Monsters on Board on Hotel Transylvania -elokuvista innoitusta hakeva hirviöpeli joka kärsii hätäisestä suunnittelusta ja yhteensopimattomista pelivälineistä.

On vain viikko aikaa jättikemuihin ja hirviöiden herkkujuoma Spook Juice on loppu! Kyseistä kummittelumehua tislataan ihmis­ten pelosta, joten eipä auta kuin pakata kaikki tutut monsterit kau­humobiiliin ja hurauttaa läheisimpään kaupunkiin pelästyttämään porukoilta tortut housuun.

Arvostelussa on pelin Kickstarter-versio, jossa kauppaversion pah­viset hirviöfiguurit ja puiset nappulat on korvattu muovisilla. Laa­tikko on niin väärällään erilaisia figuureja ja noppia, etteivät pahvi­set Fearmobiilit mahdu enää koottuina takaisin laatikkoon, ei vaik­ka insertin poistaisi.

Monsters on Board -lautapelin visuaalinen ulkomuoto muistuttaa pal­jon Hotel Transylvania -elokuvasarjasta tuttua ilmettä. Etenkin Fran­kensteinin hirviö ja ihmissusi ovat hyvin samannäköisiä kuin eloku­vissa. Pelistä jää valitettavasti tunne, että on keksitty hauskat peli­välineet ja vasta sen jälkeen on alettu miettiä millaisen lautapelin niiden ympärille kehittelisi.

Monsterit mehujahdissa

Pelin säännöt ovat itsessään varsin yksinkertaiset, mutta ne on vis­kottu pitkin sääntökirjaa, ja kokonaisuuden hahmottaminen pel­kästään sääntöjen perusteella on vaikeaa. Asiaa ei helpota yhtään se että muovifiguurien ja pahvinappuloiden värit eivät täsmää. Kaik­kein pahinta on kuitenkin pelin laaja monsteritermistö sekä symbo­liviidakko. Onneksi symboleista löytyy kattavat kuvaukset sääntö­kirjan takasivulta.

Peliä pelataan kuusi kierrosta ja jokainen kierros on jaettu viiteen vaiheeseen. Ensiksi kukin pelaajista nostaa pussista neljä Lord-nop­paa, heittää ne, ja asettaa nopat omaan Fearmobiiliinsa. Toisessa vaiheessa he nostavat nopista yhden ja asettavat sen omalle pelilau­dalleen. Sen jälkeen pahviauto lykätään vasemmanpuoleiselle pelaa­jalle, ja sama toistetaan kunnes kaikilla on neljä noppaa laudallaan.

Aluksi Fearmobiilit tuntuivat ylimääräiseltä turhakkeelta, mutta niille on ihan oikea tehtävä: ne pitävät nopat aloillaan kun niitä kär­rätään ympäri pöytää pelaajalta toiselle.

Kolmannessa vaiheessa pelaajat aktivoivat noppansa yksi kerrallaan haluamassaan järjestyksessä. Pelaajat saavat siirtää niitä monstereita omalla monsteriradallaan joidenka värit täsmäävät noppien värei­hin. Jos pelaajalla on useampi samanvärinen monsteri, hän saa siir­tää niitä kaikkia. Radalla monsterit aktivoivat erilaisia toimintoja. Tarkoituksena on saada pelin aikana viimeiselle, pyöreälle pistealu­eelle niin monta monsteria kuin vain ehtii.

Neljännessä vaiheessa nopat siirretään Order of Spider Jack -lau­dalle. Numeroarvon lisäksi jokaisessa nopassa on 1–3 symbolia, joi­den kuvaamat toiminnot tehdään noppia siirrettäessä. Neljäs ja vii­meinen noppa ei mahdu Spider Jack -laudalle, vaan sillä ”ansaitaan pahuutta” ja pelaaja saa nopan numeroarvon mukaan pelin valuut­taa.

Viidennessä vaiheessa pelaajat ostavat vuorotellen Haamu-merkke­jä sekä Arkkimonsteri-kortteja päälaudalta. Haamut asetetaan omalle monsteriradalle, missä tyhjistä tai muuten tarpeettomista ruuduista voi tuunata parempia. Haamut voivat myös antaa lisää monstereita. Arkkimonsteri-kortit taas antavat pisteitä jos kortin ehdot täyttyvät. Kun kukaan ei voi tai halua ostaa enää mitään, alkaa uusi kierros.

