä sen arvioimiseen, mutta sitä on kyllä arvostel­tu hyvin toimivaksi.

Maanosapakkojen uudelleenpelattavuutta emme vielä ehtineet tes­taamaan. Tietysti niiden yllättävyys laimenee pelikertojen myö­tä, mutta onneksi pakoissa riittää vaihtelua. Kukin maanosapakka myös muuttaa peliä varsin erilaiseksi, että uskoisimme ne kiinnos­tavat useammankin pelikerran.

Yhteensopivuus

Viticulture Tuscanystä vain rakennukset-moduli on yhteensopiva Worldin kanssa. Moor Visitors ja Visit from the Rhine Valley -vieraspa­kat sujahtavat saumattomasti yhteistyömoodiin. Muut laajennukset eivät Worldin kanssa toimi. Tämä tietysti karsii turhia rönsyjä pelis­tä pois, mutta ainakin spesialistityöntekijöitä jää hiukan kaipaa­maan.

Worldin osat on huomaavaisesti rakennettu myös yhteensopiviksi peruspelin kanssa. Peruspelin yhteensopimattomat kortit korva­taan selkeästi erottuvilla, joten niitä ei tarvitse yhteistyöpeliä varten erotella pois pakasta. Laajennuksen uudet omistajakortit voi huo­letta miksata vanhojen sekaan ja ne laittavat modernisti omistaja­pariskunnat uusiksi. Myös esimerkiksi kausityöntekijäsäännön voi halutessaan ottaa myös käyttöön peruspelissä.

Viticulture World on oikein onnistunut. Se on huolella kypsytetty ja onnistuu tuomaan hyvin esille niitä piirteitä, jotka alunperin viehät­tivät Viticulturessa. Yhteistyömoodi toimii, mutta ei muunna pelin perustunnelmaa juurikaan. Se on helppo makusteltava, ja maistu­nee myös niille jotka muutoin kaihtavat yhteistyöpelejä.

Viticulture World on mukavan pienimuotoinen laajennus, jossa ei ole pyritty tuomaan mitään ylimääräistä kommervenkkiä. Jos Viti­culture on alunperin sopinut omaan pelimakuun, on World siihen oivallinen lisämauste.

Faktat Viticulture Worldista

Suunnittelijat: Francesco Testini, Mihir Shah

Julkaisija: Stonemaier Games (2022)

Mutkikkuus: Säännöt ovat yksinkertaiset, etenkin jos Viticulture on ennestään tuttu.

Onnen vaikutus: Pakoista nousevat kortit ohjaavat peliä. Huo­nosti nousevat kortit voivat vaikeuttaa peliä. Korttituurin vaikutuk­sia voi kuitenkin jonkin verran minimoida ja myös muut pelaajat ovat apuna.

Vuorovaikutus: Yhteistyöpeli, menestys edellyttää yhdessä toi­mimista.

Teema: Viinininviljelyteema on helposti lähestyttävä ja istuu pelin komponentteihin hyvin. Teema tukee hyvin pelimekaniikkaa ja tekee siitä helpon oppia ja opettaa.

Uudelleenpelattavuus: Paksujen korttipakkojen ansiosta peli­kerrat ovat vaihtelevia. Maanosapakkojen uudelleenpelattavuus jää nähtäväksi.

Kieliriippuvuus: Korteissa ja pelilaudassa on englanninkielistä tekstiä.

Pelaajamäärä: 1–6.

Pelin kesto: 75–95 minuuttia.

Lähde

Kinderspiel des Jahres -palkinnon voitti Zauberberg. Pitkän linjan pelisuunnittelijakonkari Maureen Hiron on menehtynyt. Esittelyssä Pelimuseon uusi näyttely.

Zauberberg on Kinder­spiel des Jahres 2022

Saksan vuoden lastenpeliksi on nimetty Zauberberg. Kokeneiden suunnittelijoiden Jens-Peter Schliemannin ja Bernhard Weberin suunnittelema ja Amigon julkaisema peli voitti finaalissa kaksi Wolfgang Warschin ja Schmidtin peliä.

Magic Mountain -nimellä englanniksi ilmestyneessä pelissä halutaan päästä velhon oppilailla alas taikavuorelta ennen noitia. Liikkumis­ta ohjaavat virvatulet, eli marmorikuulat, joita vieritellään alas kaltevaa pelilautaa.

Raati kiittelikin marmorikuulia: peli antaa uuden elämän suositulle kuularadalle. Kiehtova idea houkuttelee lapset pelilaudan ääreen ja kekseliäs marmorikuulamekanismi pitää pelaajat koukuttuneina. Pelin idea syntyikin, kun Jens-Peter Schliemann näki, miten lapset lumoutuivat lelukaupassa esillä olleesta kuularadasta. Prototyypistä peliksi oli pitkä matka: ensimmäiset versiot on kehitelty jo vuonna 2005.

Palkintoon olivat ehdolla myös That’s Pretty Cleverin lastenversio Auch schon clever ja Quacks of Quedlinburgin lastenversio Mit Quacks & Co. nach Quedlinburg.

Maureen Hiron (1942–2022)

Maureen Hiron (1942–2022) oli brittiläinen pelisuunnittelija ja kansainvälisen tason bridgenpelaaja. Hiron oli alkujaan opettaja, mutta lopetti opettamisen vakavan onnettomuuden myötä jo nuo­rena.

Hiron perusti miehensä kanssa Hiron Games -pelifirman vuonna 1982, alunperin Hironin ensimmäisen ja suosituimman pelin Continuon tuotantoa ja markkinointia varten. Continuo oli vuoden 1982 isoin hitti Britanniassa, peliä myytiin ensimmäisenä vuonna yli 200 000 kappaletta.

Vuonna 1984 Hiron sairastui syöpään. Syöpähoitojen aikana Hiron käytti syöpäsairaalan muita potilaita pelitestaajinaan ja kehitti Chip In -pelin, jonka avulla ja prinsessa Dianan johdolla kerättiin 25 miljonaa puntaa Royal Marsden -syöpäsairaalalle.

Hironin pelit ovat pääasiassa hyvin yksinkertaisia suuren yleisön pelejä. Pelit ovat saaneet muutaman Mensa Select -voiton ja lisäksi Suomessa Vuoden partypeli -palkinnon. Sen voitti Kivi, joka onkin suomalaisille varmasti parhaiten tunnettu Hironin peli.

Hiron toimi myös Boney M -yhtyeen Sheyla Bonnickin manage­rina. Hiron oli värikäs persoona; tästä puolesta Tony Boydell kir­joittaa blogissaan lisää. Ilmeisesti Hironin kanssa keskusteleminen oli aika yksipuolista puuhaa; Hiron puhui ja muut kuuntelivat.

Lautapelit.fi:n uutuuksia

Lautapelit.fi julkaisi kesäkuussa pari uutuuspeliä. Viime vuoden Kennerspiel des Jahres -voittaja Paleo on niistä kiinnostavin. Tässä yhteistyöpelissä pelaajat yrittävät johtaa kivikautista heimoaan selviytymään hengissä vaikeuksien ja vaarojen keskellä.

Paleo rakentuu erillisistä moduuleista, joista voi muodostaa useam­man pelikerran mittaisen kampanjan. Peliä on mahdollista pelata myös yksittäisinä erinä, jolloin moduuleilla voi säätää vaikeustasoa ja saada vaihtelua peleihin.

Tuomon esittelyvideo pelistä löytyy Youtubesta.

Paleon lisäksi ilmestyi suomenkielinen Fungi. Alunperin kymmenen vuotta sitten nimellä Morels ilmestynyt peli on kahden pelaajan korttipeli, jossa kuljeskellaan metsässä sieniretkellä ja yritetään saada mahdollisimman runsas sienisaalis.

Fungistakin löytyy esittelyvideo.

Lautapelit.fi:n ennakkotilauslistalle on ilmestynyt muutama uutuus. Viime vuonna ilmestynyt Kingdomino Origins on tulossa suomeksi elokuussa ja vie pelaajat aikamatkalle Kingdominon esihistoriaan. Tarjolla on kolme eri pelitapaa, sitä voi pelata yksinkertaisemmin tai lisätä hieman lisäsääntöjä, jotta peliin tulee enemmän monimut­kaisuutta.

The Quest for El Dorado: Dangers & Muisca tuo kaksi uutta moduulia The Quest for El Doradoon. Vaarat ovat uusia haasteita, kuten kroko­tiilejä, koskia ja temppeleitä. Muisca taas on mystinen heimo, joka auttaa pelaajia kultaisen kaupungin löytämisessä. Tämä lisäosa on tulossa vasta jouluksi.

Pelileiri Keravalla elokuun alussa

Etelä-Suomen rooli- ja strategiapeliyhdistys ja Keski-Uudenmaan roolipelaajat järjestävät pelileirin heti Ropeconin perään 1.8.–7.8.2022 Keravan Kesärinteessä.

Leirille voi osallistua koko viikoksi tai lyhyemmäksi aikaa. Ohjel­massa on vapaamuotoista lauta- ja roolipelaamista.

Lisätietoa löytyy esimerkiksi Lautapeliseuran foorumilta.

Mielikuvituksen maan­tiede Vapriikin Peli­museossa

Tampereella Museokeskus Vapriikin Pelimuseossa on auennut Mie­likuvituksen maantiede -näyttely, joka esittelee pelien karttoja ja niis­tä aukeavia maailmoja. Mukana on materiaalia Pelimuseon omista kokoelmista, mutta myös Kansalliskirjaston vanhojen pelien koko­elmaa on hyödynnetty. Mukana on lautapelejä, roolipelejä, larppeja ja videopelejä.

Näyttely on Pelimuseon pienessä Studio-tilassa eikä kovin laaja, mutta sitäkin kiehtovampi. Mukaan on mahdutettu neljä erilaista teemaa. Ensimmäisenä aiheena on kartan lumo, eli miten kartta toimii porttina uuteen maail­maan ja herättelee pelaajien mielikuvi­tusta. Toiseksi käsitellään kartan, maaston ja pelilaudan suhdetta: mitä kartta esittää ja miten sillä pelataan. Kolmas teema on pelaajat aktiivisina kartoittajina ja neljänneksi pohditaan vielä kartanpiirtä­jän valtaa eli sitä millaisia representaatioita ja millaista vallankäyt­töä kartat edustavat.

Kirjoitin näyttelystä laajemman artikkelin Kulttuuritoimitukseen, jos aihe kiinnostaa enemmän. Näyttely on pelien kartoista kiinnostu­neille tutustumisen arvoinen osana vierailua Vapriikkiin.

Mielikuvituksen maantiede -näyttelyn ovat kuratoineet Niklas Ny­lund, Heikki Jungman ja Jaakko Stenros. Näyttely on avoinna 18.9.2022 asti.

Mikon pelaamaa

Family Inc. on Lautapelit.fi:n tuleva julkaisu, joka on tällä hetkellä ennakkotilattavissa. Ilmestymisajankohdaksi lupaillaan elokuun alkua. Alunperin peli on Piatnikin julkaisu viime vuodelta. Pelin suunnittelu on Reiner Knizian käsialaa.

Taustatarinana on mafiaklaanin perinteinen ryöstösaaliin jakami­nen. Tarina on yhdentekevä, eikä sillä ole mitään merkitystä pelat­taessa. Tämä on nopea, yksinkertainen peli, joka ei tarvitse ylimää­räisiä selityksiä!

Tavoite on selkeä. Ensimmäisenä sata pistettä kerännyt voittaa. Omalla vuorollasi käännät auki laattoja, joissa on numeroita 1–10. Jos käännät auki kaksi samanlaista laattaa, vuoro päättyy siihen, etkä saa mitään. Jos lopetat ennen tuplien kääntämistä, laatat jäävät eteesi ja jos ne ovat siinä vielä seuraavalla vuorollasi, saat niistä pisteet.

Avainsana on ”jos”. Kun pelaaja lopettaa vuoronsa ja pitää laatat, hän saa samalla kerätä kaikilta muilta pelaajilta samannumeroiset laatat itselleen. Ryöstetyt laatat menevät tietysti samaan pinoon itse kerättyjen kanssa, joten nekin ovat muiden pelaajien ryöstettä­vissä!

Lopputuloksena on yksinkertaisen hauska peli, joka tiivistää paljon hyvää onnenkoetusta tiukkaan pakettiin. Yksi erä kestää kymmeni­sen minuuttia, mutta harvoinpa tätä pystyy vain kerran pelaamaan.

Furnace on parin vuoden takainen koneistonrakentelupeli, jonka isoin jippo on sen huutokauppa. Jokaisella pelaajalla on huutokau­passa neljä erikokoista kolikkoa (1–4). Isoimman kolikon maksanut voittaa kortin ja saa sen osaksi tuotantokoneistoaan, pienemmän tarjouksen tehneet saavat sitten kortin nopean edun. Joskus on siis mukava hävitä joku tarjous tarkoituksella.

Muuten peli on aika laimeaa koneistonrakentelua. Resurssit muut­tuvat toisiksi ja lopulta pisteiksi. Aikaa on vain napakat neljä kier­rosta, mikä on ihan hyvä juttu. Voisin silti pelata toistekin, vaikka en ihan hirveän innoissani olekaan. Furnacesta on laajemmin kirjoittanut ainakin Lunkisti.fi.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauk­sen jälkeen

• Tiina ja Esa arvioivat Viticulture World -yhteistyölisärin Viti­cultureen.
• Arton kotona innostuttiin kovasti Dinodeckin dinosauruskorteis­ta.
• Joonas totesi Bettan korttienläpsyttelyn yksinkertaisen toimivak­si viihteeksi.
• Mikko tutustui Pakohuonemysteeri-kirjasarjan ensimmäiseen osaan eli kirjamuotoiseen pakohuonepeliin.
• Veeti arvioi 7 Wonders: Architectsin eli 7 Wondersin kevyemmän perhepeliversion.
• Veeti tutustui Exit: Päiväkirja 29 -pakohuonekirjaan.
• Tiina ja Esa vaivasivat päätään mysteereillä Bureau of Investi­gation: Investigations in Arkham & Elsewheren parissa.
• Pauli esitteli toisen maailmansodan kommando-operaatioita mallintavan V-Sabotage-pelin.

Haluaisitko nähdä oman nimesi tällä listalla? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta ja uusille avustajille luvassa olevista stipendeistä. Avustajia varten on nyt oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Listalla kerrotaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Telegramista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram on varmin kanava, jossa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Lautapeliblogien päivi­tykset

• Miiran ja Annikan hyvin draftatuissa korteissa on puhuttu suosikkiteemoista, kevään pelihankinnoista, väärillä säännöillä pelatuista peleistä, kätevistä matkapeleistä, onnenkoetuspeleistä ja aliarvostetuista peleistä.
• Nopparallissa testattiin Sonic Super Teams.
• Mikko pelasi itsensä Magicissa Mythic-tasolle.
• AntonVS pelasi Cartographersia.
• AntonVS myös arvioi Cartographersin.
• Nopparallissa esiteltiin Dinosaur Island ja lisäosa Totally Liquid.
• Mikko testasi Family Inc.:iä.
• Koko perhe pelaa arvioi 7 Wonders: Architectsin.
• Noppapottikin testasi 7 Wonders: Architectsin.

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Ark Novan tehnyt Mathias Wigge on ensikertalainen pelisuunnittelija, joka onnistui tekemään peliharrastajiin vetoavan mestariteoksen. Mistä peli sai alkunsa? Haastattelimme Wiggeä ja yritimme ottaa asiasta selvää.

Ark Nova on yksi tämän hetken kuumimpia lautapelejä. Pelin me­nestys herättää mielenkiintoa pelin taustaa kohtaan, joten haastat­telin pelin suunnittelijaa Mathias Wiggeä sähköpostitse kesä­kuussa 2022.

Mistä Ark Nova sai alkunsa?

– Pelasin pelejä pitkään, kunnes tulin siihen pisteeseen, että halusin tehdä tismalleen omaan ja peliporukkani makuun sopivan pelin, Wigge kertoo. – Työskentelin yli vuoden ajan öisin pelin parissa ennen kuin näytin sen ystävilleni. Kun peli oli sillä tasolla, että pelasin mieluummin sitä kuin vasta ostamaani uutta peliä, aloin etsiä julkaisijaa.

Wigge kertoo Feuerlandin kiinnostuneen ja sanoneen, että pelille löytyisi kyllä joku taho, joka julkaisisi sen sellaisenaan, mutta Feuer­landilla uskottiin, että suoraviivaistamalla peliä jonkin verran se tavoittaisi vielä suuremman yleisön.

Peli onkin ollut huikea menestys. Se on kiivennyt pikavauhtia BoardGameGeekin parhaiden pelien listalla ja löytyy tätä kirjoit­taessani seitsemänneltä sijalta. Yllättikö pelin menestys suunnitte­lijan?

– Aivan ensimmäisistä avoimista pelitestauksista lähtien olen ollut yllättynyt, miten rennommat ja kasuaalimmat pelaajat ovat pelin ottaneet vastaan. Tiesin kyllä, että oman peliporukkani kaltaiset pelaajat pelistä pitäisivät, Wigge sanoo. – En vain tiennyt, että meitä on näin paljon!

Kaikkia peli ei kuitenkaan miellytä, eikä Wiggen mukaan ole tarve­kaan. – Yritimme saada pelistä mieluisan monille, mutta kaikkia ei voi aina miellyttää ja ajattelun ja makujen moninaisuus on lopulta hyvä asia, Wigge myöntää.

Ark Novaa kritisoidaan toistuvasti tietyistä aiheista. Pakka on liian iso, peli on tuuripitoinen, pelaajat eivät saa yhtä paljon vuoroja… Nämä ovat kuitenkin tietoisia suunnittelijan valintoja. Wigge arve­lee, että Feuerlandilla ymmärrettiin hyvin, mikä vetovoima on isolla pakalla erilaisia kortteja. Australiaan liittyvät kortit olisivat aivan hyvin voineet olla ensimmäinen lisäosakin, Wigge sanoo, mutta ne lisättiin peliin mukaan heti.

Wiggen mukaan on todennäköistä, että jotkut valittajista eivät vain pidä kovin paljon korttipeleistä, koska he eivät ole vielä oppineet rakastamaan sattumanvaraisuutta (”stochastic Schweinehund”, kuten Wigge sanoo).

Pelin uudelleenpelattavuuden kannalta ennalta-arvaattomuus on kuitenkin tärkeää, Wigge sanoo. Harvat pelaajat haluavat pelata uudestaan peliä, jossa he eivät koe minkäänlaisia voitonmahdolli­suuksia. Kortit ovat hyvä tapa saada varianssia, Wigge toteaa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kyseessä olisi tuuripeli. – Parempi pelaaja voittaa enimmän osan ajasta. Paras suhde on luultavasti noin 70–80 %, Wigge arvioi.

Kortteihin liittyvä varianssi onkin tuttua, sillä Ark Novan laatikon kyljessä Wiggen kerrotaan olevan Magicin pelaaja. Millainen pelaaja Wigge on ja pelaako hän yhä Magicia?

– Timmy, Johnny ja Spike -jaottelussa olen Spike, ilman mitään epäilystä, Wigge kertoo. – Aloitin Magicin pelaamisen kun sain tie­tää turnauksista ja lopetin yliopistosta valmistuttuani, kun en enää ehtinyt kilpailla. Pelasin seitsemän Pro Touria vaihtelevalla menes­tyksellä ja pääsin kaksi kertaa Grand Prix -turnauksissa kahdeksan parhaan joukkoon.

Kun kysyin Wiggeltä, mitä hän on pelannut ja mitä suosittelisi, vuoden 2021 julkaisuista Wigge nosti esiin Alexander Pfisterin Boonlaken, josta hän on pitänyt kovin. Uusista peleistä Pagan: Fate of Roanoke on saanut peliaikaa, ja peli sopii Wiggen mukaan mainiosti korttipelien ystäville.

Lähde

Perhoset viihtyvät niittykukkien luona. Biotopia-korttipelissä pelaajat kilpailevat siitä, kuka saa hienoimmat perhoset houkuteltua omalle perhosniitylleen.

Biotopiassa istutat niityllesi kukkia, jotka houkuttelevat voittopistei­tä tuovia perhosia. Perhosten toimintoja ja erikoiskortteja hyödyn­tämällä pyrit rakentamaan kukoistavan perhosniityn nopeammin kuin kilpailijat. Lisäpisteitä on tarjolla tehtäväkortteja suorittamal­la. Kyseessä on teemaansa sopivasti kaunis ja kepeä korttipeli.

Ota kortti tai pelaa kortti

Biotopia koostuu sadasta pelikortista ja viidestä tehtäväkortista. Pe­likortit ovat kiinnostavasti tuplakäyttöisiä: kaikkien selkäpuolella on kukka ja kääntöpuolella perhonen tai erikoistoiminto. Jokaisen kortin voi aina pelata kukkana, mutta perhosen tai erikoistoimin­non saa pelata vain, jos omalta niityltä jo löytyy kortin vaatima määrä kukkia.