Valintojen vaikeutta – vai onko sittenkään?

Loppupisteytyksessä pelaajat saavat kolme Spook Juicea jokaisesta hallussaan olevasta nopasta jonka väri vastaa viimeisellä alueella ole­van monsterin väriä. Eli jos pelaajalla esimerkiksi on kaksi sinistä monsteria ja neljä sinistä noppaa, laskutoimitus kuuluu: 3 × 2 × 4 = 24 pistettä.

Periaatteessa kaikki kuusi eriväristä monsteria pitäisi saada radalle, jotta ne toisivat mahdollisimman paljon erilaisia toimintoja. Koska samanvärisiä monstereita saa liikuttaa kaikkia yhdellä nopalla, ja loppupisteitä varten olisi tärkeää saada mahdollisimman monta monsteria radan päätyyn (ja kerätä mahdollisimman monta monste­rien värejä vastaavaa noppaa omalle laudalle), syntyy houkutus suo­sia vain muutamaa noppaväriä.

Pelin alussa jaettavat Prophecy-tehtäväkortit taas antavat pisteitä nopista, mutta eivät monstereista. Tehtävissä täytyy kerätä tietty määrä tietyn värisiä tai numeroisia noppia haluttuun järjestykseen Order of Spider Jack -laudalle. Kolmen tehtävän suorittamisesta on luvassa yhteensä 50 pistettä, joten vain kahden tai kolmen väristen noppien keräileminen ei välttämättä kannata.

Pelissä on paljon toimintoja jotka voisivat aiheuttaa pelaajille päh­käilyä ja valinnanvaikeutta, mutta suunnittelu on jäänyt niin löysäk­si, että tiukkoja tilanteita ei synny. Esimerkiksi rahaa riittää aina vä­hintään yhteen kelvolliseen ostokseen, ellei pelaa aivan pöhkösti.

Toinen vastaava tilanne on Spider Jack -noppien kanssa. Loppupis­teytykseen ja mahdollisiin välipisteytyksiin lasketaan mukaan vain niin monta Lord-noppaa kuin mitä Spider Jack -nopat osoittavat. Meillä ei kuitenkaan ollut vaikeuksia käännellä Spider Jack -noppia niin paljon kuin oli tarpeen. Teoriassa kinkkinen tilanne voisi syn­tyä, jos joku toinen napsisi tarvittavat nopat toistuvasti nenän edes­tä tai oikean värisiä noppia ei vain nousisi pussista.

Ulkoasu ja sisältö eivät kohtaa

Pelin aihe ja grafiikat ovat lasten mieltä ja silmää viehättäviä, ja itse peli rullaa kevyesti eteenpäin, mutta symbolien tulkitseminen ja toimintojen suunnitteleminen Prophechy- ja Arkkimonsteri-kort­tien tavoitteiden mukaisiksi tekevät pelistä aivoja rassaavan ja ras­kaan.

Laatikossa on mukana säännöt myös kevyempään perhepeliversi­oon sekä yksinpeliversioon, joista jälkimmäistä en ole vielä tätä kirjoittaessa pelannut.

Perhepeliä varten pelaajat saavat vaihtoehtoiset laudat, joilla mons­terit liikkuvat nopan symbolien määrän (ei siis silmäluvun) mukai­sesti. Jokaisesta radan loppuun päässeestä monsterista saa 12 pistet­tä. Prophechy- ja Arkkimonsteri-kortit on siivottu pois eikä sym­boleja tarvitse tulkita. Loppupisteiden laskemista varten pitää halli­ta kertotaulu. Perhepelisäännöt ovat laimeat ja ne tuntuvat olevan mukana vain koska ”oli pakko keksiä jotain”.

Korjattavaa riittää

Pelin ilmestyttyä BoardGameGeekissä julkaistiin heti tuoreeltaan pitkä sääntökorjauslista sekä pelaajakohtaiset apulaput. Purnausta on kuultu muun muassa siitä, etteivät muoviset monsterit mahdu keskenään laudalle ja Spook Juice -pelimerkit ovat pisteradalle ai­van liian isoja. Lisäksi pisterata käsittää vain 99 pistettä, kun loppu­pisteet ovat helpostikin yli 200 pistettä.