Pelin kulku on yksinkertainen: vuorollaan saa joko ottaa kortin tai pelata kortin. Uuden kortin voi valita keskelle pöytää – eli “taivaal­le” – käännetyistä kolmesta kortista tai nostaa sokkona yhteisestä nostopakasta. Vuoronsa voi käyttää myös tehtäväkortin nappaami­seen, jos tehtävän vaatimukset on täytetty.

Pelattavat kortit asetetaan pöytään pelaajan eteen omalle “niitylle”. Kukat pelataan alariviin, perhoset liihottelemaan niiden ylle omalle rivilleen. Käytetyt erikoistoimintokortit menevät yhteiseen poisto­pakkaan eli “kompostiin”. Kädessä saa olla korkeintaan kuusi kort­tia, ja tarvittaessa myös ylimääräiset käsikortit on heitettävä kom­postiin.

Voittopisteitä saa oman niityn perhosista ja lunastetuista tehtävä­korteista. Kun jollain pelaajalla on 15 voittopistettä, käynnissä oleva kierros pelataan loppuun, minkä jälkeen eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Perhoset ja tehtävät

Perhosia on kymmentä eri lajia, ja niiden pistearvo vaihtelee yhdes­tä kolmeen. Pistearvon mukana kasvaa myös vaativuus: yhden pis­teen lauhahiipijän voi pelata jo kahden kukan niitylle, mutta kol­men pisteen neitoperhonen tarvitsee peräti seitsemän kukkaa viih­tyäkseen.

Kukat eivät “kulu”, eli samoja kukkia voivat käyttää kaikki pelaajan perhoset. Jos siis onnistuu kasvattamaan niitylleen seitsemän kuk­kaa, voi pelata jo minkä tahansa perhosen. Nokkosperhonen on to­sin erikoistapaus: sen arvo ja kukkavaatimus nousevat sitä kor­keammiksi mitä enemmän niitä kerää.

Useilla perhosilla on myös lajikohtainen toiminto. Esimerkiksi sit­ruunaperhosen pelattuaan saa ottaa nostopakan päällimmäisen kor­tin ja pelata sen heti niitylleen kukaksi, auroraperhosella saa valita kompostiin heitetyistä korteista yhden käteensä. Suruvaippa toimii jokerina tehtäväkortteihin, eli sillä voi korvata tehtävän vaatimuk­sista puuttuvan perhoslajin.

Viisi erilaista tehtäväkorttia ovat kaikki aina mukana pelissä, ja jo­kainen on kahden pisteen arvoinen. Kolmessa tehtävänä on kerätä tietynlainen setti perhosia, yhdessä tavoitteena on seitsemän kuk­kaa omalla niityllä.

Viides tehtävä toimii eri tavalla: se pelaaja, jolla on pelissä eniten kaaliperhosia, pitää kulloinkin hallussaan “Most Large Whites” -tehtäväkorttia. Tämä kortti voi vaihtaa omistajaa pelin aikana, eikä sen lunastamiseen käytetä pelivuoroa. Muita tehtäväkortteja ei voi menettää kerran ne lunastettuaan, eli nopeus on valttia.

Tuplakukka, auringon­paiste ja kotelo

Perhoskorttien toiminnot eivät ole monimutkaisia, eivätkä sitä ole erikoiskortitkaan, joita on vain kolme erilaista. 

Mukava kortti on tuplakukka, joka sisältää kaksi kukkaa samassa kortissa, eli se kasvattaa niityn kukkien määrää tehokkaasti. Aurin­gonpaiste-kortilla saa nostaa kolme uutta korttia nostopakasta. Kä­sikorttiraja on kuitenkin pidettävä mielessä ja ylimääräiset heitettä­vä tarvittaessa pois. Molemmat vaativat niitylle vähintään kaksi kukkaa, jotta ne voi pelata.

Jännittävin toimintokortti on perhoskotelo: se vaatii vähintään kol­men kukan niityn, mutta sillä saa kääntää ympäri yhden omista kukkana pelatuista korteista perhoseksi. Tällöin perhosen kukka­vaatimuksesta ei tarvitse välittää (poikkeus: neitoperhosta ei saa kääntää esiin kotelolla), mutta perhosen pisteet ja toiminnon saa heti käyttöön.

Kotelon pelaaminen on hyvä tapa saada peliin vaativampia perhosia ja yllättää vastustajat, kunhan ottaa huomioon, että kääntämisen jälkeen niityllä on yksi kukka vähemmän. Kukkien väheneminen ei vaikuta niityllä jo oleviin perhosiin, mutta kädessä olevien pelaami­seen kyllä.

Korttituuria ja valintoja

Kaikki seurueet, joille olen Biotopian esitellyt, ovat pitäneet pelistä. Teema viehättää ja idea aukeaa pian kun päästään vauhtiin. Peli tuntuu toimivan mukavasti kaikilla pelaajamäärillä, myös kaksin. Välillä matsista tulee tiukan tasainen, toisinaan taas joku karkaa selvään voittoon.

Jo ensimmäisillä vuoroilla jokainen törmää keskeiseen valintaan: mitkä kädessä olevat kortit raaskii laittaa pöytään kukkana ja mitkä haluaa säästää pelattavaksi perhosena? Säästääkö arvokkaat perho­set, jotka on vaikeampi houkutella niitylle, vai hyödyntääkö hel­pommin pelattavien perhosten toimintoja? Minkä tehtäväkortin voisi saada lunastettua? Kukkana pelatun perhoskortin saattaa saa­da vielä käännettyä kotelolla, mutta aina ei koteloita tule käteen.

Korttituuri hallitseekin pelin kulkua varsin paljon. Monet perhos­ten toiminnot ovat mukavia, mutta kovin pitkälle peliään ei voi suunnitella niiden varaan, eikä toiminnoista pysty juurikaan raken­tamaan mehukkaita yhdistelmiä. Sopivassa kohdassa niistä voi kui­tenkin saada merkittävää etua. Ja tuohan jokainen perhonen myös pisteitä.

Toisten peliin ei juuri pysty vaikuttamaan, ja muita voikin olla vai­kea ottaa kiinni, jos jää pahasti takamatkalle. Tuuri vaikuttaa tähän­kin. Olen esimerkiksi pelannut nelinpelin saamatta yhtään tupla­kukkaa, joka on lähes välttämätön vaativimpien perhosten houkut­teluun tarpeeksi nopeasti. Kaksinpelissä taas ei aina nähdä esimer­kiksi yhtään arvokasta ja harvalukuista neitoperhosta, koska pakka kuluu niin hitaasti.

Erilaisia teitä pisteisiin on kuitenkin useita. Voi yrittää kerätä esi­merkiksi nokkosperhosia tai kaaliperhosia, koota tiettyjä lajeja teh­täväkorttien saamiseksi tai pelata niitylle paljon kukkia ja niitä vaa­tivia arvokkaita perhosia. Koska kaikkia asioita ei voi tavoitella yhtä aikaa, valintoja on tehtävä sen mukaan, mitä kortteja saa.

Osissa toivomisen varaa

Mukavassa pelissä hiukan harmittaa halvan oloinen toteutus. Näp­pituntumalta korttien laatu ei vakuuta, ja kartonki on jopa lievästi kaarevaa. Kortteja oli myös vaikea sekoittaa: esimerkiksi “pläräys­tekniikkaa” en uskaltanut edes kokeilla, koska pelkäsin korttien taittuvan. Hankin siksi hyvin nopeasti korttisuojat, ja nyt korttien käsittely on hiukan helpompaa.

Pelin sinänsä kätevän pieni laatikkokin on outo. Se on monta sent­tiä liian leveä korteille, ja alunperin se oli myös liian korkea. Jälkim­mäinen oli kuitenkin siitä hyvä, että korttisuojien paksuntamille pinoille korkeus on nyt juuri sopiva. Pinot hölskyvät silti reilusti pituussuunnassa, kun peliä kuljettaa. Kahden pinon väliin on sen­tään laitettu poikittainen väliseinä, muuta inserttiä ei ole.

Graafinen ilme on selkeä, mutta vähän kaksijakoinen. Suunnitteli­jan itsensä maalaamat perhoskuvat ovat hienoja ja korttien vähäiset symbolit toimivia. Toiminnot ovat selkeinä teksteinä, mutta ehkä osaan niistäkin olisi voinut miettiä symboleita avuksi. Vähän ih­mettelen kahden hyvin erityyppisen fontin käyttöä samassa kor­tissa – etenkin kirjoituskonekirjasinta, joka ei tunnu lainkaan istuvan muuhun tyyliin.

Peliohjeet ovat sinänsä hyvät ja jäsennellyt, mutta niiden luettavuus paranisi väljentämällä taittoa. Ohjeista puuttuu komponenttiluette­lo, vaikka olisi olennaista tietää erilaisten perhosten ja toiminto­korttien lukumäärät pakassa. Keksimme myös kysymyksen, johon säännöt eivät vastaa (voiko suruvaipalla korvata kaaliperhosen), joten siihen on tehty kotisääntö (ei voi).

Huomioita teemasta

Biotopia on mukava peli luonnonystävälle, ja sen teema toimii hy­vin, vaikka samat kevyet mekaniikat voisi varmasti sovittaa jollekin toisellekin teemalle. Hauskaa on, että tanskalaisen pelin perhosla­jeista kaikkia tavataan myös Suomessa, ja monet niistä ovat yleisiä ja tuttuja. 

Kasvilajeissakin olisi kiva olla samanlaista vaihtelua. Selkäpuolen kukkien on toki oltava samanlaisia, mutta tuplakukka-kortteihin olisi hyvin voinut laittaa eri lajeja ihan vain huvin vuoksi.

Perhoskorteissa on kolme perustietoa lajista (koko, lentoaika ja uhanalaisuus), mutta niillä ei ole merkitystä pelin kannalta. Eri­koista on, että vaikka pelin johdanto hienosti kertoo monien per­hosten vähenevän, mikään peliin valittu laji ei ole tekstien mukaan Tanskassa uhanalainen (Suomessakin vain yksi, tummahäränsilmä).

Näenkin jo sellaisenaan kivassa pelissä potentiaalia lisäosille. Ihan ensimmäiseksi kaipaisin vaihtelua tehtäväkortteihin: niiden valikoi­ma voisi olla suurempi, ja niistä ehkä vain osa tulisi käyttöön kussa­kin pelissä. Lisäksi voisi pohtia lisäävänsä erilaisia kasveja, ja myös uhanalaisia perhoslajeja. Mukaan mahtuisi halukkaille kenties myös vuorovaikutusta lisääviä kortteja, kuten vaikkapa lehmä, joka syö kilpailijalta kukan?

Lajien suomenkieliset nimet

Biotopia on toistaiseksi julkaistu vain tanskaksi ja englanniksi. Mahdollisia muita käännöksiä odotellessa tarjoan pelissä mukana olevien perhosten nimet tässä suomeksi:

• Brimstone = sitruunaperhonen
• Camberwell Beauty = suruvaippa
• Common Blue = hohtosinisiipi
• Essex Skipper = lauhahiipijä
• Large White = kaaliperhonen
• Meadow Brown = tummahäränsilmä
• Orange Tip = auroraperhonen
• Peacock Butterfly = neitoperhonen
• Red Admiral = amiraali
• Small Tortoiseshell = nokkosperhonen

Lisäksi tuplakukka-kortin Brown Knapweed on ahdekaunokki. Korttien selkäpuolen peruskukan uskon olevan ruusuruoho (Field Scabious, Knautia arvensis). Molemmat ovat oikeastikin mainioita perhoskukkia, joita voi helposti kasvattaa siemenistä ja siirtää näin Biotopian omalle kotipihalleen!

Faktat Biotopiasta

Suunnittelija: Michael Løhde Andersen

Julkaisija: WeLoveGames (2021)

Mutkikkuus: Varsin suoraviivainen. Kevyt peli illanistujaisiin, perheille tai filleriksi.

Onnen vaikutus: Korttituuri voi ohjata peliä voimakkaastikin, mutta pelaajan tekemillä valinnoilla onnen vaikutusta voi yleensä pehmentää.

Vuorovaikutus: Enimmäkseen omaa peliä ja kilpajuoksua voitto­pisteistä. Tarjolla olevia kortteja voi ja kannattaakin napata kilpaili­jan nenän edestä, mutta muuten peli ei sisällä mahdollisuuksia ilkei­lyyn.

Teema: Kaunis ja toimiva. Pelin jälkeen voit yrittää tunnistaa sa­moja perhosia luonnossa.

Uudelleenpelattavuus: Lyhyen keston ja korttituurin aiheutta­man vaihtelevuuden ansiosta tekee yleensä mieli pelata vähintään kaksi erää peräkkäin, eikä peliin yhdessä illassa kyllästy.

Kieliriippuvuus: Useimmat kortit sisältävät toiminnon, joka on selitetty englanniksi (tai tanskaksi). Erilaisia toimintoja on kuiten­kin melko vähän, joten niistä voi tarvittaessa tehdä lunttilapun.

Pelaajamäärä: 2–5. Toimii hyvin kaikilla pelaajamäärillä.

Pituus: 15–30 min.

Lähde

Suomalaisen pelitutkimuksen kärkinimien kirjoittama Pelit kulttuurina esittelee pelitutkimuksen nykytilaa neljäntoista artikkelin verran.

Usva Friman, Jonne Arjoranta, Jani Kinnunen, Katriina Heljakka ja Jaakko Stenros (toim.): Pelit kulttuurina
Vastapaino, 2022
361 s.

Osta Pelit kulttuurina Adlibriksestä (kaupallinen yhteistyö)

Peleistä ja pelaamisesta on suomeksi saatavilla useita mielenkiintoi­sia kirjoja, mutta akateemista pelitutkimusta monipuolisesti esitte­levä perusteos on vielä puuttunut. Ei puutu enää: Pelit kulttuurina esittelee kattavasti, mistä akateemisessa pelitutkimuksessa on tätä nykyä kyse. Kirjan aiheena ovat laajasti pelit niin digitaalisissa kuin ei-digitaalisissa muodoissaan ja myös yleisemmin pelillisyys ja leikil­lisyys.

Muodoltaan tämä Usva Frimanin, Jonne Arjorannan, Jani Kinnusen, Katriina Heljakan ja Jaakko Stenrosin toimitta­ma teos on selkeästi akateeminen lähdeviitteineen ja kaikkineen, mutta sisältö on kuitenkin enimmäkseen helppotajuista ja suunnat­tu alan tutkijoita laajemmalle yleisölle.

Teos on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa, ”Tiede, taide ja tuotanto”, esittelee pelien ja niiden tutkimuksen historiaa. Frans Mäyrä avaa artikkelissaan kirjalle keskeistä kysymystä siitä, mitä kulttuurilla tarkoitetaan pelien yhteydessä ja miten pelejä tutkitaan kulttuurin näkökulmasta. Artikkeli kuvaa myös pelikulttuurien tutkimuksen tutkimusalan muodostumista.

Jaakko Stenros puolestaan kuvaa pelien suhdetta taiteeseen, popu­laarikulttuuriin ja korkeakulttuuriin ja esittelee esimerkkejä pelien ja taiteen välimaastossa liikkuvista hybrideistä. Artikkeli pohtii myös pelien luonnetta taidemuotona – ei niinkään, ovatko pelit taidetta vai eivät, koska siihen ei yhtä vastausta ole, mutta sitä, mitä merkitystä sillä on, jos pelejä tarkastellaan taiteena. Osion lopettaa Olli Sotamaan kirjoitus, joka tarkastelee pelien kehittä­misen ja tuotannon erityispiirteitä erityisesti suomalaisesta näkö­kulmasta.

Toinen osa, ”Pelaajien ja pelaamisen paikat”, käsittelee pelaamisen konkreettisia, kulttuurisia ja historiallisia paikkoja. Marko Siito­nen tarkastelee, miten pelaajien yhteisöt ja identiteetit rakentuvat pelaajien välisestä vuorovaikutuksesta. Pelaajayhteisöissäkin on, kuten muissakin yhteisöissä, omat valtahierarkiansa ja rakenteita, jotka sulkevat ihmisiä sisä- ja ulkopuolella. Näitä rakenteita suku­puolen näkökulmasta tarkastelee Usva Friman, joka esittelee suku­puolen vaikutusta pelaajaidentiteetin muodostumiseen ja pelikult­tuurilliseen osallisuuteen. Mahdollisuudet osallistua ja kuulua jouk­koon eivät ole aina suoraa seurausta pelaamisesta, vaan niihin liitty­vät myös ulkoiset yksilön ominaisuudet, kuten sukupuoli. Jaakko Suominen esittelee lopuksi digitaalista pelaamista kulttuurihisto­riallisesta näkökulmasta.

Kolmas osio, ”Rajankäyntiä”, tutkailee pelien yhtymäkohtia ja ris­teämiä muiden kulttuurimuotojen kanssa. Tanja Välisalo ja Raine Koskimaa kirjoittavat peleistä osana monia eri mediamuo­toja kattavista transmediauniversumeista. Miten tarinoita kerro­taan eri mediamuotoja yhdistellen ja mikä on pelien osa tällaisessa transmediaalisuudessa? Pelejä kulutetaan kuten muutakin mediaa ja toisaalta muu media pelillistyy.

Riikka Turtiainen puolestaan tarkastelee pelien ja urheilun suh­detta, jossa siinäkin on tapahtumassa yhdistymistä, kun pelit urhei­lullistuvat ja liikuntaa pelillistetään. Jani Kinnusen kirjoitus taas käsittelee rahan ja pelien suhdetta, niin perinteisissä säädellymmis­sä rahapeleissä kuin pelien maailmaan sisään uineissa mikromak­suissa, leikkirahalla pelattavissa kasinopeleissä kuin muissakin viihde- ja rahapelaamisen rajoja hämärtävissä ratkaisuissa.

Neljännessä osiossa, ”Pelit ja leikki muuttuvassa yhteiskunnassa”, näkökulma on laajempi ja tarkastelee pelien ja leikin paikkaa kult­tuurissa ja yhteiskunnassa, Raine Koskimaa ja Tanja Välisalo tut­kivat pelillistämisen ja leikillistämisen lupauksia esimerkiksi ope­tuspelien, verkossa tapahtuvan viestinnän ja identiteettileikkien yhteydessä. Kritiikkiä ei ohiteta: pelillistäminen ei ole osoittaunut sellaiseksi oikotieksi onneen kuin mainospuheissa hehkutetaan.

Katriina Heljakka puolestaan tarkastelee kulttuurin leikillistymistä ja lelullistumista ja sitä, miten leikillisyys valtaa sijaa myös aikuisten elämässä, joskus tiedostamattakin. Tero Pasanen ja Mikko Me­riläinen tarkastelevat lopuksi peleihin liitettyjä yhteiskunnallisia uhkakuvia ja sitä, miten se heijastelee pelien kulttuurista asemaa.

Kaikkiaan teos on oikein onnistunut ja kiinnostava. Se toimii oival­lisena johdatuksena pelien akateemisen tutkimuksen maailmoihin. Kuten tästäkin lyhyestä kuvauksesta näkee, pelejä tutkitaan Suo­messa monenlaisista lähtökohdista ja monin eri tavoin. Analogisten pelien ystävänä on ilo huomata, että vaikka pääpaino usein erilai­sissa digitaalisissa peleissä onkin, muutakaan ei ole unohdettu ja esimerkiksi lautapeleistä puhutaan paljon.

Pelien tutkimuksesta kiinnostuneille Pelit kulttuurina onkin epäile­mättä paras suomenkielinen aloituskohta ja kyllä tätä kannattaa tutkailla, vaikka ei akateemisesta tutkimuksesta olisikaan kiinnos­tunut – teos voi hyvinkin avartaa näkökulmia peleihin ja pelaami­seen. Artikkelit ovat itsenäisiä, joten kirjasta on myös helppo poi­mia yksittäiset kiinnostavimmat näkökulmat, jos ei koko teosta jaksa lukea läpi – aika paljon tässä onkin luettavaa.

Lähde

Värikkäällä asteekkiteemalla koristeltu Cóatl on pohjimmiltaan abstrakti peli, jossa yritetään rakentaa mahdollisimman näyttäviä ketjuja värikkäistä muovipaloista.

Pelaajat ovat sulkakäärmepatsaiden eli Cóatlien veistäjiä, jotka kil­pailevat resursseista ja jumalten muuttuvien tahtojen täyttämisestä. Värikkäistä muovipaloista rakennellaan näyttäviä ketjuja, joista pi­täisi saada aikaiseksi parhaat pisteet.

Korttien ja resurssien valikointia

Yhteisessä marketissa on tarjolla pisteytyskortteja ja erilaisia muo­vipaloja, joista kootaan patsaita asettamalla palaset limittäin. Pat­saita voi olla rakenteilla kerrallaan kaksi, ja peli päättyy kolmannen rakentamiseen. Varastoon mahtuu vain kahdeksan palaa ja käteen viisi korttia, joten pelissä on kyse siitä että osaa optimoida nosta­misen ja rakentamisen hetket.

Palat ovat erivärisiä, ja pistekortit haluavat paloja keskenään tiettyi­hin järjestyksiin. Teoriassa tavoitteena on että veistokset olisivat harmonisia värikokonaisuuksia, mutta käytännössä lopputulos saat­taa toisinaan olla melkoista sekamelskaa.

Toisenlaiset pisteytyskortit ovat kaikille yhteisiä, ja niiden täyttä­minen onkin kilpajuoksua. Pelin edetessä pelaajat tulevat sitoutu­neeksi enemmän ja enemmän omiin rakennussuunnitelmiinsa, jois­ta olisi tarkoituksena saada parhaat pistesaaliit aikaiseksi. Parhaiten se onnistuu saamalla keskenään hyvin toimivat pistekortit samal­le veistokselle ja nappaamalla yhteisen pisteytyskortin kavereiden nenän edestä.

Lisäksi käytössä on kolme erikoistoimintoa, joilla voi koittaa pelas­taa itsensä toivottomasta tilanteesta esimerkiksi silloin kun tarvit­see tietynlaisen palan, jota ei vain millään nouse pussista tarjolle.

Pelin kesto riippuu pitkälti pelaajista, sillä peli päättyy, kun joku ra­kentaa kolmannen veistoksen. Lyhimmillään sen pituus on kolme palaa, kun taas isoimmat pistesaalit saa korteista riippuen jopa 20 palan sulkakäärmeestä. Kesken jääneestä rakennelmasta ei saa mitään, joten muiden taktiikkaa on pidettävä silmällä.

Mukava aivopähkinä

Cóatlissa tapahtuu yllättävän paljon, ja analyysihalvaus saattaa iskeä helposti. Marketin palatarjonta, salaiset ja julkiset pistekortit, pelin odotettavissa oleva kesto, oma varastotilanne, omien veistosten jo tehdyt päätökset… Kaikki on jatkuvassa muutoksessa ja vaikuttaa omaan seuraavaan siirtoon. Tietyille pelaajille tämä lienee liian kaoottista, mutta toisille Cóatl tarjoaa miellyttävän optimointihaas­teen.

Yhden vuoron pituus on nopeimmillaan palojen nappaaminen se­kunnissa, hitaimmillaan usean minuutin rakentelua pistekortteja ja palojen järjestystä optimoiden. Lähtökohtaisesti peli kuitenkin ete­nee rivakasti, varsinkin jos muille sopii pelata eteenpäin sillä aikaa kun edellinen pelaaja vielä rakentelee omaa juttuaan.

Pistetilanne on pelin aikana käytännössä mysteeri, vaikka kukin Cóatl saa pisteet tullessaan valmiiksi. Pistelauta otetaan kuitenkin käyttöön vasta lopuksi, joten pelin aikana hyvämuistisilla pelaajilla on tylsästi etulyöntiasema.

Mukana tulee myös säännöt yksinpeliin. Itse käytin sitä sääntöjen opetteluun, ja siinä se toimi ihan kivasti. Tuskin itse tartun toiste Cóatliin yksinpelinä. Nykyään tuntuu että kaikista peleistä pitää olla sooloversio, ja kyllähän tämä sinänsä ihan hyvin toimii.

Asteekkien kulttuuri­perinnön äärellä

Pelin keskipisteenä olevat muovipalat solahtavat toisiinsa kiinni tyylikkäällä s-liitoksella. Palat tuntuvat vähän halvoilta muovileluil­ta, mutta ymmärrettävästi kaikki muut tuotantomateriaalit maksai­sivat maltaita. Voin kuvitella tuotantotiimin haaveilevan super deluxe -versiosta, jossa olisi puiset tai kivestä tehdyt palat.

Taide ja graafinen suunnittelu on näyttävää ja toimivaa. Pelin kuvit­taja SillyJellie tekee lennokkaalla tyylillä, mutta on pyrkinyt kun­nioittamaan asteekkien aitoa kuvallista ilmaisua. Esimerkiksi pelin jumalahahmot ovat oikeita asteekkien jumalia. Pisterata on vähän kömpelösti kilpailua havainnollistava spiraali, mutta sitä tuijotel­laan vain pelin lopussa.

Pohjoismaisessa versiossa on säännöt suomeksi. Ne esittelevät pelin napakasti ja ihan selkeästi, ainakin kokeneelle harrastajalle.

Asteekkien kulttuuriperintö on pelissä vahvasti läsnä, mutta se on pelillisesti merkityksetön. En löytänyt mainintaa, että meksikolai­sia tai muita asteekkien kulttuurin perillisiä olisi ollut mukana pelin kehittelyssä tai tuotannon voittoja jakamassa. Rohkenen veikata, että näin ei ole, ja Cóatl syyllistyy epäreiluun kulttuurinlainaami­seen. Tämä on toki lautapeleissä hyvin tyypillinen ilmiö, jossa voi­taisiin kehittyä. Toinen pelin kehittäjistä on historioitsija, joten sikäli teemaa tunnutaan käsiteltävän asiantuntevasti.

Kelpo peli genren ystäville

Ennen pelaamista ajattelin, että Cóatl ratsastaa jättihitti Azulin nos­tattamilla aalloilla. Näyttävien komponenttien valitsemista yhtei­sestä marketista, tavoitteena oman abstraktin rakennelman pistei­den optimointi. Yhtäläisyyksiä ei kuitenkaan ole lopulta järin pal­jon, sillä Cóatl on selvästi mutkikkaampi peli.

Azulin lisäksi jokseenkin samantyyppistä, abstraktia rakenteluhaas­tetta tarjoilevat esimerkiksi Sagrada, Cascadia ja Nova Luna. Seura on kovatasoista, ja voin suositella Cóatlia erityisesti näistä peleistä pitäville. Aivan ensimmäiseksi porttipeliksi tai lapsiperheelle en Cóatlia suosittele, kun säännöiltään suoraviivaisempiakin pelejä löy­tyy. Cóatl ei sinänsä esittele mitään erityisen ainutlaatuista, mutta tekee hyvin sen minkä lupaa.

Faktat Cóatlista

Suunnittelija: Etienne Dubois-Roy, Pascale Brassard

Julkaisija: Synapses Games (2020), Lautapelit.fi (2022)

Mutkikkuus: Peli on helposti lähestyttävä ja säännöt helppo selittää. Pelaaminen vaatii monen asian huomioon ottamista, ja muiden pelaajien puuhat saattavat tuntua kaoottisilta.

Onnen vaikutus: Lähes kaikki pelin resurssit tulevat jakoon yh­teiseen markettiin, jolloin on vuorojärjestyksestä kiinni että kuka napsii parhaat palat itselleen. 

Vuorovaikutus: Lähtökohtaisesti pelaajat rakentelevat omia juttujaan, mutta resurssit haetaan yhteisestä marketista ja pelin loppuminen on kilpajuoksua.

Teema: Asteekkiteema näkyy aiheessa ja kuvituksessa, mutta ei käytännön pelaamisessa. Teema olisi aika helposti vaihdettavissa.

Uudelleenpelattavuus: Peli on hyvin samanlainen pelikerrasta toiseen, mutta pistekorttien ja saatavilla olevien resurssien variaa­tiot ovat niin suuria, että mitään yhtä voittavaa strategiaa tuskin pystyy kehittämään.

Kieliriippuvuus: Osissa ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 1–4.

Pituus: 30–60 min.

Lähde

Azul-sarjan neljäs peli Queen’s Garden lisää laattapuzzleen uuden elementin, kun laattojen värin lisäksi niiden kuviot merkitsevät. Laattojen yhdistelmiä muodostetaan sekä värin että kuvion avulla.

Azul: Queen’s Garden on uusin tulokas huippusuositun ja palkitun Azulin sisarpelisarjassa. Tällä kertaa kuningas on Emmanuel I ja rakennusurakan kohteena on kuningatar Maria Aragonilaiselle lahjaksi suunniteltava kesäpuutarha.

Pöydällä on taas tuttua Azulia. Laatat ovat tällä kertaa kuusikul­maisia, ja väreissä on siirrytty puutarhaan sopivaan väripalettiin.

Viherrakentamista

Kunigattaren puutarhan perusmekaniikka on säilynyt muuttumat­tomana emopelistä. Pelaajille tulee tarjolle kokoelma eläin- ja kasvi­laattoja, joista vuorollaan saa nostaa samaa väriä, tai samaa kuviota edustavat laatat.

Hetkinen…

Tosiaankin, Queen’s Garden tuo laattapuzzleen uuden elementin. Laattojen kuuden värin lisäksi valittavana on kuusi eri symbolia. Laattoja voi valita siis joko värin tai kuvion perusteella. Joskin kahta täysin identtistä (sama väri ja kuvio) ei saa nostaa. 

Muutoin homma menee tutulla tavalla. Pelaajan vuorollaan nosta­matta jättämät laatat jäävät tarjolle pelialueelle, ja seuraavan pelaa­jan vuorolle nostetaan uudet neljä laattaa. Pelaajat nostavat laattoja kooltaan rajattuun varastoon. Varastosta laatat pelataan puutarha­pohjaan, jossa tavoitteena on muodostaa pelin lopussa pisteytettä­viä ryhmiä. Ryhmä on joko saman väristen tai kuvioisten laattojen yhtenäinen alue, jossa ei kuitenkaan saa olla identtisiä laattoja. Jo asetettuja laattoja ei tietenkään saa siirtää.

Asetettavat laatat maksetaan muilla varaston laatoilla. Maksuksi käyvät joko samanväriset tai -kuvioiset laatat, mutta taaskaan identtinen laatta ei kelpaa maksuksi. Laattojen hinta on kova, nollasta viiteen ja arvokkaimpien laattojen ryhmittely on kova urakka. Toki kalleimmat laatat tuottavat parhaat pisteet.

Puutarhassa on penkkejä, patsaita ja suihkulähteitä. Näiden ympä­röiminen on toinen rakennustavoite. Jokaisesta laatoilla ympäröi­dystä koristeesta saa palkaksi jokerilaattoja, joita voi käyttää maksa­miseen. 

Jotta homma ei menisi liian helpoksi, pelialueelle tulee tarjolle myös pahvisia laattoja, puutarhan osia. Näissä laatoissa on uusi ko­riste ja yksi valmiiksi asetettu laatta. Niitä voi nostaa myös varas­toon, ja sieltä aikanaan puutarhan aluetta laajentamaan. 

Neljä kierrosta tiukkaa laskelmointia

Peli kestää neljä kierrosta. Tämä on ihan sopiva pelin mitta, koska jo tässä ajassa puutarha muuttuu aika monimutkaiseksi hallita. Kuten yltä näkee, tässä puzzlessa on aika monta liikkuvaa osaa. Puutarhan kokoaminen on aikamoista suunnittelua ja laskemista.

Tekemistä ei helpota joka kierroksen jälkeen tapahtuva välipistey­tys, jossa huomioidaan vain tiettyjä värejä ja kuvioita. Arvokkaim­mat laatat välipisteytetään viimeisillä kierroksilla. Tämä tuottaa ylimääräistä päänvaivaa, koska kaiken huipuksi pelin lopussa varas­toon jäävät laatat tuottavat arvonsa verran miinuspisteitä. Välipis­teiden ahnehtiminen saattaakin kostautua pahasti, jos ylimääräisiä laattoja ei saa ulos varastosta.

Kuvaavaa onkin, että ensipelissä pisteitä kertyi rapiasti 50, mutta pistelaatoista löytyy laskenta-apua 240 pistettä ylittäviin saavutuk­siin. Eli tässä riittää opeteltavaa.

Nätti kokonaisuus

Queen’s Garden on Azul-sarjalle ominaista laatua. Pikkulaatat ovat paksua värikästä muovia. Niitä on vaikuttava läjä pelipöydällä. ”Piparilaatat” ovat pahvista kivoilla väreillä ja kuvilla. Pistelaskussa käytettävä ratas on hiukan hutera rakennelma. Paketista löytyy myös pahvinen torni, johon maksussa käytettävät laatat heitetään. Se on pelipöydässä näyttävän näköinen, mutta sangen epäkäytän­nöllinen ja jokseenkin tarpeeton temppu. Peliin sillä ei ole mittavaa vaikutusta.

Laatikko ja komponentit on nättejä katsella ja pelaamaan houkut­televa kokonaisuus. Väripaletti sopii puutarhateemaan. Mutta onko värien testaus jäänyt vähän kesken? Ainakin violetin kaksi sävyä ovat turhan lähellä toisiaan, mikä voi aiheuttaa harmillisia virheitä. Myös pisteradan väritys on hankalasti luettava. Jokerilaatat ovat taas tylsän harmaita muuten värikkäässä kokonaisuudessa.

Muu­toin teema on kuten muissakin sarjan peleissä: toimii kyllä ja tuo kivan vivahteen abstraktiin peliin, mutta kivat kuvat ja värit eivät tuo erityisempää lisää pelin mekaniikkaan tai luonteeseen.

Säännöt eivät ole monimutkaiset, mutta melkoisen monimutkai­sesti selitetyt. Yksinkertainen perussääntö on kirjoitettu muotoon, jonka lukeminen vaatii keskittymistä. Myös laattojen hinnoittelu on tehty hankalan kautta. Pikkujuttuja, mutta tuovat turhaa moni­mutkaisuutta pelin opetteluun tai opettamiseen.

Pelaajien välinen vuorovaikutus on pientä. Puzzle on sen verran vaativa, että ainakaan alkuun ei kapasiteetti riitä toisten pelaajien seuraamiseen tai ainakaan pelin kampittamiseen. Väistämättä kui­tenkin vastustaja vie ne laatat, joita juuri itse tarvitsee, joten jonkin verran hyväntahtoista sanailua pelipöydän ääressä syntyy. 

Tarvitseeko kokoelma vielä uutta Azulia?

Riippuu kokoelmasta sekä pelaajista. Jos alkuperäinen Azul tuntuu läpipelatulta tai jo helpolta, tuo Queen’s Garden pelimekaniikkaan uutta kierrettä ja tuntuu mukavan haastavalta. Jos hyllystä löytyy jo monimutkaisempi sarjan peli, uutuudenviehätys voi olla heikompi.

Symbolien tuominen laskelmaan mukaan vie peliä haastavamman loogisen askartelun suuntaan. Laattojen asettelua, yhdistelmiä ja ryhmiä saa ihan tosissaan miettiä. Tämä siirtää Queen’s Gardenin leppoisten perhepelien ulkopuolelle. Sinällään mekaniikka on help­po ja peliin pääsee aika helpolla mukaan. Symbolit tuovat peliin uuden ulottuvuuden, ja pelissä pärjääminen vaatii aika hyvää suun­nittelutaitoa ja hahmotuskykyä. 

Queen’s Gardenissa on oma viehätyksensä ja onnistumisen iloa on helppo löytää ahkeroinnin jälkeen. Mikäs sen mukavampaa mitta­van urakan jälkeen, kun onnistunut kalliiden laattojen ryhmä kii­dättää nappulaa pisteradalla.

Meille sarjan välipelit ovat vähemmän tuttuja ja arviointi niitä vas­taan on hiukan vaikeaa.  Monimutkaisuudessaan tämä asettautunee hyvin Azul: Summer Pavilionin ja Azul: Stained Glass of Sintran rinnal­le. Queen’s Garden muistuttaa hyvin paljon muun muassa Calicoa, jossa myös haetaan kuusikulmaisista laatoista värin ja kuvioiden yh­distelyä. Azuliin verrattuna Queen’s Garden toimii ja kiinnostaa vasta­kin. Pituudeltaan se on sangen sopiva nopeaksi välipeliksi, jopa fil­leriksi. Se toimii myös hyvin kaksinpelinä. 

Faktat Azul: Queen’s Gardenista

Suunnittelija: Michael Kiesling

Julkaisija: Plan B Games (2021)

Mutkikkuus: Säännöt ovat yksinkertaiset, mutta peli vaatii loogista hahmotuskykyä. 

Onnen vaikutus: Laattojen tuleminen tarjolla on tietysti sattu­man­varaista, mutta laattojen valikoiman hyödyntäminen vaatii taitoa.

Vuorovaikutus: Vähäinen. Toisen pelaajan peliin voi hiukan vaikuttaa nostamillaan laatoilla.

Teema: Puutarhan suunnittelu -teema on kepeä eikä kuvitusta enempää vaikuta itse pelaamiseen.

Uudelleenpelattavuus: Queen’s Garden kestää pelikertoja, kunhan vain sen tarjoama puzzle itsessään jaksaa viehättää. 

Kieliriippuvuus: Pelin osissa ei ole tekstejä. Pohjoismaisessa painoksessa säännöt suomeksi, ruotsiksi, norjaksi ja tanskaksi.

Pelaajamäärä: 1–4.

Pituus: 45–60 minuuttia.

Lähde

Mafiasuvun jäsenet ovat kokoontuneet ravintolan takahuoneeseen jakamaan saalista perinteisin keinoin. Kuka poistuu paikalta saalis mukanaan? Family Inc. on nopea onnenkoetuspeli koko perheelle.

Pelin taustatarinalla ei ole tällä kertaa juurikaan merkitystä pelin kannalta. Family Inc. on notkea onnenkoetusfilleri, jossa tarinaa ei tarvita pelin yksinkertaisten sääntöjen ymmärtämiseen tai pelin pelaamiseen.

Tärkeää on vain se, kuka saa kahmittua eniten ryöstösaalista ku­vaavia pelimerkkejä itselleen. Peli päättyy, kun joku saa kokoon sadan pisteen edestä saalista, eikä siihen mene kuin korkeintaan kymmenisen minuuttia. Pelisuunnittelun suurmestari Reiner Knizia on jälleen kerran tehnyt nappisuorituksen!

Tilaisuus tekee varkaan

Family Inc. koostuu pääasiassa pahvisistä pokerichipin näköisistä pelimerkeistä, joissa on numeroita 1–10. Pelimerkit kasataan pöy­dälle läjäksi numeropuoli alaspäin ja sen jälkeen alkaa kerääminen.

Omalla vuorollaan pelaaja nostaa pöydältä pelimerkkejä yhden ker­rallaan. Onnenkoetuselementti syntyy siitä, että jos nostaa saman numeron, jonka on jo aiemmin nostanut, vuoro päättyy epäonnistu­miseen ja kerätyt pelimerkit heitetään pois. Muuten pelaaja saa lo­pettaa koska haluaa ja vapaaehtoisen lopetuksen jälkeen pelimer­kit jäävät pöydälle.

Kun seuraava oma vuoro koittaa, pöydällä vielä olevat pelimerkit kirjataan pisteiksi pisteradalle ja heitetään sitten pois. Pelin juju on siinä, että kaikki pelimerkit eivät välttämättä ole tässä vaiheessa enää tallella! Jos sinulla on edessäsi viitonen ja kuutonen ja minä ke­rään vuorollani viitosen ja kuutosen, nappaan sinultakin peli­merkit itselleni – toki sinä voit sitten vuorollasi yrittää ryöstää merkit ta­kaisin itsellesi. Jos ryöstöjä tulee monta putkeen, pöydälle muodos­tuu houkuttelevan paksu nippu pelimerkkejä.

Huonotuurisille on tarjolla lohtua timanttien muodossa. Jos vuoro päättyy epäonnistumiseen heti toisella tai kolmannella nostolla, saa korvaukseksi timantin. Kolme timanttia vaihtuu sitten 50 pisteeksi, eli sillä kuittaa jo puolet vaadituista sadasta pisteestä.

Vanhan kierrätystä

Knizia ei olisi Knizia, jos hän ei kierrättäisi vanhoja peli-ideoita uu­teen kuosiin. Family Inc. on päivitetty versio jo vuonna 2007 ilmes­tyneestä Cheeky Monkeystä. Jonathan Schindler listaa ystävällises­ti pelien erot BoardGameGeekissä julkaistussa Family Inc.:n arvos­telussaan.

Siinä missä Family Inc.:ssä saa varastaa pelaajan kaikki laatat, Cheeky Monkeyssä saa varastaa vain pelaajan päällimmäisen laatan, Picko­minon tapaan. Toisaalta pisteet lasketaan joka vuoro, Cheeky Monkeyssä vasta pelin lopussa, eli jos pelimerkit pysyvät koko kier­roksen ajan, ne saa turvaan. Varastamiseen sitä paitsi vaaditaan onnistunut vuoro, kun Cheeky Monkeyssä saa varastaa välittömästi, kun nostaa sopivan laatan.

Timantit puuttuvat myös kokonaan Cheeky Monkeystä. En ole pe­lannut alkuperäistä, mutta muutosten perusteella sanoisin, että parempaan päin on menty, tuloksena on nähdäkseni alkuperäistä kiinnostavampi peli.

Eikä kahta ilman kolmatta: vuonna 2021 ilmestyi myös Pixie Gamesin julkaisema Hit!, jossa sama pelimekaniikka on toteutettu korttipelinä. Hit! näyttäisi olevan vähän lähempänä Cheeky Monkey­tä. Olen niin mieltynyt Family Inc.:n kilpajuoksuluonteeseen, että nämä versiot, joissa pelataan kiinteämittainen peli ja lasketaan pis­teet lopussa tuntuvat jo lähtökohtaisesti heikommilta.