Pelillä on suunnittelijoita peräti kolme, ja jutun alussa mainittujen värierojen ja muiden sekavuuksien vuoksi alkaa jo miettiä, ovatko suunnittelijat tavanneet kertaakaan saman pöydän ääressä. Pelistä paistaa kiire. Graafikko on varmasti tehnyt parhaansa sääntömuu­tosten ristitulessa.

Faktat Monsters on Boardista

Suunnittelijat: Aleksandar Mikic, Ivo Neskovic, Samoil Petreski

Julkaisija: Final Frontier Games (2022)

Mutkikkuus: Perussäännöillä pelatessa peli vaatii kauaskantoista suunnittelua. Perhepelisäännöt ovat kevyemmät, mutta nekin vaati­vat laskutaitoa.

Onnen vaikutus: Vähäinen. Jos pussista ei satu nousemaan juuri niitä noppia, joita tarvitsisi, tehtävät saattavat jäädä kesken, mutta menetys ei ratkaise peliä.

Vuorovaikutus: Vähäistä. Vuorovaikutusta tapahtuu vain, jos joku sattuu poimimaan halutun nopan tai ostamaan sopivan peli­välineen toisen pelaajan nenän edestä.

Teema: Teema on sidottu vahvaksi pelin sisäisellä terminologialla, mikä taas tekee pelistä vaikeasti avautuvan. Pelin mekaniikat voisi sovittaa ihan minkä tahansa muunkin teeman alle.

Uudelleenpelattavuus: Keskitasoa. Pelissä on runsaasti erilaisia tehtäväkortteja, toisaalta noppia on paljon ja niitä voi käännellä, joten siltä osin variaatiot eivät muuta pelin kulkua.

Kieliriippuvuus: Peruspelin korteissa on paljon tekstiä ja niiden tulkitseminen vaatii kielitaitoa. Perhepelisäännöillä peli on kieliva­paa.

Pelaajamäärä: 1–4.

Pituus: 60–90 minuuttia.

Lähde

MicroMacro – Rikospaikalla on Missä Vallu? -kirjasarjan sukuinen puzzle, jossa tutkaillaan isoa mustavalkoista kaupungin karttaa ja setvitään rikosmysteereitä. Mitä tapahtui, kuka oli syyllinen, mikä oli motiivi?

MicroMacro: Crime City (suomeksi MicroMacro – Rikospaikalla) oli yksi vuoden 2020 oudoista kohokohdista. Kyseessä ei oikeastaan ole peli, vaan yhdessä ratkottava “pulmapeli”. Pelille oli selvästi ky­syntää, sillä se nappasi suurimmat lautapelipalkinnot sekä Saksassa että Ranskassa ja sitä myytiin vuodessa reilut 500 000 kappaletta. Ei pöllömpi suoritus.

Menestyksen myötä MicroMacro on paisunut kokonaiseksi pelisar­jaksi ja suunnitteilla on jopa kolme itsenäistä lisäosaa. Peruspeli julkaistiin myös suomeksi 2021 sekä ensimmäinen sisarpeli (suo­meksi MicroMacro 2 – Itse teossa) vuotta myöhemmin. Uusin osa, MicroMacro: Crime City – All In julkaistaan syksyllä 2022.

Jos kiinnostaa tietää, miten pelin idea syntyi ja miten se vähitellen muotoutui, kannattaa lukea suunnittelija Johannes Sichin haas­tattelu.

Kartan kimpussa

Kaikki selviää vain karttaa katselemalla. Kartta ei nimittäin ole yk­sittäinen hetki ajassa ja paikassa, vaan näyttää ikäänkuin monta sii­vua ihmisten toimista kaupungissa. Kun näet rikollisen tekevän ka­talan tekonsa, voit lähteä jäljittämään tämän askelia ajassa eteen­päin ja taaksepäin. Mistä rikollinen tuli rikospaikalle? Minne hän sieltä meni? Tarkkasilmäinen saa tapauksen ratkaistua tuota pikaa.

Tapaukset esitetään korttinippuina, joista ensimmäinen esittelee pintapuolisesti mistä on kyse ja usuttaa etsimään rikospaikan kar­talta. Kun se on löytynyt, seuraava kortti johdattelee syvemmälle rikoksen teille ja esittää uuden osan mysteeriä ratkaistavaksi. Lisää haastetta kaipaava voi katsoa vain tapauksen ensimmäisen kortin ja lähteä sitten setvimään koko tapausta kertaheitolla. Se lisää vähän vaikeusastetta, mutta on sitäkin palkitsevampaa, kun mysteerin saa ratkottua.

Kertakäyttöistä, mutta koukuttavaa

MicroMacro on julkaisijan toimesta paketoitu jonkinlaiseksi yhteis­työetsiväpeliksi, mutta kyse on oikeasti kertakäyttöisistä puzzleis­ta, jotka kestävät yhden ratkomisen ja sillä hyvä. Joku voi nauttia tällaisen ratkomisesta porukalla, mutta minä en suostunut jaka­maan, vaan ratkoin kaikki itse.

Tapauksia on melko paljon, 16, mutta varsinkin helpomman pään jutut on äkkiä ratkottu. Koukuttunut pelaaja ratkoo tapaukset pa­rissa illassa, jos ei malta säästellä. Pelin nettisivuilta löytyy lisäksi muutama lisäjuttu, joita voi ihmetellä.

Hieman kertakäyttöinenhän tämä siis on ja kun hinta on liki 30 eu­roa, vähän tyyriin oloinen muutaman tunnin viihteeksi. Toisaalta, ratkotun pelin voi myydä eteenpäin jollekulle muulle ja saada siten osan hinnasta takaisin. Toisaalta kartan voisi hyödyntää myös todella eeppisenä värityskuvana…

Onneksi samoilla nettisivuilla peliä voi kokeilla ennen ostopäätöstä. Ilmaisen demon kautta saa aika hyvän kuvan siitä mitä peli tarjoaa ja kannattaako siihen rahojaan sijoittaa.

Onnistunut perhepeli…varauksella

Ikäsuositus laatikossa on 8+ ja 11-vuotias tyttäreni ihastui mystee­reihin heti. Mainittakoon, että kaupunki on tosiaan rikollinen paik­ka ja täynnä vähän karumpia yksityiskohtia: kaupungilla pyörii muun muassa itsensäpaljastaja, prostituoitu, huumekauppias, jengi­rikollisia ja muuta alamaailman väkeä. Pelin mysteereissäkin kohda­taan kaikenlaista vähän epämääräistä. 

Kuvitustyyli on kuitenkin hyvin pelkistetty ja kepeä, ja veikkaan että osa elämän laitapuolesta menee lapsikatsojalta vähän ohi. En itse nähnyt ongelmaksi, että tyttäreni peliä ihmetteli seurassani, mutta on toki jokaisen oma asia, miten tähän suhtautuu.

Mikäli raakuudet mietityttävät, niin ainakin ensimmäinen jatko-osa MicroMacro 2 – Itse teossa on tehtävien osalta lapsiystävällisempi ja vähemmän murhakeskeinen. Lisäksi jokainen tehtävä on arvioitu sen mukaan, miten kyseenalaisesta tapauksesta on kyse. Näin osan tehtävistä voi pelata yhdessä melko rauhallisin mielin.

MicroMacro 2 – Itse teossa

— Sampsa Ritvanen

Pelin ensimmäinen sisarpeli jatkaa hyvin tutulla kaavalla. Kuvitus, idea ja toteutus ovat pysyneet samoina, vain kartta ja tehtävät ovat uusia. Mutta toisaalta, mitäpä muuta MicroMacron ystävä tarvitsee kuin uusia tehtäviä.

Mukana on jälleen 16 tehtävää, mutta ne ovat hieman peruspeliä jalostuneempia – lähinnä hieman kiperämpiä ja vaativat hieman enemmän hoksottimia. Erot eivät kuitenkaan ole hurjia, joten peli sopii hyvin myös ensimmäiseksi MicroMacro-kokemukseksi.

Aiemmin mainitun arviointisysteemin ja osittain kepeämpien aihei­den ansiosta pelasin jotkut tehtävät jopa kuusivuotiaan tyttäreni kanssa menestyksekkäästi. Vertailuna en uskaltanut pelata alkupe­räisestä pelistä kuin yhden tehtävän, jatko-osasta jopa kuusi. Luo­kittelut olivat myös aika kohdillaan, mitä nyt ”Karsintaottelu” oli arviotaan paljon pliisumpi ja ”Moukka” puolestaan rajumpi koke­mus.