Onnistunutta onnenkoetusta

Family Inc. on nimittäin erittäin toimiva onnenkoetuspeli. Jotta on­nenkoetuspeli toimii, sen on kannustettava pelaajia ylittämään tur­valliset rajat ja ottamaan riskejä. Family Inc. onnistuu tässä: mah­dol­lisuus ryöstää toisen pelaajan pelimerkit ruokkii ahneutta herkulli­sella tavalla. Panokset ovat kovat ja pelaajat ovat kiinnostuneita myös muiden pelaajien vuoroista.

Näen Family Inc.:ssä oivaa potentiaalia monen sukupolven perhepe­liksi. Ikäsuositus on 8+, mutta kyllä tätä jo vähän nuorempienkin kanssa voi pelata, jos numerotajua vain riittää. Peli on säännöiltään niin yksinkertainen, että sen opettaa kenelle tahansa. Ryöstely saat­taa hieman harmittaa, mutta toisaalta tässä ryöstäminen ei ole eri­tyisen henkilökohtaista: suoraan toista pelaajaa kohti ei voi hyökätä ja ryöstön onnistuminen edellyttää tuuria (ja kovin määrätietoinen ryöstely johtaa usein epäonnistumiseen). Peli toimii hyvin myös ai­kuisille ja peliharrastajien filleriksi.

Pelaajamääräksi on boksiin merkitty 2–7. En ole vielä pelannut nel­jää useammalla, mutta isommissa peleissä ryöstelyä on enem­män ja siten pisteitä kertyy kerralla isompia potteja, mikä vauhdit­taa pelin päättymistä. Kaksinpelinä en tätä enää pelaa, minusta ala­rajaksi olisi ihan hyvin voinut laittaa kolme, mutta kolminpeli on jo miele­käs.

Suuria puutteita pelistä en keksi. Taustatarina on vähän tympeä, mutta sen unohtaa muutenkin heti. Kansikuva on aika kamala, mutta pelin kuvitus on muuten toimivan selkeää. En pahastuisi, jos peli olisi vielä vähän värikkäämpi. Boksi on vähän tarpeettoman iso (ainakin kun pelimerkit on naksuteltu kehikoistaan), mutta jos pelin haluaa ottaa matkalle mukaan, laatikkoa tai pistelautaa ei välttämättä tarvitse; riittää että pakkaa pelimerkit johonkin helposti mukana kulkevaan pussiin.

Faktat Family Inc.:stä

Suunnittelijat: Reiner Knizia

Julkaisija: Piatnik (2021), Lautapelit.fi (2022)

Mutkikkuus: Erittäin helpot säännöt, pelin opettaa kenelle tahansa nopeasti.

Onnen vaikutus: Tämä on onnenkoetuspeli, joten tuurilla on tietysti mittava vaikutus. Toisaalta, on pelaajasta kiinni, kuinka paljon onneaan haluaa koetella. Yksi erä on myös armollisen lyhyt.

Vuorovaikutus: Toisten pelaajien pelimerkkien ryöstely on pelin suola ja ylipäänsä tekee tästä mielenkiintoisen pelin.

Teema: Näkisin mieluusti aivan yhdentekevän mafiateeman tilalla jotain muuta, mutta onneksi teemalla ei ole mitään merkitystä pelatessa.

Uudelleenpelattavuus: En ole vielä kertaakaan pelannut tätä vain yhtä kertaa. Peli on koukuttava, jos vain suoraviivainen onnenkoetus kiinnostaa.

Kieliriippuvuus: Peli ei edellytä lukutaitoa, numeroista on oltava vähän perillä.

Pelaajamäärä: 2–7, käytännössä vähintään kolme.

Pelin kesto: 10–15 minuuttia.

Lähde

Pakanrakennusta, onnenkoetusta ja laattojen asettelua yhdisteleväs­sä Living Forestissa metsää ja sen pyhää puuta uhkaa paha Onibi.

Luonnonhenget eli pelaajat ovat valmiina yhdessä hurjasilmäisten vartijaeläinten kanssa pelastamaan pyhän puun. Kuka ehtii ensin pelastamaan metsän ja sen pyhän puun Onibin liekeiltä?

Tanskalaisen pelisuunnittelijan Aske Christiansenin esikoisjul­kaisu Living Forest voitti vuoden 2022 Kennerspiel des Jahres -palkin­non sekä As d’Orin. Lautapelit.fi julkaisi Living Forestin suomeksi keväällä 2022.

Kilpajuoksu metsän puolustamisesta

Metsän pelastamiseen on kolme keinoa:

• istuttaa 12 erilaista suojaavaa puuta
• kerätä 12 pyhää kukkaa ja herättää siten metsän suojelija Sanki
• karkottaa Onibi kokonaan sammuttamalla 12 liekkiä

Jokaisella pelaajalla on oma vartijaeläinkorttipakkansa, josta kier­roksen aluksi käännetään yhtä aikaa kortteja esiin. Aluksi pakat ovat samanlaiset, mutta pelin edetessä niistä rakennetaan tehok­kaampia ja parempia. Korteissa olevat erakkosymbolit määrittävät, kuinka kauan kortteja voi nostaa. Nostaminen on pakko lopettaa, kun näkyvissä on kolme kumoamatonta erakkosymbolia, mutta sen voi lopettaa myös aiemmin.

Mukana on onnenkoetuselementti, sillä erakkosymbolit määrittä­vät lisäksi, kuinka monta toimintoa kukin pelaaja voi omalla vuo­rollaan tehdä. Kolme symbolia antaa tehdä vain yhden toiminnon, kun korkeintaan kaksi symbolia sallii kaksi toimintoa. Mitä enem­män kortteja pöydälle saa käännettyä, sitä enemmän toimintosym­boleita niissä on. Uskallanko nostaa vielä yhden kortin?

Symbolit määräävät toiminnot

Kun vartijaeläinvaihe on tehty, pelaajat pelaavat vuorotellen toimin­tonsa. Mitä toimintoja pelaaja sitten voi vuorollaan tehdä? Kunkin toiminnon voi vuorolla tehdä yhden kerran, bonustoimintoja lu­kuun ottamatta. Yksi mahdollisuus on aina ottaa sirpalemerkki, joka tuo joustoa nostovaiheeseen. Muut mahdolliset toiminnot määräytyvät nostetuissa korteissa ja pelaajan pelilaudalla olevien toimintosymbolien perusteella.

Pelaaja voi houkutella vartijaeläimiä eli ostaa lisää kortteja pakkaan­sa pelipöydän valikoimasta, jotta seuraavilla kierroksilla olisi pa­remmin toimintoja käytössä. Hän voi istuttaa puun, sammuttaa Onibin liekkejä tai liikkua eteenpäin henkien kehällä. Kehällä liik­kumisesta saa bonustoimintoja ja toisen pelimerkin ohittamalla voi ryöstää pistemerkin. Kukkasymboleihin ei liity toimintoa, mutta ne ovat osana toteuttamassa 12 kukan voittoehtoa aina pöydälle ilmes­tyessään.

Jokaisella pelaajalla on oma pelaajalauta, johon puita istutetaan eli asetetaan puulaattoja. Täyttämällä sarakkeita tai keskirivin laudal­laan pelaaja voi saada pysyvästi käyttöönsä joitakin toimintosymbo­leita. Myös istutettavat puut tuovat eri toimintosymboleita laudalle puun arvosta riippuen. Lisäksi istuttamalla puun metsän kulmiin saa bonustoimintoja. Ihan mihin tahansa puuta ei kuitenkaan saa istuttaa, vaan sen pitää aina olla toisen puun vieressä.

Onibi hyökkää

Kun kaikki ovat tehneet toimintonsa, on Onibin vuoro toimia. Jos Onibin liekkejä ei ole kierroksen aikana sammutettu kokonaan, pitää jokaisella pelaajalla olla jäljellä olevien liekkien pistemäärän verran vettä yhteenlaskettuna korteissaan ja pelilaudallaan.

Jos näin ei ole, saa pelaaja tulivaraanikortteja pakkaansa. Ne tuovat pakkaan erakkosymboleita, mutta eivät yhtään toimintosymbolia. Sen jälkeen pelilaudalle lisätään liekkejä seuraavaa kierrosta varten sen mukaan kuinka paljon ja minkä vahvuisia kortteja kierroksen aikana on pöydästä nostettu. Lopuksi täydennetään valikoimaan uudet kortit.

Vartijaeläinvaihe, toimintovaihe ja Onibin hyökkäys toistuvat, kun­nes kierroksen lopussa joku pelaajista on saavuttanut jonkun kol­mesta tavoitteesta. Jos useampi pelaaja toteuttaa päättymisehdon, ratkaisee kolmen tavoitteen yhteispistemäärä voittajan.

Onnenkoetusta korteilla

Onnenkoetuselementti tuo korttien paljastamiseen oman jännityk­sensä. Välillä täytyy ottaa riski ja nostaa kaiken uhallakin vielä yksi kortti, jos suunnittelemiaan toimintoja ei muuten pystyisi teke­mään. Todennäköisyyksien kanssa voi tilannetta arvioida, sillä pois­topakkaa saa milloin vaan selata ja pohtia mitä kortteja pakasta on vielä tulossa.

Korteissa voi olla myös laumasymboleita, jotka kumoavat yhden erakkosymbolin kukin. Näiden lisäksi juuri nostamansa kortin voi kumota sirpalemerkillä. Niiden turvin nostamista uskaltaa jatkaa vähän pidemmälle.

Pakkaansa rakentamalla peliään voi johdatella tiettyyn suuntaan. Juuri ostetut kortit tulevat heti seuraavan kierroksen alussa ensi kertaa nostetuksi, joten seuraavaa vuoroaan pystyy hieman ohjai­lemaan kortteja ostamalla.

Mielenkiintoiseksi korttien ostamisen tekee myös se, että kierrok­sen aikana ostettujen korttien määrä ja laatu määräävät seuraavalle kierrokselle tulevien liekkien lukumäärän. Jos kortteja ostaa useita, tulee samalla tarjonneeksi seuraavan kierroksen aloittajalle liekkejä sammutettavaksi. Korttien ostamisen ajoittaminen onkin osa peli­strategiaa. Koska kierroksen aikana ostettavien korttien lukumäärä vaikuttaa liekkien määrään, on vaikutusta myös sillä, onko pelissä mukana kaksi vai jopa neljä pelaajaa.

Liekit korventavat

Liekit ovat muutenkin mielenkiintoinen elementti. Alkuun ne vaikuttavat ylivoimaiselta tavalta voittaa peli, sillä kerrallaan voi sammuttaa useitakin liekkejä. Se on kuitenkin ainoa voittoehdois­ta, johon muut pelaajat pystyvät helposti vaikuttamaan. Jos joku pelaajista lähestyy liekkien voittoehtoa, voivat toiset pelaajat lo­pettaa korttien nostamisen, jolloin uusia liekkejä ei tule, tai he voivat sammuttaa liekit ennen pelaajan vuoroa.

Vaikka liekkitavoitetta ei lähtisi tavoittelemaan, ei liekkejä voi ko­konaan unohtaa. Turvallisuutta tuovaa vettä on hyvä olla pakassa ja laudalla, sillä sammuttamattomat liekit polttavat pelaajia aina kier­roksen lopussa. Pelaaja voi jättää vuorollaan liekit sammuttamatta siksikin, että toiset saisivat kierroksen lopussa pakkaansa ikäviä tulivaraanikortteja.

Puiden hankkiminen on hidasta, sillä niitä voi hankkia vain yhden vuorossa ilman bonustoimintoja. Lisäksi kalleimpien puiden hank­kimiseksi pitää saada käännettyä esiin kerralla paljon kortteja. Kukkia voi hankkia useitakin kerralla ostamalla kalliimpia kortteja – jos niihin vain on varaa. Kukat pitäisi kuitenkin myös saada kään­nettyä yhtä aikaa näkyviin pöydälle – riskialtista sekin. Voittaminen on kuitenkin mahdollista kaikilla kolmella tavalla: liekeillä, puilla ja kukilla. Omissa peleissäni on voitto saavutettu kaikilla näistä ta­voista.

Mainittava on myös Apolline Etiennen kuvittamat kortit. Eläi­met ovat näyttävän näköisiä ja niiden valoa hohtavat silmät tuovat hieman karmivan fiiliksen muuten jopa söpöön kuvitukseen. Kuvi­tukselle on annettu tilaa, ja mutta silti reunapaikan saaneet symbo­lit korteissa ovat selkeät, eikä niiden merkitystä tarvitse alun opet­telun jälkeen pohdiskella lainkaan. Myös pelin säännöt ovat yksin­kertaiset ja peliin pääsee kohtuu helposti mukaan hieman tottu­mattomampikin pelaaja.

Living Forestia on mahdollista pelata Board Game Arena -palvelus­sa.

Faktat Living Forestista:

Suunnittelija: Aske Christiansen

Julkaisija: Ludonaute (2021), Lautapelit.fi (2022)

Mutkikkuus: Peli on helposti lähestyttävä ja säännöt ovat yksin­kertaiset.

Onnen vaikutus: Sekaan voi osua hankaliakin vuoroja, jos kortit pakassa sattuvat huonoon järjestykseen ja kaikki erakkoeläimet nousevat pakasta peräkkäin.

Vuorovaikutus: Pelin loppuminen on kilpajuoksua. Erityisesti liekkien osalta epäsuoraa vuorovaikutusta on paljonkin, toisten valinnat vaikuttavat siihen, milloin ja kenelle liekkejä riittää sammutettavaksi.

Teema: Luonnonhenget ja Pyhän puun pelastaminen ovat mukana voittotavoitteissa, mutta tarina on hiukan monimutkainen ja unoh­tuu pelatessa. Kuvituksessa vartijaeläimet kyllä ovat upean näköisiä.

Uudelleenpelattavuus: Peli itsessään on samanlainen pelikerras­ta toiseen, mutta saatavilla olevien korttien kattaus sekä alkupeliin osuvat käsikorttien yhdistelmät ohjaavat peliä joka kerran eri suun­tiin.

Kieliriippuvuus: Osissa ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 2–4.

Pituus: 45–60 min.

Lähde

Taivasmerirosvot etsivät tuulista seikkailuja, aarteita ja kunniaa. Joka päivä vaihteleva miehistö laskeutuu uudelle saarelle, vaan miten mahtaa ryöstelyn käydä?

Paolo Morin vuonna 2012 ilmestyneestä Libertaliasta kerkesi pai­nos olla loppu jo pidemmän aikaa. Pelin oikeudet olivat palautu­neet itse herra Morille, kun Stonemaier Gamesin Jamey Steg­maier kokeili kepillä jäätä, josko pelistä voisi tehdä uuden version Stonemaierin nimissä.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin Libertalia on taas kauppojen hyllyillä, mutta täysin uudistuneella kuvituksella ja pienillä sääntö­muokkauksilla.

Taivasrosvojen ryöstöretket

Libertalia: Winds of Galecrestissä pelaajat ovat taivaspiraatteja, jotka matkaavat ryöväämään läheisiä saaria kolmen ryöstöretken ajan. Yhden ryöstöretken aikana päiviä eli kierroksia voi olla neljästä kuuteen. Kolmen ryöstöretken jälkeen eniten dubloneita arkkuun­sa kerännyt rosvo voittaa pelin.

Jokaisen retken alussa yksi pelaaja sekoittaa pakkansa ja ottaa sieltä sokkona kuusi korttia, joidenka numerot hän sanoo ääneen. Muut pelaajat etsivät kyseiset kortit omista pakoistaan, ja nämä kortit ovat sen ryöstöretken mukana olevat hahmot. Tämän jälkeen peliä pelataan niin monta kierrosta kuin pelilauta osoittaa kyseisellä ryöstöretkellä olevan päiviä. Jokainen pelaa yhden hahmokortin kierrosta kohden, ellei joku korteista anna mahdollisuutta pelata useampaa.

Kortit asetetaan pelilaudalla olevalle korttiriville numerojärjestyk­sessä. Ensiksi käydään läpi päivätoiminnot niistä korteista, joissa kyseinen auringolla merkattu toiminto on. Sitten käydään päinvas­taisessa järjestyksessä iltahämärätoiminnot, jotka on merkattu las­kevalla auringolla kortteihin, sekä ryövätään saalismerkkejä laudal­ta, mikäli niitä on omalla vuorolla vielä jäljellä.

Iltahämärän jälkeen hahmojen mahdolliset yötoiminnot aktivoitu­vat, jonka jälkeen joko pelataan seuraava päivä ryöstöretkellä, tai jos retki on tullut päätökseen, pelaajat aktivoivat mahdolliset ankkuri­toiminnot korteistaan sekä saalismerkeistään. Ansaitut rahat pelaa­jat merkkaavat omiin arkkuihinsa ja sitten lähdetään uudelle ryös­töretkelle.

Jos pelaajalle jäi hahmokortteja käteen edelliseltä kierrokselta, hän saa pitää ne sen lisäksi, että kierrokselle arvotaan taas kuusi uutta korttia kaikille. Näin osalla pelaajista voi jatkossa olla kädessään kortteja, joita muilla ei enää ole. Kolmen ryöstöretken jälkeen peli on loppu, ja rikkain taivaspiraatti on voittaja.

Uusi kuvitus, erilaiset merirosvot

Tässä kohtaa on mainittava keskustelupalstoillakin paljon kohua aiheuttanut kuvituksen sekä sen myötä teeman muutokset pelissä. Alkuperäisen Libertalian kuvitus oli tummempaa ja korttien hah­mot näyttivät oikeilta merirosvoilta. Onkin ollut monelle vaikea pala nieltäväksi, kun Winds of Galecrest ensinnäkin on värikäs, ken­ties jopa iloisen kirjava, ja teemana on tavallisten mertarakastavien merkkareiden sijaan taivaspiraatit ilmalaivoillaan.

Nämä uudet taivaspiraatit ovat vielä antropomorfisia eläinhahmoja, mikä antaa pelistä kenties enemmän perhepelimäisemmän vaiku­telman, vaikka laatikon kyljessä on ikäsuositukseksi leimattu +14. Lamaro Smithin kuvitus on kyllä kaunista, eipä siinä mitään, mutta tuo uusi teema on kyllä vähän hankala omaksua.

Kun pääsee yli pelin värikkyydestä ja hempeämmästä teemasta, niin alta paljastuu oikein toimiva hahmonvalintapeli, jonka valttikortti on mahdollisuus pelata kuudella pelaajalla muutakin kuin partype­lejä. Pelissä on Stonemaierille tutut Automa Factoryn soolosäännöt. Kahden pelaajan peliä on muokattu melko onnistuneesti merika­dettilaatalla, jota ei alkuperäisessä pelissä ollut.

Peli on silti parhaimmillaan useammalla pelaajalla, jolloin hahmojen toiminnot aiheuttavat enemmän hauskoja tilanteita, välillä jopa kaoottisia, kun oma valinta voikin mennä täysin pilalle muiden pelaajien korttien takia.

Runsasta vuorovaikutusta

Libertalia onkin hyvin vuorovaikutteinen peli, ja jotkut toiminnot ovat toisten pelaajien kannalta melko ikäviäkin, joten halinallemai­sille pelaajille peliä on hankala suositella. Pelaajille, joita ei pieni jäynä tai vuoron meneminen penkin alle haittaa, se kuitenkin toi­mii hyvin.

Pelilauta on kaksipuoleinen, ja toinen puoli on aurinkoinen ranta­maisema, jossa saalismerkkien toiminnot ovat lempeämmät, kun taas toinen myrskyinen puoli tarjoaa sitten jo voimakkaampaa vuorovaikutusta.

Seikkailunhaluisille pelissä tulee mukana myös laatat, joilla voi itse joko valita tai arpoa saalismerkkien toiminnot sekaisin aurinkoisen ja myrskyisän version väliltä. Peli on siis helppo mukauttaa oman maun mukaiseksi. Pelin 40 eri hahmokorttia tuovat myös kiitettä­västi vaihtelua peliin, sillä kaikki 40 korttia eivät tule käydyksi läpi yhden pelin aikana.

Suurin osa pelin toiminnoista voidaan tehdä yhtäaikaisesti, joten pelin kesto pysyy kuudellakin pelaajalla maltillisena. Uutena peliin lisätty mainerata, jolla ratkotaan tasapelit, on myös oikein tervetul­lut lisä peliin, ja toimii edeltäjäänsä paremmin.

Toimiva perusidea

Vaikka tämä uusi versio Libertaliasta ei saa sisäistä merirosvoani heräämään, on pelin sisin, eli hahmojen valinta edelleen toimiva mekaniikka, ja tässä pelissä se on toteutettu oikein hyvin. Muiden pelaajien ajatusten ennakoiminen, tai lähinnä sen yrittäminen, on mielenkiintoista joskin välillä melko mahdotonta.

Toisaalta tästä aiheutuva lievä kaoottisuus on se, mikä tekee pelistä hauskan, varsinkin jos sitä ei ota liian tosissaan. Pienemmillä pelaa­jamäärillä toisten pelaajien kanssa samoja kortteja osuu harvemmin yhteen, ja pelin hallitseminen tuntuu helpommalta, mikäli sellaista haluaa.

Kenties pelin uusi teemakin olisi helpompi hyväksyä, jos ei olisi alkuperäistä versiota pelannut. Täytyy kuitenkin todeta, että pelin ulkonäkö on hyvin yhtenäinen ja värikkyys jatkuu kaikissa kompo­nenteissa luoden selkeän ja tunnistettavan ilmeen.

Saalismerkit ovat mukavan paksuja muovilaattoja ja mainemerkit ovat kivan kookkaat puiset merkit, pienten nippeleiden sijaan. Kortit tuntuvat myös laadukkailta, mitä nyt osaa Stonemaierilta toisaalta odottaakin. Tuotanto on siis onnistunut. Ainoastaan pahvikolikot ovat jotenkin tylsähköt, varsinkin kun tietää peliin myytävän erikseen hienoja metallikolikkoja.

Faktat Libertalia: Winds of Galecrestistä

Suunnittelija: Paolo Mori

Julkaisija: Stonemaier Games (2022)

Mutkikkuus: Pelissä on 40 eri korttia, jotka kaikki toimivat omalla tavallaan, mutta kaikki toiminnot on kyllä selkeästi kirjoi­tet­tu kortteihin ja pelilautaan. Pelin juonesta on melko helppo päästä kiinni, vaikka strategia vaatisikin hieman enemmän peli­kertoja alle. Mistään kovin raskaasta pelistä ei ole kyse.

Onnen vaikutus: Onnen vaikutus on kaikille pelaajille sama, kos­ka kaikille arvotaan samat kortit jokaisella ryöstöretkellä. Ainoa tuuri elementti on oikeastaan siinä, mitä saalismerkkejä pussista nousee jokaiselle kierrokselle.

Vuorovaikutus: Pelin vuorovaikutus on korkea. Monet korteista tai saalismerkeistä vaikuttavat suoraan toisiin pelaajiin.

Teema: Teema on pelissä melko merkityksetön, vaikka tuleekin läpi kuvituksesta.

Uudelleenpelattavuus: Koska kortteja ei koskaan käydä läpi yhden pelin aikana, on uudelleenpelattavuus oikein hyvä.

Kieliriippuvuus: Peli on englanninkielinen ja kaikissa korteissa on tekstiä.

Pelaajamäärä: 1–6.

Pituus: 45–60 minuuttia.

Lähde

Spiel des Jahres -palkinto on myönnetty. Voiton veivät Cascadia ja Living Forest. Aiemmin tukipalveluja tarjonnut BackerKit ryhtyy täysimittaiseksi joukkorahoitusalustaksi. Lautapelit.fi on julkaissut uusia pelejä.

Spiel des Jahres -voittajat

Vuoden 2022 Spiel des Jahres ja Kennerspiel des Jahres -voittajat julkis­tettiin 16.7. Berliinissä pidetyssä seremoniassa. Voittajat eivät olleet suurensuuria yllättäjiä, muun muassa Opinionated Gamers ennusti ne aivan oikein.

Spiel des Jahres -palkinnon voitti Randy Flynnin suunnittelema Cascadia (Flatout Games, Saksassa Kosmos). Kennerspiel des Jahresin voittajaksi valittiin Aske Christiansenin Living Forest (Ludonaute, Saksassa Pegasus). Kumpikin peli on suunnittelijansa esikoisjulkaisu.

Living Forest on ilmestynyt jo suomeksi Lautapelit.fi:ltä. Cascadia on tulossa Poromagian verkkokaupan mukaan loppuvuodesta.

Cascadia on erinomaisesti menestynyt kepeä abstrakti peli, jonka aiheena on Yhdysvaltojen luoteisosien ja Kanadan länsirannikon luonto. Pelissä rakennellaan omaa maastoa ja asutetaan sitä eläimillä. Tavoitteena on tehdä yhtenäisiä alueita ja asetella eläimet niin, että ne tuottavat pisteitä mahdollisimman paljon. Spiel des Jahres -raati kiitteli kaksiosaisen puzzlen hyvää toteutusta: menestyminen edellyttää tasapainottelua maaston ja eläinten välillä.

Peli on BoardGameGeekissä abstraktien pelien listan ykkösenä ja kymmenen parhaan perhepelin joukossa. Beth Sobelin kaunis kuvitus on varmasti edistänyt pelin menestystä.

Spiel des Jahres -ehdokkaina olivat myös Scout ja Top Ten.

Kennerspiel-voittaja Living Forest on metsänhenkien välinen kilpajuoksu, jossa yritetään pelastaa metsää ja sen pyhää puuta liekeiltä. Pelissä on mukana onnenkoetusta, kun pelaajat nostavat kortteja pakastaan kunnes lopettavat tai ovat pakotettuja lopettamaan. Pelissä on erilaisia tavoitteita, joita voi jahdata. Raati arvosti pelin jännittävyyttä ja runsasta pelaajien välistä vuorovaikutusta.

Living Forest on pärjännyt toistaiseksi hyvin: Kennerspielin lisäksi se on voittanut As d’Or -palkinnon uuden Initié-sarjan, joka vastaa Kennerspieliä.

Kennerspiel des Jahres -ehdokkaina olivat myös Cryptid ja Dune: Imperium.

Palkintoseremoniassa lähettiin erityisiä terveisiä Ukrainaan Mikhail Malyutenkolle, jonka upeita lautapelikuvia voi katsella Instagramista nimimerkillä magic_geek. Malyutenko on joutunut pakenemaan sodan vuoksi kotikaupungistaan Harkovasta pienem­pään Krementšukiin. Kotitalo Harkovassa sai osuman raketista ja siinä sivussa meni Malyutenkon pelikokoelma, josta löytyi muun muassa kaikki aikaisemmat Spiel des Jahres -voittajat. Spiel des Jahres -komitea lahjoitti ilomielin Malyutenkolle pelejä, jotta tämä saa järjestettyä Krementšukissa asuville pakolaisille lautapelitoimintaa paikallisessa kirjastossa.

Seremonian kunniavieraana nähtiin Michel Matschoss, joka teki 40 vuotta sitten Spiel des Jahresilla palkitun Sagaland-lautapelin yhdessä Alex Randolphin kanssa. Vuonna 2004 menehtynyt Randolph olisi täyttänyt tänä vuonna 100 vuotta.

BackerKit ryhtyy joukko­rahoitusalustaksi

BackerKit on tähän asti toiminut apuvälineenä Kickstarter-kamp­panjoille. Nyt BackerKit ottaa seuraavan askeleen ja ryhtyy itse tar­joamaan joukkorahoituspalveluja.

Crowdfunding by BackerKit on haalinut tuekseen koko joukon ni­mekkäitä tekijöitä: muiden muassa Cephalofairin, Unstable Gamesin, Restoration Gamesin, Leder Gamesin, Thundergryphin, Wehrlegig Gamesin ja Greater Than Gamesin seuraavat kampanjat tulevat BackerKitille.

Toisin kuin Gamefound, BackerKitin alusta ei ole pelkästään pe­leille, vaan tarjolla on muitakin projekteja. Alusta näyttää toistai­seksi hyvin vahvasti Kickstarterilta. BackerKitin palvelu on tällä hetkellä beta­testauksessa ja aukeaa laajemmin vuoden 2023 alussa.

Cephalofairilta on tulossa BackerKitiin Miniatures of Gloomhaven -tuotesarja Gloomhaveniin eli yli 500 miniatyyriä, joilla voi korvata kaikki standeet ja tokenit Gloomhavenissa, Jaws of the Lionissa ja Frosthavenissa. Samassa kampanjassa on mukana myös Frosthavenin toinen painos.

Greater Than Games on ilmoittanut Spirit Islandin seuraavan lisäosan Nature Incarnaten tulevan lokakuussa BackerKitiin.

KeyForge vaihtoi omistajaa

Ghost Galaxy on ostanut KeyForgen Fantasy Flight Gamesilta. Ko­vin kauas kotoa ei peli lentänyt, Ghost Galaxyn perustaja kun on Fantasy Flightin perustaja Christian T. Petersen. Petersen oli vielä FFG:llä, kun sopimus KeyForgen julkaisemisesta tehtiin ja hän oli mukana pelin alkuperäisessä julkaisussa. Ghost Galaxylla on myös töissä pelin alunperin toteuttaneet avainhenkilöt.

Pelin tilahan oli Fantasy Flightillä hankala: algoritmi oli rikki, jonka vuoksi KeyForgea ei ollut mahdollista tehdä lisää. Uusia pakkoja ei pystytty luomaan, koska vuosien työn tuloksena kehitelty ohjelmis­to katosi. Ghost Galaxy oli kehitellyt omaa ohjelmistoaan vastaa­vien pelien luomiseen, kun Asmodee tarjosi KeyForgea.

Mitä tästä nyt sitten seuraa? Ghost Galaxyn on saatava pakkojen kehittely kuntoon, mikä voi viedä kuukausia. Tauon jälkeen on saa­tava taas kaupallinen jakelu ja organisoitu pelaaminen pyörimään. On hyvin mahdollista, että peli ilmestyy jatkossa vain englanniksi; Ghost Galaxyn mukaan on varmaa, että osa lokalisoinneista jää pois ja mahdollisesti kaikki.

Lisätietoja prosessista löytyy Ghost Galaxyn FAQ-sivulta.

Meeples Choice Awards 2021

Meeples Choice Awards -palkinnot on jaettu. Voittajat olivat:

• Ark Nova
• Cascadia
• The Crew: Mission Deep Sea

Ark Nova oli selvä ykkössuosikki: puolet äänestäjistä valitsi sen kolmen suosikkinsa joukkoon. On harvinaista, että mikään yksit­täinen peli hallitsee äänestystä näin vahvasti.

Palkintoa on jaettu vuodesta 1995 asti. Se oli alunperin Spielfrieks-postituslistan jäsenten äänestämä lista; nykyään en ole ihan varma, missä Spielfrieks majailee ja mikä sen tilanne on, mutta äänestäjä­kunnalla on todennäköisesti aika lailla yhtäläisyyksiä Opinionated Gamersin tekijöiden kanssa ja joukossa on paljon pitkän linjan lautapeliharrastajia.

Lautapelit.fi-uutuuksia

Lautapelit.fi on taas julkaissut nipun uutuuspelejä. London, Next Station on Matthew Dunstanin suunnittelema ja alunperin Blue Orangen julkaisema kupongintäyttöpeli, jossa rakennellaan metro­verkkoja Lontooseen. Pelissä pelataan neljä kierrosta ja jokaisella kierroksella pelaajat piirtävät lapulleen uuden metrolinjan, pelin ai­kana yhteensä siis neljä linjaa.

Pisteitä kertyy metrolinjoista sen mukaan, miten monessa kaupun­ginosassa ne käyvät ja kuinka paljon asemia on siinä kaupunginosas­sa, jossa linjalla on eniten asemia. Bonuksia tulee myös Thamesin alittamisesta ja turistikohteissa vierailemisesta ja pelin lopussa pal­kitaan myös asemista, joissa useampi linja risteää. Vaikuttaa kaikki­aan ihan perusnäppärältä kupongintäyttelyltä.

MicroMacro 2: Itse teossa on jatkoa MicroMacro Rikospaikalla -pelille. Edelleen ratkotaan rikoksia, tarjolla on 16 jännittävää rikosmystee­riä pieniä yksityiskohtia täyteen pakatun rikoskaupungin kaduilla. Erona alkuperäiseen tapaukset on merkitty symbolein, jotka anta­vat vanhemmille osviittaa siitä, mitkä tapaukset eivät välttämättä sovellu lapsille (tämä on sittemmin lisätty myös alkuperäisen pelin uusiin laitoksiin). Tarjolla on siis lisää samaa ja jos tykkäsit edellises­tä, pidät varmasti tästäkin.

Bubble Stories on myös Matthew Dunstanin ja Blue Orangen yh­teistyötä. Tämä on yksinkertainen tarinallinen seikkailupeli pienille lapsille – vähän kuin pakohuonepeli neljävuotiaille. Seikkailuissa pitää löytää tiettyjä asioita tutkailemalla korteista löytyviä kuplia. Vähänlaisestihan tässä on varsinaisesti peliä, mutta Bubble Stories voitti Ranskan As d’Or -palkinnon lastenpelien sarjan, joten jotain tässä on tehty oikein.

Taco Hattu Kakku Lahja Pizza on uusi versio vanhasta tutusta Taco Katti Pukki Juusto Pizzasta. Sinisestä boksista löytyy ihan sama peli, kortit vain ovat erinäköisiä, sanalitania on vaihtunut ja erikoiskortit vaativat vähän erilaisia muuveja. Jos pidät edeltäjästä, tämäkin maistunee ja tuo vaihtelua.

Family Inc. on mafiateemainen perhepeli ja kerrassaan oivallinen onnenkoetuspeli onkin. Pelissä on vähänlaisesti mitään turhaa, vain tiukka onnenkoetushaaste, jossa yritetään kerätä pelimerkkejä. Rohkeudesta palkitaan, sillä pelissä on mahdollista ryöstää toisten pelaajien keräämät pelimerkit nostamalla itse samoja merkkejä – mutta jokainen nostettu merkki kasvattaa riskiä epäonnistua.

Arnak – Kadonneet rauniot eli Lost Ruins of Arnakin suomenkielinen laitos ehti myös ilmestyä aivan heinäkuun lopussa. Mukavaa, että tällainenkin peli saadaan suo­meksi: Arnak on näyttävä, iso ja vai­keustasoltaan vähän vaativampi lautapeli, mutta kuitenkin Kenner­spiel des Jahres -tasoa eli ei erityi­sen vaikea. Suomenkielinen laitos on mukavasti vieläpä kymmenen euroa englanninkielistä edullisempi.

Ennakkotilauslistaakin on päivitetty. Lautapelit.fi:ltä on syksyllä tulossa kaikenlaista kiinnostavaa. Näissä julkaisuajankohdat ovat arvioita, jotka voivat pitää paikkansa tai voivat olla pitämättä.

Jules Messaud’n Akropolis on alkujaan Gigamicin julkaisema laat­tojenasettelupeli, joka sai myönteistä pöhinää tämän vuoden UK Games Expossa, missä se voitti perhepelien sarjassa sekä raadin että yleisön puolelleen.

Pelaajat ottavat vuorollaan yhden kolmesta heksasta muodostuvan laatan ja asettevat sen kaupunkiinsa yrittäen maksimoida pistear­von. Akropolis tarkoittaa ”yläkaupunkia” eli kaupungin linnavuorta ja tässäkin pääsee rakentamaan ylöspäin eli pinoamaan laattoja päällekkäin. Mitä korkeammalle rakentaa, sitä enemmän saa pistei­tä. Akropolis tulee myyntiin noin lokakuussa.

Exit-sarja saa taas pari uutta suomenkielistä nimikettä. Länkkäriai­heinen Sieppaus Fortune Cityssä on vaikeusasteeltaan 3,5/5 ja Taru sor­musten herrasta -aiheinen Varjoja Keski-Maan yllä on helpompi 2/5. Molemmat ilmestyvät marraskuussa.

Panda Splash on alunperin nimeltään Turtle Splash, mutta kansiku­vassa on sekä kilpikonna että panda, joten Lautapelit.fi lienee pää­tynyt suomalaisten suuhun helpommin taipuvaan pandaan. Yhtä kaikki tämä on pienten lasten näppäryys- ja muistipeli, jossa nepa­taan kilpikonnaa tai pandaa ramppia pitkin uimalampeen. Mitä lä­hemmäs keskustaa pääset, sitä useamman laatan saat kääntää. Laa­toista paljastuu eläimiä ja oikeilla eläimillä pääsee etenemään piste­radalla. Peli ilmestyy syyskuun puolivälissä.

Uusi lehti ja palkinto

San Diego Historical Games Convention eli SDHistCon on San Diegossa Yhdysvalloissa toimiva yhteisö historiallisaiheisten lautapelien pelaajille. Nyt SDHistCon on laajentanut toimintaansa.

Ensinnäkin, yhteisö on julkaissut ensimmäisen numeron uutta Conflicts of Interest -verkkolehteä. Ilmaiseksi jaettava lehti käsittelee erilaisia historiallisaiheisia pelejä. Lehteä päätoimittaa Bobby Nunes. Ensimmäisen numeron pääjuttuna on Cole Wehrlen tekemä haastattelu Joseph Kellystä, jonka Molly House -peli käsittelee Lontoon queer-yhteisöä 1720-luvulla. Peli oli Zenobia-palkinnon finalistina ja etsii nyt julkaisijaa.

Iso juttu käsittelee keskiaikaista sotaväenottoa lautapelien näkö­kulmasta. 42-sivuisessa lehdessä on paljon luettavaa erityisesti sotapelien ystäville. Lehti on ammattimaisen näköinen. Uusia numeroita ilmestyy satunnaisesti, liittymällä postituslistalle saat tiedon uudesta numerosta aina kun sellainen ilmestyy.

Lisäksi yhdistys aloittaa vuosittaisen Summit Award -palkin­non. Sen tarkoitus on nostaa esiin historiallisaiheisia pelejä, jotka par­haiten laajentavat harrastusta joko pelaamisen ja opettamisen help­pouden, aiheen omaperäisyyden tai muun uutuusarvon myötä.

Palkinto voidaan myöntää lautapelille, jonka säännöt eivät edellytä tuomaria tai roolipelaamista ja joka simuloi historiallista aihetta pelimekaniikkojen kautta. Arvostelukriteerejä ovat opettamisen helppous, pelaamisen helppous, aiheen uutuusarvo ja ainutlaatui­suus, lähestysmistavan uutuusarvo ja toimivuus historiallisaiheisena pelinä.

Ehdotuksia sopivista vuonna 2021 ilmestyneistä peleistä otetaan vastaan. Raati nostaa esimerkeiksi hyvistä palkintoon sopivista peleistä Undaunted: Normandyn, Watergaten, Pax Pamirin, Twilight Strugglen ja Memoir ’44:n.

Dungeons & Dragonsia suomeksi

Suomalaiset roolipeliharrastajat ovat tehneet Dungeons & Dragonsin pohjalta suomenkielisen Legendoja & Lohikäärmeitä -roolipelin. Se ei ole suora suomennos Dungeons & Dragonsista, vaan rakennettu D&D:n pohjalla olevan vapaasti käytettävissä olevan sääntöjärjestel­män päälle. Se on siis säännöiltään yhteensopiva nykyisen Dungeons & Dragonsin kanssa. Uusi peli julkaistiin Ropeconissa 30.7.2022.

Uratyön takana ovat Jonas Mustonen, Miska Fredman ja Jukka Sorsa, jotka aloittivat projektin vuonna 2016. Kuvitustyötä on johtanut arvostettu fantasiakuvittaja Hans Zenjuga. Legendoja & Lohikäärmeitä on saatavilla painettuna kirjana ja e-kirjana. Sen on julkaissut Myrrys.

Peliä on kehitelty alkuperäisestä omaan suuntaansa. Tekijät ovat halunneet tehdä pelistä alkuperäistä inklusiivisemman. Kuvituk­sessa esimerkiksi näkyy enemmän eri sukupuolia ja ihonvärejä, ja tekstistä on poistettu sukupuolioletukset. Lopputulos on tekijöi­den mielestä hiotumpi, tuoreempi ja helpommin lähestyttävä.

Lohikäärmeitä & Legendoja Myrryksen sivuilla. Ropesatama haastatteli pelin tekijöitä, Helsingin Sanomissa oli myös juttu aiheesta.

Pelattua

Heinäkuun teemana ovat olleet korttipelit. Mökkireissu tarkoitti vilkasta korttipelien lätkimistä. Ykkössuosikki oli jälleen kerran L.A.M.A., jonka erinomaisuus kirkastuu kerta kerran jälkeen. Peli on yksinkertaisen nerokas.

Vuosikausien tauon jälkeen palasin pari kertaa kokeilemani beziquen pariin. Peli oli 1840-luvulla suurinta huutoa Pariisissa, mutta ajan mittaan se monimutkaistui niin, että kun ginirommi ilmestyi 1900-luvun alussa kuvioihin, sen yksinkertaisuus pyyhkäisi beziquen pois kartalta.

Bezique on kehittynyt ässäkymppitikkipeleistä, mistä muistuttaa se, että korttien arvojärjestyksessä kympit ovat toiseksi arvokkaim­pia kortteja ässien jälkeen ja ne ovat myös ainoita kortteja, joista saa pisteitä. Vaikka bezique teoriassa tikkipeli onkin, se on siitä eriskummallinen tapaus, ettei tikkien voittaminen ole itse asiassa erityisen tärkeää. Valtaosa pisteistä saadaan esittämällä kädestä erilaisia korttiyhdistelmiä. Pitää siis pelata kädestä huonoja kortteja pois, nostaa pakasta parempia tilalle ja kun sopiva setti on saatu aikaiseksi, pitää voittaa tikki ja näyttää ja pisteyttää setti.