Olen Mikon kanssa samoilla linjoilla siitä, ettei pelisarja taivu hir­veän hyvin yhteistyöpeliksi. Kahdestaan karttaa on vielä ihan mu­kava tutkailla, mutta jo kolmas pelaaja on liikaa. Karttaa pitää vä­lillä tihrustaa hyvinkin läheltä, jolloin toisten päät ovat auttamatta edessä ja peittävät valaistuksen. Kunnon valaistus kannattaa muu­tenkin ottaa tosissaan – silmäni väsyivät jatkuvaan tihrustamiseen jo yksin pidempiä tehtäviä pelatessani, vaikka en edes käytä laseja.

MicroMacro 2 – Itse teossa on kuitenkin MicroMacro-fanille helppo hankinta ja peli toimii hyvin myös ponnahduslautana MicroMacro-maailmaan. Ja kun peli on pelattu, sen voi myydä, lahjoittaa eteen­päin tai jättää odottamaan tulevia lisäosia. Tekijät kun ovat luvan­neet, että kaikki neljä peliä voi lopulta yhdistää yhdeksi massiivi­seksi kartaksi.

Faktat MicroMacrosta:

Suunnittelija: Johannes Sich

Julkaisija: Pegasus Spiele (2020), Lautapelit.fi (2021)

Mutkikkuus: Helppo opettaa kenelle vaan, kun sääntöjä ei käy­tännössä ole.

Onnen vaikutus: Ei ole, jos ei laske huonoksi onneksi sitä, että pienet yksityiskohdat jäävät välillä näkemättä.

Vuorovaikutus: Yhdessähän tehtäviä ratkotaan, mutta ei yhdessä ratkominen eroa juuri yksin puurtamisesta.

Teema: Kuvitus on oikein onnistunut ja hahmot ja tapahtumat persoonallisia. Mukana on myös hieman lapsille kyseenalaisia ta­pahtumia, joten perhepeliksi MicroMacro sopii vain varauksella.

Uudelleenpelattavuus: Ei minkäänlaista. Peli pelataan kerran ja sitten tehdään muuta.

Kieliriippuvuus: Laudassa ei ole tekstiä, mutta tehtäväkortit pitää pystyä lukemaan, jotta peliä voi pelata.

Pelaajamäärä: 1–4, mutta lauta on ruuhkainen jo kolmella pelaajalla.

Pituus: Vaihtelee tehtävän vaikeusasteen mukaan noin 10 minuutista puoleen tuntiin.

Lähde

Bubble Stories on hyvin pienille lapsille tarkoitettu pakohuonepelin tapainen kokemus. Hyvin suoraviivaiset, korttien avulla pelattavat seikkailut muistuttavat Unlock-pakohuonepelejä, mutta eivät vaadi sovellusta, aikarajaa, eivätkä pulmien pohditaan.

Pakohuonepelien yleistyessä julkaisijat etsivät uutta yleisöä ruuhkaisella markkinalla. Oli siis odotettavaa, että jossain vaiheessa myös lapset saavat oman pakohuonepelin.

Yksi näistä apajille pyrkijöistä on Bubble Stories, jonka suositusikäraja on 4+. Neljävuotiaille ei voida rakentaa mitään kovin vaikeita pulmia tai aikarajasta aiheutuvaa stressiä, joten pakopelien sijaan voitaisiin puhua jonkunlaisista haarautuvien valintojen tarinoista.

Kysymys kuuluukin onko tällaisessa sitten tarpeeksi peliä? Ainakin Bubble Stories voitti As d’Or -lastenpelipalkinnon vuonna 2022, mikä herätti itsessä jonkinmoisia odotuksia.

Kuplasta toiseen

Bubble Storiesin rakenne muistuttaa muita korteilla pelattavia pakohuonepelejä. Jokaisessa ”huoneessa” on eri paikkoja, joita voi joko katsoa tai jonne voi mennä. Jos tällaisen paikan haluaa katsastaa, etsitään sitä vastaavat kortti pakasta ja käännetään se. Kortin toisella puolella on sitten näkymä oven avaamisen jälkeen.