Beziquessa on jotain samaa kuin vaikkapa Battle Linessä ja Lost Citiesissä. Pelissä on selvästi taitoelementti, mutta samalla menestys on kiinni siitä, mitä kortteja pakasta nousee. Pelaajan on odotetta­va ja odotettava, kunnes jossain kohtaa on pakko sitoutua ja tehdä valinta – ja usein vasta jälkeenpäin voi tietää, valitsiko järkevästi. Leppoisa peli.

Lapset haikailivat Gang of Fourin perään, mutta kortteja ei ollut, jo­ten katselimme, mitä kiipeämispeliä Korttipelioppaasta löytyi. Kol­mella toimi zheng fen, jossa yritetään kerätä pisteitä voittamalla vii­tosia, kymppejä ja kuninkaita. Pelissä oli jokunen outous, esimer­kiksi korttiyhdistelmissä ei tunnettu suoraa, mutta sen sijaan tarjol­la oli kolmossuorat ja nelossuorat – pikkuisen epätodennäköi­seltä tuntuu, että kukaan sellaista käytännössä tekisi.

Kiinalaisten kiipe­ämispelien reiluja perinteitä ylläpitämisen nimissä zheng fenissä ensimmäi­seksi korteistaan eroon päässyt saa viimei­seksi jääneen pelaajan kaikki kerätyt kortit. Tilanne ei siis ole selvä, ennen kuin jako on lopussa. Kolminpelissä varsinkin sääntö tuntui aika brutaalilta. Ei tämä nyt ihan omien suosikkieni joukkoon noussut. Ehkä kolme pelaajaa ei muutenkaan ole ihan ideaali määrä kiipeämispeleihin. Krass Kariert sentään toimii, ja sitäkin muutama erä mökillä pelattiin.

Potion Explosionin nappasin talteen, kun sellaista kaupiteltiin ennak­kona eräässä keskusteluryhmässä ennen myynti-ilmoituksen laa­jempaa jakelua. Peli on ollut mielessä potentiaalisena perhepeli­nä sitten ensikontaktin Lauta­pelaamaan-tapahtumassa vuonna 2019 ja nyt sitten sattui sopiva tilaisuus kohdalle. Peliä ehdimme jo ko­keilla ihan koko perheen voimin ja vastaanotto oli siinä määrin suo­pea, että sijoitus vaikuttaa ihan hyvältä.

Mukava peli tämä kyllä on, pidän siitä, miten tässä pääsee olemaan nokkela. Aika suoraviivaista menoahan peli lopulta on, pitää vain tykitellä menemään täysillä, mutta mikäpä siinä. Saa nähdä, miten Potion Explosion sitten kestää käyttöä. Selvää on, ettei tätä voi pelata liian perinpohjaisten pelaajien kanssa, tästähän saa aivan sietämät­tömän odottelupainajaisen, jos joku pelaaja intoutuu analysoimaan pelitilannetta liian huolella.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauk­sen jälkeen

• Miira on pelannut Stonemaierin piraattipeli Libertalia: Winds of Galecrestiä.
• Mirva arvioi palkintoja voittaneen Living Forestin.
• Mikko koetti onneaan Family Inc. -perhepelissä.
• Tiina ja Esa pystyttivät kuningattarelle värikkäitä puutarhoja Azul: Queen’s Gardenin parissa.
• Arto rakenteli värikkäitä asteekkien sulkakäärmeitä Cóatlissa.
• Mikko arvioi pelitutkimuksen nykytilaa esittelevän Pelit kulttuurina -kirjan.
• Inka keräsi perhosia Biotopia-korttipelin parissa.
• Mikko haastatteli Ark Novan suunnittelijaa Mathias Wiggeä.

Haluaisitko nähdä oman nimesi tällä listalla? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta. Avustajia varten on nyt oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Listalla kerrotaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Telegramista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram on varmin kanava, jossa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Lautapeliblogien päivi­tykset

• Miiran ja Annikan hyvin draftatuissa korteissa on puhuttu peleistä, jotka herättävät kilpavietin ja peleistä, joissa on lohikäärme.
• Mikko teki top 100 -listansa.
• Mikko listasi tilastohistoriastaan joka kvartaalin kuumimman pelin.
• Nopparalli arvioi Azul: Queen’s Gardenin.
• Mikko on pelannut Magicia menestyksekkäästi.
• Todellisuuspaossa Kaitsu listasi suosikkipelinsä vuodelle 2021.
• Myös Annika teki top 30 -listan vuoden sisään pelatuista peleistä.
• Todellisuuspako arvioi 7 Wonders: Architectsin.
• Nopparallissakin arvosteltiin 7 Wonders: Architects.
• Pelikaappimuistio esitteli Rune Stones -pelin.
• Mikko teki haastattelun Mathias Wiggestä myös englanniksi.

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Kivikautiset heimot taistelevat vaarallisia eläimiä, vaikeita olosuhteita sekä yön mukana tuomia vaaroja vastaan. Ruokaa metsästetään, vaatteita ja suojia rakennetaan ja heimoon hankitaan lisää jäseniä. Tärkeintä on kuitenkin aina varautua yön pimeyteen!

Paleo on 1–4 pelaajan yhteistyöpeli, jossa pelaajat toimivat yhdessä heimona keräten ruokaa ja väistellen kivikauden eteensä tuomia vaaroja.

Ennen peliä pitää valita millaisen seikkailun haluaa suorittaa. Esi­merkiksi suositeltu aloitusskenaario ”Uusi maailma” tuo skenaario­korttien lisäksi tehtävät ”runsas saalis” ja ”uusi maailma”. Jokaisessa skenaariossa on omat tehtävänsä ja korttinsa. Valmiiksi rakennettu­ja skenaarioita pelistä löytyy seitsemän, mutta pelin kymmenestä moduulista pystyy muodostamaan monta omaa skenaariota.

Peli voitti Kennerspiel des Jahres -palkinnon vuonna 2021. Peli ilmestyi suomeksi kesällä 2022.

Päivä kerrallaan

Kun skenaario on rakennettu päästään pelaamaan. Kaikki skenaari­on kortit jaetaan pelaajien kesken tasan katsomatta korteista mi­tään tietoja. Jokaiselle pelaajalle arvotaan kaksi heimolaista, joilla on eri kyvyt, varusteet ja elämäpisteet. Varusteet kerätään omiin pi­noihin ja yhteiset resurssit eli ruoat, puut ja kivet laitetaan yhtei­seen pinoon. Pelin voittaa, kun luolamaalaus on valmis.

Peli etenee vuorokausi kerrallaan, niin että vuorokausi on jaettu päivään ja yöhön. Päivällä pelaajat käyvät pakkansa läpi, nostaen samanaikaisesti kolme korttia omista pinoistaan katsoen vain kort­tien taustat. Taustojen kuvien perusteella pelaajat valitsevat saman­aikaisesti korteistaan yhden ja palauttavat muut samassa järjestyk­sessä takaisin pakan päälle.

Taustoista saa vinkkiä mitä korteista voi löytyä. Esimerkiksi metsä­taustaisista korteista voi löytyä puuta tai riistaa, kun taas vuoritaus­taisista kiviä tai riistaa. Nuotiopaikkakortti antaa mahdollisuuden joko lisäjäsenten hankkimiseen tai varusteiden rakentamiseen.

Korttipakassa on kuitenkin mukana myös vaarakortteja. Vaarakort­teja ei käytännössä koskaan haluta valita käännettäväksi, vaan niitä vältellään niin pitkään kuin mahdollista. Vaarakorteistakin saa nii­den onnistuessa isoja palkintoja, mutta epäonnistumisesta tulee myös isoja haittavaikutuksia. Vaarakortit ovat myös usein vaikeam­pia suorittaa kuin peruskortit. 

Yhteistyöllä voittoon

Kun kortit ovat valittu ne käännetään ja aletaan suunnittelemaan päivän seuraavaa toimintoa. Monissa korteissa on kaksi tai useampi vaihtoehtoa, joista voi valita. Esimerkiksi joku pelaajista on saatta­nut kääntää itselleen mammutin metsästyksen. Mammutin metsäs­tykseen tarvitaan kuitenkin paljon metsästäjiä ja aseita. Suurimmas­sa osassa korteista on mahdollisuus toisten auttamiseen.

Jos pelaaja päättää auttaa toista pelaajaa, lasketaan tällöin pelaajien kyvyt ja varusteet yhteen. Monet isoimmista tehtävistä onnistuvat paljon todennäköisemmin useammalla jäsenellä, joka tekee autta­misesta yhden pelin tärkeimmistä mekaniikoista. 

Kun yhdessä on päätetty, kuka tekee mitäkin ja ketä auttaa kutakin, tehtävät suoritetaan halutussa järjestyksessä. Usein saadaan suori­tettua korteista noin puolet, eli kaksinpelissä yksi ja nelinpelissä kaksi. Korttien suorittamiseksi tarvitsee kykyjen lisäksi aina välillä työkaluja ja usein kortin valinneen pelaajan pitää heittää pois kort­teja pakkansa päältä.

Tässä kohtaa vaikuttavat myös valitsemattomat vaarat. Jos joudut heittämään vaaroja pois, ottaa joku heimosi jäsenistä automaatti­sesti haavan. Jos haavoja kertyy jäsenen elämäpisteiden verran, hän kuolee ja heimo kärsii tappiomerkin. Kun tappiomerkit täyttyvät pelaajat häviävät pelin. Haavoja kärsitään myös, kun vaarakortin suorittaminen epäonnistuu. Epäonnistuminen tuottaa siis useimmi­ten haavoja, kun taas onnistuminen tuottaa joko resursseja, uusia kortteja tai voittopisteitä. Tehtävät, vaaroja lukuun ottamatta, saa jättää tekemättä ilman rangaistusta, jos tehtävää ei pysty suoritta­maan. 

Yön vaarat

Yöhön siirrytään, kun kaikkien pakat ovat loppuneet, tai kun kaik­ki ovat päättäneet mennä nukkumaan. Yöllä kaikkien heimon jä­senten pitää syödä ja lisäksi pitää pystyä täyttämään skenaariokoh­taisten tehtävien vaatimukset. Jokaista ruokkimatta jäänyttä koh­den kärsitään tappiomerkki. Myös epäonnistuneista skenaarioteh­tävistä tulee tappiomerkki.

Yöstä pitää selvitä kunnialla tai häviö on varma! Käytännössä koko päivä valmistaudutaan yöhön ja toivotaan, että siinä sivussa saadaan voittopisteitä.

Ruokkiminen on yksinkertaista, yksi ruoka jokaiselle heimolaiselle. Tehtävät sen sijaan vaihtelevat. Jossain skenaariossa pitää olla leiri suojassa tai toisessa pitää olla ekstraruoka jokaiselle. Meidän peleis­sämme häviöt tulivat aina yöllä. Vaikka tehtävät ovat aina näkyvis­sä, varautuminen ei vain onnistu; onneksi kuitenkin harvemmin käy niin.

Sama kaava toistuu: yön jälkeen korttien poistopakat yhdistetään, sekoitetaan ja jaetaan uudestaan kaikkien kesken. Peliä jatketaan, kunnes joko kaikki voittomerkit tai tappiomerkit on kerätty. 

Kenelle Paleo sopii?

Paleo on oikein onnistunut yhteistyöpeli. Teema on saatu hyvin mu­kaan, mielessään on helppo rakentaa päivän kulku kortteja kääntä­essä. Ensin mennään joelle kalaan, sieltä vuorille etsimään isoa riis­taa ja kotiin palatessa poimitaan metsästä marjoja. Aina kuitenkin vaaroja väistellen.

Paleo on myös nopea pelata ja helppo oppia. Ensimmäiset kaksi pe­liä hävittiin selkeästi ja sen jälkeen voitettiin neljä viidestä. Oppi­miskäyrä on melko lyhyt, mutta peli ei kuitenkaan tunnu niin sa­notusti ratkaistulta. Jokainen moduuli, josta skenaariot rakentuvat, on kuitenkin aina erilainen. Tästä riittää pelattavaa moneksi peli­kerraksi.

Erityisen hyvä hankinta Paleo onkin peliporukoille, joissa pidetään yhteistyöpeleistä, jotka eivät ole mahdottoman pitkiä tai raskaita. Peli sopii hyvin myös perheelle, jossa lapset ovat jo vähän koke­neempia pelaajia. Paleo on muihin kevyempiin yhteistyöpeleihin verrattuna tarpeeksi omaperäinen ja halpa, jotta sen hankintaa voi suositella käytännössä kenelle vain.

Faktat Paleosta

Suunnittelija: Peter Rustemeyer

Julkaisija: Hans im Glück (2020), Lautapelit.fi (2022)

Mutkikkuus: Soveltuu mahdollisesti perhepeliksikin, jos perhees­sä on pelailtu jonkin verran pelejä. Säännöt ovat helpot sisäistää, joskin aina välillä joutuu tarkistamaan pieniä nyansseja. Symbolit ynnä muut ovat selkeitä ja helppotulkintaisia.

Onnen vaikutus: Joka vuorolla valitaan kortti pelkän kortin taus­tan perusteella. Taustan perusteella voi vähän arvuutella mitä kor­teista tulee, mutta joka kerta saattaa myös tulla yllätys. Onnella on osansa.

Vuorovaikutus: Melkein jokainen vuoro pitää sisällään mahdolli­suuden auttaa muita pelaajia esimerkiksi mammutin metsästyk­sessä. Yhdessä suunnitellaan ja selviydytään.

Teema: Kivikautinen teema on saatu peliin hyvin mukaan. Mam­muttien metsästämistä, kivistä ja kepeistä aseiden rakentamista, soihduilla petojen karkottamista ja niin edelleen.

Uudelleenpelattavuus: Paleo sisältää kymmenen moduulia, joista on rakennettu seitsemän valmista skenaariota. Moduuleja voi kui­tenkin yhdistää halutessaan miten vain, joten vaihtelua riittää!

Kieliriippuvuus: Lautapelit.fi:n painos on suomenkielinen, mut­ta pelissä ei muutenkaan juurikaan kielitaitoa tarvittaisi.

Pelaajamäärä: 1–4. Paleo toimii mielestämme parhaiten 1–3 pelaa­jalla. Yksin pelatessa tarvitsee pelata kahta ryhmittymää, eli soolo­versio on käytännössä kaksinpeli. Neljällä peli menee sekavak­si.

Pituus: 45–60 min. Peli meni meillä aina juuri alle tuntiin. Kaksin­pelin saattaa saada puskettua puoleen tuntiinkin, mutta se vaatii jo kovaa työtä.

Lähde

Mikko Saaren top 100 -lista vuosimallia 2022 listaa vuoden parhaat pelit. Listasta saa hyvän kuvan siitä, mikä Lautapelioppaan päätoimittajaa peleissä miellyttää.

Harrastan vuosittaisia top 100 -listoja – tein tänä vuonna jo yhdek­sännen. Perinteinen aika listan koostamiselle on elokuussa, kun edellisvuoden Essen-uutuuksilla on ollut lähes vuosi aikaa tulla pelatuiksi.

Teen listat järjestämällä suuren peliturnauksen, jossa pitkä listä pelejä kohtaa toisensa kaksinkamppailuissa: kumpi on parempi, peli A vai peli B? Voittaja saa pisteen ja tasapelit ratkaistaan sillä, kumpi on voittanut parempia pelejä turnauksen aikana.

Aloitin kaikista peleistä, joille olen BoardGameGeekissä antanut vähintään seiskan reittauksen ja joita olen pelannut viimeksi vuo­den 2020 aikana tai myöhemmin. Tämä rajasi valikoiman noin 150 peliin, joista muodostui sitten tällainen sadan pelin lista.

Sijat 100–91

100 Battle Line. Vanha klassikko on niukasti listalla. Saa hyvin har­vakseltaan pelikertoja, mutta mihinpä 20 vuotta omista­maani peliä raaskisin hävittää, etenkin vanhasta boksista ei var­mas­ti vitosta enempää tienaisi. Tuleehan tätä sen kerran vuodessa pelat­tua.

99 Ta Yü. Vahvaa nostalgian laineilla kellumista tässäkin. 2020-luvulla toistaiseksi kaksi peliä pelattu pari vuotta sitten, pi­tä­nee siis nostaa peli pöydälle ja rakennella kanavia.

98 Africa. Tätä saattaa tulla pelattua, kun lapsia mummolaan kiikuttaa, mutta hyvin voi olla, että jotain houkuttele­vam­paa­kin pelattavaa on.

97 Le Havre: The Inland Port. Viimeistä kertaa listalla ennen kar­siutumista. Tämä lähti 2020 isoissa myynneissä kiertoon, vaikka pelistä ihan pidinkin.

96 Splendor. Vuonna 2014 tätä pelattiin reippaasti ja sen jälkeen tahti on ollut hiipuva. Tässä kohtaa lienisi jo ihan pe­rustel­tua pistää peli kiertoon. Omalta osaltani koen kyllä nähneeni sen, mitä Splendor tarjoaa.

95 The Mind. Vuoden 2018 ison innostuksen jäl­keen The Mind on päätynyt sellaiseksi suunnilleen kerran vuo­dessa pelatta­vaksi peliksi. Kesän mökkireissuille se voi päästä mukaan. Lisäksi tyttäreni pelaa peliä kavereidensa kanssa.

94 Flamme Rouge. Samat sanat kuin viime vuon­na: kevyttä vii­sin- tai kuusinpeliä kaivattaessa Flamme Rouge on rautaa, mutta tällaista kaipausta ei juuri ole ollut.

93 Ginirommi. Uutuus. Hivenen kyseenalainen tämä uutuus­lei­ma, ensimmäiset merkinnät kirjanpidossani ovat jo vuodelta 2001. Pelasimme tätä tänä kesänä Helsingistä tullessa junassa, kun olimme vaihtelua vailla, ja tykkäsin sen verran, että reittaus nousi kuutosesta seiskaan ja sitä myötä kaksinpelattavien korttipelien suuri klassikko pääsi listalle.

92 Istanbul. Arkkityyppinen seiskan peli. Oikein mukava ta­pa­us, parhaimmillaan oikein hauska juttu, sopivassa tilan­teessa saattaisin ehdottaa itsekin tätä pelattavaksi – mutta enim­män osan ajasta pärjään kyllä ihan hyvin ilmankin.

91 A Few Acres of Snow. Tätä pakanrakennuksen keinoin hi­das­ta piirityssotaa ja siirtomaainfrastruktuurin kehitystä mallin­tavaa peliä olisi mukava pelata, mutta käytännössä mahdolli­suudet ovat harvassa.

Sijat 90–81

90 Zèrtz. Olen omistanut Gipf-sarjan pelejä enemmänkin, mut­ta pari on enää hyllyssä ja niidenkin arvo on vä­hän kyseen­alainen. Zèrtz oli ensitutustumiseni sarjaan ja sillä se on hyllyssäni pysynyt, mutta hyvin vaikeaahan tätä on saada kos­kaan pelattua. Oppimiskäyrä on jyrkkä ja aloittelija saa valmistau­tua häviämään ensimmäiset parikymmentä erää. Joutaisi varmaan jo kiertoon, siis.

89 Klunker. Loistava ostos, kolmen euron han­kin­ta on ollut koko rahan arvoinen. Testasimme tätä kesälomareis­sulla, mutta vielä oli Klunker tyttärelleni ärsyttävä mysteeri. Minä­kään en pidä tästä ihan yhtä paljon kuin poikani, mutta sen verran kuiten­kin, että tätä on mukava pelata, kun on kolminpeleihin tilai­suus.

88 Caverna: Cave vs Cave. Viimeistää kertaa on listalla tämäkin Uwe Rosenbergin peli, joka on jo kokoelmasta poistunut. Hyvä peli, pelaisin edelleen mielelläni, mutta eipä ole ollut ikävä – olen pysynyt aivan riittävän hyvin peleissä Rosen­bergin tuoreem­pien ja parempien pelien kanssa.

87 Orléans. Uutuus. Mikä uutuus – tätä en ole pelannut loppu­vuoden 2020 jälkeen, jolloin peli oli meillä lainassa ja nakut­telimme muutaman erän todetaksemme, että Altiplano on meille mieluisampi. Jostain syystä peli nousi tänä vuonna listalle, mikä ker­too jotain prosessin tietystä sattumanvaraisuudesta, eten­kin näiden alempien sijojen osalta. Mutta mikäpä siinä – vaikka Alti­planosta enemmän pidänkin, kyllä minä Orléansiakin pelaisin.

86 Second Chance. Uutuus. Tälle tuli ensipelit jo vuonna 2019, niin että periaatteessa top 100 -listalle peli olisi voinut nous­ta jo 2020. Eipä noussut, mutta nyt oli onni myötä sen verran, että Second Chance mahtui sadan parhaan listalle. Viime vuonna loppu­vuodesta lapseni innostuivat pelaamaan tätä enem­mänkin ja olen kyllä sitä mieltä, että Second Chance hoitaa kupon­gintäyttä­mi­sen peruskuviot mallikelpoisesti.

85 The Crew. Tämä sisältää nyt käytännöllisesti molemmat versiot, sillä alkuperäinen The Crew olisi jo läpi pelattu­na poissa listalta. Mission Deep Sea on tullut tutuksi sekin, satunnai­sesti kaverin kappaleella pelattuna, ja onhan se oiva versio hyvästä pelis­tä. Kumpaa tahansa pelaa, saa kyllä mainion tikkipelielämyk­sen.

84 Kingdom Builder. Myin pelin pitkällisen vit­kut­telun jälkeen viime joulukuussa. Peli lähti turkulaisille lautapeli­blog­gaa­jil­le, liekö saanut paremmin peliaikaa siellä. Minä kyllä tyk­käsin, mutta hyvin harvakseltaanhan tätä on tullut pelattua, eikä varsinai­sesti ole ollut ikävä.

83 Cities: Skylines. Uutuus. Tämäkin on näitä vä­hän yllättäviä uu­tuuk­sia. Peli oli minulla lainassa alkuvuodesta 2020, jol­loin pelasin tätä muutaman kerran putkeen, jonka jälkeen tähän ei olla palattu. Miksi tämä nyt pomppaa listalle? Se on mys­teeri se; osasyy voi olla, että poikani osti Cities: Skylinesin tietoko­neelle, mikä palautti pelin mieleen. Huvittaisi kyllä tämän pariin palata, täytyy myöntää!

82 Cribbage. Kaksinpelattavien korttipelien klas­sikko. Hyvin sattumanvaraisesti tätä tulee pelattua, varsinkaan ko­tona ei käytännössä koskaan, kun kaikenlaista muutakin pelattavaa on, mutta reissurepertuaarissa peli on. Reppuni perusvarustukseen kuuluu kaksi korttipakkaa ja jos kaksinpeliä tarvitaan, cribbage on ensimmäisiä vaihtoehtoja. Viimeksi tätä pelattiin samaisella juna­matkalla, jolla giniäkin nautittiin.

81 Texas Showdown. Misääritikkipelien eliittiä, etenkin isom­malla porukalla. Hyvin riippuvainen siitä, pääsenkö peli-iltoihin vai en, mutta ihan oikea päätös oli siirtää ostamani kappale välittömästi Tavernan valikoimiin. Kotonakin tälle voisi löytää pelaajia, mutta eihän tässä ole kolmella pelaajalla tolkun hitua. Nelinpelinä Texas Showdown alkaa olla jo mielekäs.

Sijat 80–71

80 Carcassonne: The Castle. Viimeinen henkäys tällekin peliper­heensä ainoalle edustajalle listalla. Kaikista Carcassonneista tämä on minulle mieluisin, mutta ei tarpeeksi – peli poistui kokoel­mista loppuvuodesta 2021, vuoden 2018 jälkeen se on päässyt pöy­dälle vain yhden kerran. Turhapa sellaista on hyllyllä makuuttaa, parempi antaa pelille uusi elämä uudessa kodissa.

79 Blue Skies. Uutuus. Muutaman kerran pelipo­rukan kesken nautittu lentokenttäpeli toimii mainiosti. Pelaajamää­rän suhteen peli on joustava ja toimii myös viidellä pelaajalla veny­mättä silti turhan pitkäksi. Nokkelaa tasapainottelua loppupelin enem­mistöjen ja pelin aikana kerättävien pisteiden välillä. Ulkoasu on karu, mutta kelpaa.

78 Westphalia. Amabel Hollandin eriskummal­linen kaupan­käyntipeli ei ole ensimmäisen pelikerran jälkeen lisä­pelejä saanut. Olen ollut aistivinani vastustusta silloinkin, kun olisi ollut tilaisuuksia kuusinpeleille. Hetken jo harkitsisin myymistä ja kyllä tämä hyvän tarjouksen tullen varmasti hyllystä liikahtaisikin, vaikka onkin tavattoman kiehtova peli.

77 The Quacks of Quedlinburg. Lähti Herb Witches -lisäosan kans­sa kiertoon jo syksyllä 2020, eli poistuu listalta ensi vuonna. Pelissä ei sinänsä ollut mitään vikaa, se vain tuli parillakym­menellä pelikerralla siinä määrin nähtyä, ettei lisärikään tuonut pe­lille hir­veästi lisäelämää. Toisissa oloissa tällä olisi ollut pidempikin elämä, mutta kaksinpelinä ei lentänyt.

76 Blue Lagoon. Kunnon leimahdus, joka hiipui nopeasti ja lähti omasta kokoelmasta kiertoon. Tavernan hyllystä tämä on­neksi löytyy ja sieltä voin sen noukkia pelattavaksi, jos tar­vitaan illan päätteeksi nopeaa filleriä. Siinä tehtävässä Blue Lagoon on oi­kein toimiva peli.

75 London. Sinänsä sama, onko tarjolla ykkös- vai kakkoslaitos­ta, jotka molemmat olen omistanut ja myynyt pois, kumpaa­kin pelaisin yhä mielelläni. Kumpaakaan ei kuitenkaan tar­vitse omistaa, koska erityisen hyviä kaksinpelejä ne eivät ole.

74 String Railway. Narujunailu sai pari vuotta sit­ten vähän uutta elämää, kun löysin sen kaapinpohjalta pelattavaksi. Innostus haalistui nopeasti, mutta on tätä viimeksi tämän vuoden helmikuussa pelattu. Ei siis mitenkään toivoton tapaus ja kun kak­sinpelikelpoisuus on se ylin kriteeri, String Railway on siinä suh­teessa jopa parhaimmillaan.

73 Agricola. Tärkeä peli omalle pelihistorialle, mutta olen ku­raattorina julma. Pelkkä nostalgia-arvo ei pidä peliä kokoel­massa. Jostain syystä tämä sai vielä vähän nousua viime vuo­desta, vaikka yhtään en ole pelannutkaan. Voisin kyllä jatkossakin pelata, jos joku tarjoaisi, sen verran harvassa ylipäänsä on tilaisuu­det esi­merkiksi oman peliporukan kesken Rosenbergejä pelata, mutta käytännössä itse kyllä keksisin joka tilanteeseen jonkun toi­sen Rosenbergin pelin, jota pelaisin mieluummin.

72 The Taverns of Tiefenthal. Quacksin tavoin tämä­kin on nyt nähty. Lisäri on kuulemma hyvä, itse myin tämän osin pois välttyäkseni pohdinnoilta hankkiako lisäri vai ei. Vähänlaisesti tätä joka tapauksessa olisi pelattu, harvassa olivat Tiefenthalin ta­verno­jen ystävät. Itse kyllä pidän ja edelleen suostuisin pelaamaan lähes koska tahansa.

71 Love Letter. Aika roima pudotus viime vuodes­ta. Onhan tämä tietyssä mielessä nähty, mutta toisaalta – pelikerto­ja on jo lähes 170, mutta tätä edelleen pelaa mielellään. Olen toi­saalta ihan tyytyväinen, että lapset pelaavat korttipelejä mielellään vähän laajemmallakin otteella, parempi se kuin 50 peliä Love Lette­riä vuodessa. Nykyinen tahti – joku 5–6 pelikertaa vuodessa – on vallan hyvä.

Sijat 70–61

70 Attika. Oiva vanhan koulun europeli, jonka pariin tulee ny­kyään palattua harvakseltaan. Aina se kuitenkin viih­dyttää. Tämä on kokoelmani pitkäikäisimpiä pelejä ja siksikin miel­lyttävä omistaa yhä.

69 Terraforming Mars. Niin vain tämäkin peli ki­puaa jopa vähän viimevuotista paremmalle sijalle, vaikka en ole yh­tään pelan­nut. Nappasin sentään Epicin sovelluskaupasta tietoko­neversion, kun sen ilmaiseksi sai, mutta en ole sitäkään kokeillut vielä kertaa­kaan. Edelleen voisin tätä pelata, tietyin ehdoin.

68 Exit: The Game. Tuorein pelaamani Exit on yhä Theft on the Mississippi elokuussa 2020. Sen jälkeen olen antanut suomen­nokset muiden arvioitavaksi ja englanninkielisiäkään en ole pelan­nut. Helpoimmat eivät suuresti kiinnosta, vaikeampia en ole jaksa­nut ostaa. Ajatus kertakäyttöisyydestä ärsyttää ja niin ärsyttää se vaivannäkö, joka pelin kanssa pitäisi nähdä, jotta sen saisi pelat­tua rikkomatta sitä.

67 Family Inc. Uutuus. Reiner Knizia on taitava pelkistämään peli-ideoita. Tämä on noin kolmas variaatio samasta perus­ideasta ja toimii kyllä erittäin hyvin. Onnenkoetusmekanismi on tässä tiivistetty hyvin taidokkaasti ja peliin on leivottu tehokas koukku, joka kannustaa puskemaan rajoja. Jäänee silti vähän ohi­mene­väksi, koska joudun palauttamaan lainapelin jossain vaiheessa.

66 Europa Tour. Viime vuonna vielä pohdin, kum­pi on parempi, tämä vai uudempi 10 Days in Europe. Nyt on päätös tehty ja hankkiudun uudemmasta eroon heti kun jaksan. Pitäydym­me tässä vanhassa. Sääntöjen suhteen on jokseenkin sama kumpaa pelaa, molemmat ovat hyviä, mutta pidämme enemmän vanhan tyylistä.

65 Duck Dealer. Avaruusankkojen seikkailut jäivät viime vuonna listalta pois, kun en ollut pelannut. Sen johdosta vuo­si sitten peli noukittiin hyllystä pelattavaksi ja täällä se taas on. On tämä omituinen peli. Kolminpeliä olisi edelleen kiva pelata, minus­ta tuntuu, että kaksinpeli vaatisi hieman hiensäätöä. Se venyy vä­hän yliajalle. Pelikertoja tulee kuitenkin niin harvakseltaan, että asia ehtii aina unohtua.

64 Completto. Klassisen yksinkertainen peli oli jonkunmoinen hitti saapuessaan 2016, sittemmin sitä on tullut pe­lattua muutaman kerran vuodessa. Tänä vuonna on vielä pelaamat­ta, tilanne lienee syytä paikata. En soisi tämän vallan hautautuvan unohduksiin!

63 Colony. Toinen hyvin harvakseltaan pelattu pe­li. Colonyn suu­rimmat ongelmat ovat, ettei se varsinaisesti loista kaksinpe­linä – mielenkiintoiset vuorovaikutteiset osa-alueet jäävät koko­naan pois – ja moninpelejä on vaikea saada pelattua, koska pe­listä ei juurikaan pidetä. Tällaisia pikkupulmia. Minusta tämä on kuiten­kin mainiota noppamanipulaatiota.

62 The Quest for El Dorado. Yllättävän korkeilla sijoilla, ottaen huomioon ettei peli viime vuonna päässyt listalle ollenkaan. En ole myöskään pelannut kertaakaan edellisen listan tekemisen jälkeen. Tämäkin on näitä teoriassa oikein hyviä ja käyt­tökelpoisia pelejä, joille minulla ei yksinkertaisesti ole oikein mi­tään käyttöä, kun pelaan pääasiassa kotona, jossa tätä ei tule pelat­tua.

61 L.A.M.A. Tämä, sen sijaan, on osoittautunut erittäin käyttökelpoiseksi. Laamapeli jakaa mielipiteitä, mutta sen jälkeen kun opetin tämän tyttärelleni, olemme pelanneet tätä jo kolmisenkymmentä kertaa. Olen saanut isänikin – joka ei ole oike­astaan koskaan pelannut minun kanssani mitään – pelaamaan tätä minun ja lasten kanssa. Seuraavaksi mielessä olisi tuunailla tästä tussin kanssa L.A.M.A. Party Edition, koska sen tuomat pienet muutokset vaikuttaisivat parantavan peliä entisestään.

Sijat 60–51

60 The City. Loppuvuodesta 2021 oli havaittavis­sa taas kevyttä innostusta tämänkin klassikon suuntaan. Eiköhän tämä ennen pitkää sataan pelikertaan pääse.

59 Age of Steam. Viime vuonna listalle palannut junapelien klassikko maistuisi kyllä edelleen, mutta harvakseltaan­han tästä pääsee nauttimaan. Alkuvuoden 2020 jälkeen peliä en ole nähnytkään, joten eiköhän tämä taas ensi vuonna listalta poistu viettämään vanhuuden lepoa. Mutta olipahan paras peli ikinä 2005–2009!

58 Shards of Infinity. Roima hyppäys ylöspäin vii­me vuodesta, vaikka viime vuoden listan tekemisen jälkeen myin pelin pois. No, hyppäys selittyy tietysti mobiiliversiolla, joka on sitkeästi pysynyt suosikkipelinäni, jota pelaan puhelimella eniten. Peliker­tojen määrä on jo lähempänä kahta tuhatta kuin tuhatta.

57 Rails of New England. Tämän oivallisen junape­lin kanssa voi enimmäkseen vain haaveilla moninpeleistä, mutta kyllä tätä kaksinkin pelaa aina silloin tällöin. Oma synkkä viehätyk­sensä pelis­sä on ja jotain hyvin omaperäistä.

56 Tyrants of the Underdark. Aika lailla samoilla si­joilla kuin viime vuonnakin. Teema on yhdentekevä ja ulkonäkö jo­tenkin vähän rujo, mutta pelimekaniikka toimii. Tämä on oivalli­nen yhdistelmä pakanrakennusta, pakanpurkamista ja alue-enem­mistöpeliä laudalla. Lisäosat ovat olennaisia tuomaan vaihtelua ja pelit saavatkin mukavasti eri sävyjä, riippuen siitä mitkä teemapa­kat mukaan ottaa.

55 Krass Kariert. Reipas hyppy viime vuoden sijal­ta 92. Tämä näppärä tikki- ja kiipeämispelin yhdistelmä on nautti­nut suosiota peliporukkani kesken, mutta tänä kesänä myös tyttä­reni oivalsi pelin nerokkuuden, joten olemme pelanneet tätä paljon lasten kanssa. Tämä onkin oivallista viihdettä kolmelle pelaajalle.

54 Concordia. Niitä menetyksiä, jotka ovat vähän jääneet harmittamaan. No, ehkä kaksinpeliä Britannian kartalla ei edelleenkään ole hirveän ikävä, mutta moninpelinä ja muilla kar­toilla tätä olisi edelleen mukava päästä pelaamaan. Mutta turhahan tätä oli omassa kokoelmassa roikuttaa, ei tälle kotoa pelaajia löyty­nyt.

53 Neuland. Omintakeinen aikarata- ja logistiik­kapeli saa levätä hyllyssä, sanoin viime vuonna, mutta nyt tämän lis­tan teke­misen myötä lepo sai tauota. Pelasimmekin saman tien erän ja se palautti mieleen pari asiaa: tämä on hauska ja ovela peli, jota en vain kykene voittamaan. Nytkin pääsimme lopputilantee­seen, jossa neljästä viimeisestä voittopisterakennuksesta minun olisi pitänyt voittaakseni tehdä kolme, kun taas vastapuolelle riitti yksi isoin tai mitkä tahansa kaksi. Voitapa siitä sitten. Kiero peli.

52 Merchant of Venus. Alkuinnostuksen jälkeen pelin suosio laantui, mutta alkuvuodesta palasimme taas avaruuden kaupankäynnin pariin. Ja miksipä ei: pelin kanssa on kyllä kalustele­mista, mutta kunhan löytyy sopiva hetki, kilpajuoksu avaruudessa on kyllä hauskaa. En tiedä, onko tämä nyt pysyvästi omistamisen väärti, mutta sen verran tuo linkitön nimi tuossa häiritsee, että ar­vostelu tästä pitää kyllä saada aikaiseksi ennen kuin peli lähtee kiertoon.

51 Just One. Tämä mainio sanapeli saa edelleen sen verran peliaikaa koko perheen voimin, että sen paikka kokoel­massa on vakaa.

Sijat 50–41

50 Antike II. Toiveajattelua. Oma kappaleeni läh­ti Tavernan kokoelmaan jo aikaa sitten. Sieltä sitä on pelattu ehkä kerran; pelaisin mieluusti useamminkin.

49 Suburbia. Vähän samaa sarjaa Antiken kanssa: oma kappale on jo pistetty kiertoon, mutta pelaisin tätä kyllä oike­astaan koska tahansa aivan mielelläni.

48 Coco Loco. Yli sadan pelikerran näppäryyspeli on melkoinen helmi. Apinakatapultit ovat vielä täysin ehjät ja koo­kospäh­kinöiden linkoaminen on aina yhtä mukavaa. Nykyisellään tätä pelataan muutaman kerran vuodessa, mutta pelin vetovoima ei ole sinänsä vähentynyt mihinkään.

47 Dale of Merchants. Pakanrakennuspelien aate­liin kuuluva ko­timainen mestariteos on ollut viime aikoina vähällä pelaa­misella. Pelasimme nyt muutaman pelin taas pitkästä aikaa, ja pik­kuisen tämä nyt kärsi värittömyydestä – herkästi tulee pelattua niin, ettei juuri pelaa toimintoja, vaan ostaa vain kortteja suoraan kojuiksi tehtäväksi.

46 Linko! Tämä nokkela korttipeli sai tänä kesä­nä uutta eloa, kun opetin tämän tyttärellenikin. Nyt tätäkin voin pelata lasten kanssa, mikä tuleekin varmasti näkymään pelikerrois­sa mukavasti.

45 Lokomotive Werks. Karun kulmikas junapeli saatiin parin vuoden tauon jälkeen pöydättyä viime kesänä. Turpiin tuli, kuten tähän mennessä aina: olen pelannut peliä nyt yhdeksän kertaa yli kymmenen vuoden aikana, enkä ole vielä kertaakaan on­nistunut voittamaan.

44 Antiquity. Viime vuonna jo pohdiskelin, miten Antiquityn olisi nostalgiasyyt unohtaen jo aika lähteä kiertoon. Pää­dyin tällä kierroksella jo melkein listaamaan pelin myyntiin, mutta sen sijaan pelasimmekin sitä ja no, ei se vielä lähdekään. Sen sijaan yritämme pelata uudestaan aikaisemmin kuin kahden vuoden pääs­tä – vaikkapa vielä tämän vuoden puolella. Antiquityssä on raskaat puolensa, mutta toisaalta se on kokemuksena aivan omanlaisensa.

43 Machi Koro. Vuoden 2020 piikkilukemista olemme tulleet jokin verran alas, mutta tämä nopparalli on kuiten­kin pysynyt suosittuna. Machi Koro 2:n pariin emme ole vielä siirty­neet, vaikka se jo viime vuonna kiinnosti, mutta olemme pari ker­taa ehtineet kokeilla pakan jakamista 1–6 ja 7–12, jolloin esillä on aina viisi korttia molemmilta puolilta. Tämä muuttaa peliä kiinnos­tavalla tavalla, mutta en ole ihan varma, onko tämäkään paras tapa pelata. Viimeksi tämän pohtiminen herätti jo haluja kehitellä ihan kokonaan uusi peli Machi Koron pohjalta, saapa nähdä siis missä ollaan vuoden päästä.

42 Underwater Cities. Lainapeli piti palauttaa, jo­ten tähän emme ole päässeet palaamaan. Kelpo peli, jota pelaisin mieluusti edelleen, mutta eipä ole niin paljon kiinnostanut kuiten­kaan, että olisin omakseni hankkinut.

41 So Clover!. Uutuus. Ilahduttava sanapeliuu­tuus, jonka ainoa vika on englanninkielisyys. Jos tämä olisi suomek­si, tätä olisi helpompi pelata perheen kesken. Tosin nyt kun tyttäre­ni on alka­nut lukea englanninkielisiä kirjoja, luulisi kielitaitoa So Cloveriinkin riittävän. Tässä toki ei voi kysyä suomennoksia vaikeil­le sanoille paljastamatta korttejaan. Suomeksi tämä olisi siis parem­pi, mutta on tämä näinkin oivallinen.

Sijat 40–31

40 Decrypto. Toinen sanapelisuosikki, jota aina silloin tällöin tulee pelattua. Ei yhtä helposti lähestyttävä kuin Just One, mutta toisaalta vaativuudessaan sitten antoisampi.

39 Wabash Cannonball. Vanha kunnon Wabash, jonka useimmat tuntevat paremmin Chicago Expressinä, pääsi pöy­dälle viimeksi toukokuussa. Se oli mukavaa se. Tämä oli vuonna 2008 kova juttu ja vähän mullisti junapelien maailmaa omalta koh­daltani. Väittäisin, että Age of Steamin pelaamisen laskusuunta lähti Wabashin saapumisesta. 00-luvun jälkeen pelikertoja on tullut vä­hänlaisesti, mutta toukokuussa sai huomata, että olihan tämän pariin mukava palata.

38 Preußische Ostbahn. Se toinen Winsomen klas­sikkojunapeli, paremmin German Railwaysina tunnettu Ostbahn on jäänyt hyvin vähälle käytölle. Jos talven aikaan pääsen Tavernaan pelaamaan, tätä haluaisin ehdottomasti tuoda pelattavaksi.

37 Root. Viimeistä kertaa listalla. Tämän kohdalla vähän harmittaa, sillä peli on nautinnollinen ja haluaisin mielelläni pelata Rootia enemmän. Valitettavasti peli vaatii enemmän kuin kaksi pelaajaa. Tiedän, että lisäosissa on kaksinpeliä parannettu, mutta minulle Rootin hienous on nimenomaan moninpelissä. Siihen taas vaadittaisiin säännöllisiä pelejä porukalla, joka pelin tuntee, eikä se nyt ollut mahdollista.

36 Great Western Trail. Viime vuoden loppupuo­lella iski taas uusi into pelata Great Western Trailia. Pääsin pelaa­maan toistamiseen lisärin kanssa ja mielipiteeni siitä kohentui. En silti kaipaa sitä itselleni. Nykyisillä pelimäärillä peruspeli riittää. Uutta kakkoslaitosta olen nopeasti päässyt kokeilemaan ja sen pa­rannuk­set ovat kyllä hyviä, mutta eivät niin hyviä, että kovin paljon rahaa ja vaivaa käyttäisin pelini päivittämiseen.

35 Eurorails. Kerran-pari vuodessa pyöriteltävä on sopivasti päänvaivaa tarjoava tavarankuskausoperaatio. Kokeneilla pelaajilla peli soljuu leppoisasti ja kilpajuoksu Euroopan kartalla on miellyttävä elämys.

34 Res Arcana. Viime vuonna pohdiskelin toisen lisäosan hankkimista. Perlae Imperii tuli hankittua alkuvuodesta. Su­juvastihan sekin solahti osaksi Res Arcanaa ja toi strategioihin uusia ulottuvuuksia pidentämällä aikaisemmin hyvin nopeaa peliä noin kierroksella. Aivan alkuinnostuksen tasoiseen pelaamisen riemuun se ei meitä lietsonut, mutta eiköhän Res Arcana jossain vaiheessa liity harvalukuiseen sadan pelikerran pelien joukkoon.

33 De Vulgari Eloquentia. Kulmikas ja vanhanai­kainen ja juuri siksi niin kiehtova. Tiukka toimintapisteiden opti­mointi on De Vulgari Eloquentian juttu ja hauska teema siinä päällä kuorrutuk­sena viimeistelee kokonaisuuden ihastuttavan retroksi.

32 The Great Zimbabwe. Splotterin paras peli. Omassa peli­porukassa tälle on onneksi löytynyt ymmärrystä, viime syksynä tätä saatiin jopa nelinpeli pelattua. Viime vuoden listan koostamisen jälkeen lämmittelimme kaksinpeliäkin. Parhaimmil­laan The Great Zimbabwe on kuitenkin isommalla porukalla.

31 New York Central. Tämäkin pääsi viime syksy­nä pöydälle. Hieno kolminpeli on alkuun hämärä kuin mikä, mutta kun juonesta pääsee kiinni ja näkee miten peli toimii, se kyllä vie­hättää. Testasin tätä tyttäreni kanssa ja ensimmäisen pelin tulokse­na oli lähinnä hämmennystä – se on normaalia New York Centralin kanssa – joten ehkäpä tätä voi vielä päästä pelaamaan kotioloissa­kin.

Sijat 30–21

30 Beyond the Sun. Uutuus. Villen top 100 -listalla Beyond the Sun pomppasi tuoreeltaan kakkospaikalle. Ville onkin pelannut tätä BoardGameArenassa kolminumeroisen määrän pele­jä. Minä olen pelannut pääasiassa laudan äärellä ja pelikertoja on va­jaat parikymmentä. Syys- ja lokakuussa pelasimme tätä jatkuvasti, sitten tahti on hiipunut ja tänä vuonna ensimmäinen ja ainoa peli on pelattu vasta heinäkuussa – ja siitäkin jäi vähän lattea fiilis, toki lähinnä siksi, että pelasin huonosti. 30. sija on siis ihan kelpo sijoi­tus tälle aivan mainiolle pelille, joka ei sitten kuitenkaan aivan huippupelin tasolle yllä.

29 Oregon. Yläkerran hylly on meillä sellainen lautapelien lepo­koti, josta pelejä käydään harvemmin hakemassa. Pitäisi var­maan siirtää Oregon alakerran käytetympään hyllyyn, niin tämäkin oiva kilpajuoksu saisi enemmän pelikertoja. Kuumimmasta innos­tuksesta on jo 1o vuotta: vuonna 2012 pelasin Oregonia yli sata ker­taa.

28 Web of Power. Kuumimmasta Web of Power -in­nostuksesta on sen sijaan jo 20 vuotta: tämä peli keräsi valtaosan peliker­roistaan jo vuonna 2002. Muutama vuosi sitten tehty vaih­dos Chinasta alkuperäiseen Web of Poweriin oli kyllä paikallaan, mut­ta kun pelaajia pitää olla kolme, tätä tulee kotioloissa harvemmin pelattua.

27 Merkator. Hilpeä kilpajuoksu 30-vuotisen so­dan jäädessä taustalle lähinnä sääntökirjan tasolle. Pelissä sota ei näy muuta kuin siinä, että muskettejakin kaupataan paikasta toi­seen ja loppuhuipennuksena on Westfalian rauha. Siis kuiva kuin mikä, mutta etenee kahden kokeneen pelaajan välillä niin sujuvasti, että ilohan tätä on aina pelata.

26 Anno 1800. Viime vuonna Anno 1800 debytoi sijalla 20, kun pelasimme alkukesän ajan vimmaista tahtia. Syksym­mällä alkuinnostus hiipui. Tässä kohtaa Anno 1800 on asettunut sel­laiseksi perushyväksi peliksi, jota on aina mukava pelata, mutta jota koh­taan ei suurta intohimoa ole. Jonkunmoisella mielenkiinnolla odot­telen lisäosaa, joka on tällä hetkellä työn alla.

25 Gulf, Mobile & Ohio. Omia suuria suosikkejani Winsomen junapelien katalogista. Pääsi pöydälle viime syksynä parin vuoden tauon jälkeen, joten paikka tämän vuoden listalla oli sillä varmistettu. Toivottavasti peliä saa pöydälle jatkossakin.

24 South African Railroads. Huhut kertovat, että tämä Winsomen pitkään uudelleenjulkaisua vältellyt peli olisi vih­doin ja viimein Capstonen julkaisuohjelmassa. Saapa nähdä, uskon kun näen. Toivottavasti, sillä onhan tämä oivallinen peli. Olen täs­säkin muuten aika huono, yhdestätoista pelistä olen voittanut tasan kaksi, molemmat heinäkuussa 2011. Sen jälkeen on ollut tauotonta tappioputkea. Osasyy tähän on poikani, joka on jostain syystä South African Railroadsissa lähestulkoon lyömätön.

23 Oath. Viime vuonna Oath jäi niukasti kymme­nen kärjen ulkopuolelle sijalle 11, tällä kertaa sijoitus on selvästi alempana. Syy on tietysti siinä, että peliä on ollut erittäin vaikea saada pelattua. Viime vuoden sijoitus tuli kahden ensimmäisen pelin perusteella, sen jälkeen on saatu alle kolme lisää. Minut Oath on hurmannut täysin, mutta omassa peliporukassani se jakaa jo sen verran pahasti mielipiteitä, että peliä on vaikea saada pelattua. Se on harmi, sillä tähän maailmaan olisi mukava sukeltaa syvemmälle.

22 Unlock!. Viime vuonna sanoin odottelevani Legendary Adventures -boksia. Tässä odotuksen tilassa olen yhä, mutta nyt odotukselle häämöttää jo loppu: havaitsin nimittäin Legendary Adventuresin löytyvän Tampereella kirjaston kokoelmista ja varaus on tehty. Tämähän on aivan täydellinen kirjastolaina. Uusia Unlock!-seikkailuja on siis luvassa!

21 Lost Ruins of Arnak. Uutuus. Vuoden kolman­neksi korkein uutuus päätyi ostoslistalle, kun luin tarpeeksi kehuja Lauta­peliseuran foorumilta. En tosin ostanut itselleni, vaan pojalle joulu­lahjaksi. Lahjapeli oli iso hitti ja maistui myös äidilleni, joka onkin Kennerspiel des Jahresin kohderyhmää. Lisäosa Expedition Leadersin hankin jo alkuvuodesta, mutta panttasin kesälle synttäri­lahjaksi. Nyt lisärikin on korkattu ja havaittu ihan hyväksi, mutta kyllä pelkällä peruspelilläkin pääsee pitkälle. Vuoden ilahduttavim­piin julkaisu-uutisiin kuuluu Arnak – Kadonneet rauniot eli Lautape­lit.fi:n suomenkielinen painos.

Sijat 20–11

20 Everdell. Jokseenkin samoilla sijoilla mennään kuin viime vuonnakin ja miksipä ei, Everdell on kestävä ja tasaisesti viihdyttävä peli. Työläistenasettelua hieman omaperäisellä tavalla ja räjähtävää korttikombottelua hieman samaan tapaan kuin Imperial Settlersissä, siinäpä kerrassaan toimiva yhdistelmä. Nautinnollinen peli. Lisäripaljouden suuntaan ei ole ollut minkäänlaista hinkua, mistä lompakko kiittää.

19 Magic: The Gathering. Tämäkin olisi teoriassa melkoinen uhka lompakolle, mutta pahat kielet pistävät suunsa suppuun: mistään pelistä en ole viime aikoina saanut tällaista mää­rää hupia näin halvalla. Peliaikakello näyttää tällä hetkellä lukemiksi 41 vuorokautta ja seitsemän ja puoli tuntia. Ihan kohtuullinen mää­rä viihdettä, kun rahaa on mennyt peräti viitonen. Päivittäinen Magicin pelaaminen on peliharrastukseni kulmakivi nykyään.

18 Altiplano. Kestosuosikki, pakanrakennusta yh­dessä muodossa ja genren mukavimpia pelejä. Pakanrakennukseen liittyvät rajoitukset ovat tässä vahvoja ja ohjaavat peliä vaikeisiin suuntiin.

17 Spirit Island. Elämyspeli, jonka pelaamiseen liittyy aina sen verran kalustelemista, että Spirit Islandia tulee pe­lattua verrattain harvoin. Kokemus on toki aina vaikuttava. Spirit Islandin kohdalla on taas ajankohtainen lisäosakysymys. Lokakuussa joukkorahoitukseen tulee seuraava lisäosa. Hankkiako vai ei? Eten­kin jos toimitusaika on yhtä pitkä kuin viimeksi, jättänen väliin, mutta hinta ja tarkka sisältö vaikuttavat toki. Nykyiselläänkin pe­lissä on toki niin paljon pelattavaa, ettemme saa sitä pelattua puhki tämänhetkisellä pelitahdilla.

16 1825. 18xx-genrestä olen hitusen vieraantunut, mutta tästä vanhasta klassikosta tykkään. Nyt ollaan genren juuril­la, sillä 1825 on modernisoitu versio koko genren aloittaneesta 1829-pelistä. Vaikka sanon modernisoitu, niin onhan tämäkin jo pari­kymmentä vuotta vanha. Teräviä kulmia piisaa, mutta vähät niistä. Koko Iso-Britannian kartalla pelattavaa versiota en ole päässyt pe­laamaan pandemian alkamisen jälkeen, ehkä siihen päästään vielä.

15 Hansa Teutonica. Uutuus. Listan toiseksi par­haiten sijoittunut uutuus on vanha peli. Alunperin vuonna 2009 ilmestynyt peli tuli meidän peliporukkaamme uudelle kierrokselle Big Box -laitoksen ilmestymisen myötä. Peli iski lujaa ja nousi en­simmäisen pelikerran epäilysten jälkeen omilla listoillani yhdeksi parhaista viiden pelaajan peleistä. Vanhan koulukunnan europeliä, herkullista vuorovaikutusta ja paljon erilaisia mahdollisuuksia me­nestyä. Hieno peli.

14 1860: Railways on the Isle of Wight. Korkeim­malle sijoittunut 18xx-peli on karheampaa 1825:ttä huolellisemmin viimeistel­ty ja modernimpi tapaus. Se on myös erittäin hyvä kaksin- ja kol­minpeli, mikä on minulle merkityksellistä. Tämän paremmak­si 18xx-pelit eivät käy.

13 Ora et Labora. Aikaisemmin kolmen kärjessä notkunut luostaripeli on hivenen hiipunut suosiossaan. Se on jäänyt vähän uudempien pelien jalkoihin. Osasyy voi olla sen tietyssä staattisuudessa. Ora et Laboraan ei ole koskaan ilmestynyt lisäosia, joten pelin pelaaminen on aina samanlaista, voi vain valita pelaako Irlannin vai Ranskan skenaariota, eikä niiden välillä niin suurta eroa ole. Mutta eipä tämä miksikään sinänsä ole hapantunut.

12 Die Dolmengötter. Täyden kympin peliksi tätä hirvittävän rumaa peliä tulee kyllä pelattua ihan rikollisen vähän. Tiukka neljän pelaajan vaatimus haittaa paljon. Mutta tästä tykkää­minen on henkilökohtaisia erityispiirteitäni, niitä joista ei tingitä.

11 Nusfjord. Uwe Rosenbergin pieni ja notkea. Tähän työläistenasettelupeliin saisi tulla taas joku uusi lisäosa. Saimme mukavasti iloa Tony Boydellin kehittelemän lisäosan testaamisesta; toivottavasti Lookout Games saisi vaikkapa sen julkaistua ihan virallisestikin, sen verran oivallisia ideoita tässä lisäosassa on.

Sijat 10–1

10 Hallertau. Vuoden 2021 peli oli tämä Uwe Rosenbergin työläistenasettelu- ja korttienkeräilypeli. Pelasimme tätä vimmatusti alkuvuoden, mutta kesäkuussa tulivat sitten uudet pelit ja Hallertaun pelaaminen jäi. Elättelin toiveita viidestäkymme­nestä pelikerrasta vuodessa, mutta se ei sitten toteutunut. Paljon tätä silti pelasimme. Edelleen maistuisi, peliseurani lienee kuiten­kin innostuneempi muista peleistä.

9 Monikers. Rikollisen hauska partypeli ponnahti listalla ylöspäin, koska pääsin pelaamaan sitä useamman kerran, kun palasin syksyllä peli-iltoihin. Minkään muun pelin kanssa ei vain ole tällä tavalla hauskaa. Edelleen soisin, että korttivalikoima olisi pykälää monimuotoisempi, mutta toisaalta en ole edelleen­kään jaksanut tehdä asian eteen mitään.

8 Pax Pamir (2nd edition). Valtataistelua Afganista­nissa päästiin käymään viimeksi kesäkuussa. Neljän hengen peli oli silloin ihan silkkaa Pamiria. Hirveä vääntö, joka päättyi aivan yllät­tävään äkkilopetukseen, kun pöytään plumpsahti toinen Domi­nance Check -kortti, katkaisten pelin sen sileän tien. Hups!

7 Fields of Arle. Yleensä kärkikolmikossa viihty­nyt peli putosi nyt vähän alemmas, kun kärkeen änkesi kaikenlaista uutta. Syytä huoleen ei ole: maatilan kehittely maistuu kyllä edel­leen. On vain ollut muunlaista kehittelyä, joka on viime aikoina kiinnostanut enemmän. Arle on edelleen vahva peli, jossa on muka­va miettiä erilaisia lähestymistapoja likimain samana pysyvään on­gelmaan (eipä tässä hirveästi enempää liikkuvia osia ole kuin Ora et Laborassa, silti tämä on kestänyt paremmin).

6 Slovenialainen tarok. Perinteisten korttipelien ykkönen on listalla samoilla sijoilla kuin viime vuonnakin. Keväällä peli oli erityisen paljon mielessä, koska värkkäsin uusia haasteita saadakseni pelistä sovitusta Board Game Arenaan. Projekti jäi tou­kokuussa loppuvaiheisiin, hion vielä pelin toteutuksen yksityiskoh­tia ja testausta tarvitsisi vielä paljon. Kesälomalla hanke ei ole eden­nyt, mutta nyt syksyllä peli olisi tarkoitus saattaa julkaisukuntoon.

5 Ark Nova. Uutuus. Tämän vuoden kuumin uu­tuus löytyy näinkin korkealta. Ark Novan suhteen minulla oli al­kuun omat epäilykseni, mutta onneksi olin välittämättä niistä ja hankin pelin, sillä tämä oli kyllä täysosuma. Isoja epäilyksiä kohdis­tui esimerkiksi pelin kestoon, mutta meille tämä ei ole tuntien peli, vaan noin kolmen vartin pikamatka. Onhan tämä kertakaikkiaan erinomainen peli, jossa pääsee pähkäilemään mukavasti korttien käyttämistä ja toimintojen järjestystä. En siis lainkaan ihmettele, että peli on ollut huippusuosittu. Ark Novan ilmestyminen suomek­si on vuoden ilahduttavin julkaisu-uutinen.

4 Samarkand: Routes to Riches. Viime vuoden päät­teeksi pelasimme tätä lempipeliäni pari kertaa. Tämä täyden kym­pin peli on juuri sellainen salamannopea peli, jollaisista pidän.

3 Mahjong. Viime vuonna näytti siltä, että tyttä­reni olisi vihdoin kypsynyt mahjonginpelaajaksi ja niinhän siinä kävi. Pelasimme tätä pari kertaa kolminpelinä, mutta ennen kaik­kea tästä tuli kestosuosikki mummolareissuille. Edelleen se ainoa oikea tapa pelata mahjongia on Zung Jung, mitään muuta ei tarvitse edes harkita.

2 Innovation. Listan ylin kärki on muuttumaton. Innovation pitää edelleen kakkospaikkaa. Viime vuonna pelasimme Innovationia hurjan paljon, yli 40 erää, ja aivan niin hurjaan tahtiin emme mitenkään yllä tänä vuonna. Kestosuosikin asema ei kuiten­kaan horju, eiköhän tänä vuonnakin vielä ennätetä kaksinumeroi­siin pelikertoihin. Nelinpeliäkin olisi hauska päästä pelaamaan lisää.

1 A Feast for Odin. Listaykkönen on ja pysyy. Uwe Rosenbergin viikinkieepos on edelleen parasta, mitä lautapeleillä on tarjota. Kotona pelaamme yhä lyhyempää kuuden kierroksen peliä The Norwegiansin ja Mini Expansion #2:n kanssa, mutta sen lisäksi keväällä pelasimme paljon eri kokoonpanoilla peruspeliä Board Game Arenassa. Peruspelin kaksinpeli ei ole ihan yhtä hyvä, toimintolaudassa on siihen puutteensa, mutta ei se silti sitä muuta mihinkään, että A Feast for Odin on upea peli. Syksyllä pitänee taas yrittää saada säännölliset BGA-pelit käyntiin. Gernot Köpke muuten kehittelee paitsi tulevia lisäosia (The Danes saattaa ilmestyä jo tänä vuonna!), myös päivitettyä versiota peruspelistä, jossa olisi sisäänrakennettuna parempi kaksinpeli.

Huomioita listasta

Tänä vuonna listalle nousi yksitoista uutuuspeliä. Viime vuonna en­nustin, että yhdeksästä uutuuspelistä mentäisiin tänä vuonna alas­päin. Niin ei käynyt, mutta näistä nyt listalle nousseista uutuuk­sista kaikki eivät olleet varsinaisesti uusia pelejä, vaan nousivat listalle muuten vain. Määrä on kohtuullinen.

Viime vuonna omistin listan peleistä 71, tällä kertaa 70. Viidestä­kymmenestä parhaasta omistin viime vuonna 45, nyt 44. Aika ta­saista on siis kehitys, mutta en olekaan juuri myynyt tai ostanut pelejä vuoden aikana.

Tänä vuonna kahden vuoden sääntö pudotti pois paljon pelejä, kos­ka myin vuonna 2020 lähes sata peliä kokoelmistani. Niinpä nyt lis­tan ulkopuolelle jäi paljon pelejä, joita en enää vuonna 2020 pelan­nut. Ensi vuonna karsintaa tulee vielä lisää, sillä joukossa oli nytkin paljon pelejä, joita en ole pelannut vuoden 2020 jälkeen.

Tällä hetkellä näyttääkin siltä, että tämä kahden vuoden sääntö ei jätä minulle edes sataa ehdokasta listalle, mutta eiköhän tilanne eh­di vielä vuoden aikana elää. Laskeskelin nyt joka tapauksessa pari­senkymmentä käytännössä varmaa karsiutujaa pelkästään nyt sa­dan parhaan joukkoon päässeistä. Ensi vuonna lista tulee siis uusiutu­maan reippaasti.

Lähde