Muutama erikoiskorttikin on pelissä mukana. Jos pelaaja valitsee väärän polun, voi eteen lätkähtää punareunainen virhekortti. Sen jälkeen pakitetaan ja kokeillaan toista vaihtoehtoa. Jotkut kortit myös vaativat, että pelaajalla on jo jokin tietty esine hankittuna toiselta reitiltä, jotta kyseistä reittiä voi edetä ja nostaa uuden kortin.

Kaikissa kolmessa seikkailussa on samantyylinen tehtävä eli tarkoitus on löytää jotkin asiat tai esineet. Kun ne löytää, peli päättyy ja pelaajat voivat laskea moneenko virhekorttiin he törmäsivät (ja ehkä parantaa tulosta tulevaisuudessa). En kyllä ymmärrä, kuka niin haluaisi tehdä, mutta mahdollisuus on ainakin olemassa.

Perusteet kunnossa, mutta katto puuttuu

Bubble Stories on mekaanisesti oikein näppärä tapaus. Tällaisia korttivetoisia seikkailuja on kokeiltu pakohuonepelien puolella jo pitkään, joten uudesta ideasta ei voida puhua. Korttivetoinen tarinankerronta toimii kuitenkin pienille lapsille hyvin, eikä heillä ole vielä kokemusta muista vastaavista peleistä, joten uutuudenviehätys on jäljellä.

Seikkailuihin valitut teematkin ovat lapsille mielekkäitä – yhdessä leikitään piilosta, toisessa käydään huvipuistossa ja kolmannessa seikkaillaan aarresaarella. Kuvitus ja erikoiskortit on saatu myös niin selkeiksi, että ne avautuivat neljä- ja kuusivuotiaalle testaajalle.

Tällaisen kokonaisuuden tasapainottaminen on haasteellista ja siinä Bubble Stories ei täysin onnistu. Neljävuotias kaipasi paikkojen ja korttien lisääntyessä aikuisen ohjeistusta, jotta hän hoksasi, mitä paikkoja voi vielä tutkia. Unlockin kaltaista korttien välipoistamista ei ole, joten meillä aikuisen piti väliajoin kokonaiskuvaa selkiyttääkseen heittää turhia kortteja pois näytiltä.

Toisaalta sitä varsinaista peliä on mukana vähänlaisesti, mikä varmaan selittää sen, miksi peliä ei suositella kuin yhdelle tai kahdelle pelaajalle. Pelatessa vain käännetään kortteja ja katsotaan, löytyikö toiselta puolelta tarvittava esine vai menikö metsään. Parissa kohdassa voi tehdä alkeellista päättelyä ja arpoa parin kortin väliltä, mutta tällaiset valinnat ovat aika näennäisiä – väärästä vastauksesta saa vain turhia virhekortteja. Olisin toivonut, että peli rohkeammin haastaisi lapsia, kun pelaaminen itsekseen ei kuitenkaan vielä onnistunut.

Pikaista hupia

Viimeisen seikkailun jälkeen vanhempi tytär kysyi jatkoa. Vastasin, että tämä oli tässä, mutta he voivat halutessaan pelata seikkailut uudelleen. Tytärkin hoksasi asian ja tokaisi: “Eihän siinä ole järkeä, kun me muistetaan kaikki jutut!” Bubble Storiesin seikkailut, vaikka lapsia kiinnostivatkin, ovat kertakäyttöisiä, eikä niiden pariin ole paluuta.

Ongelma ei olisi suuri, jos seikkailut kestäsivät vajaa puoli tunti kukin – onhan normaali pakohuonelautapelikin tunnin tai kahden kokemus. Bubble Storiesin seikkailut kestävät kuitenkin noin 10 minuuttia ja koko peli on koettu puolessa tunnissa. 13 euron pyyntihinta ei toki päätä huimaa, mutta silti kokemus tuntuu hieman tyyriiltä.

Peli toimiikin varmaan parhaiten, jos sen voi pelaamisen jälkeen kierrättää lähipiirissä lapselta toiselle. Tällainen nopeaa viihdettä tarjoava pikkuboksi onkin jotenkin luontevaa vain jakaa eteenpäin seuraavalle. Pelissä kun ei tavallisen pakohuoneen tapaan tuhota mitään, eikä korttien edes tarvitse olla missään tietyssä järjestyksessä.

Peli on siis nelivuotiaalle ”ihan ok” -kokemus, mutta vähän isommille lapsille miettisin jo jotain muuta. Toivottavasti tulevissa osissa hyvää perusrunkoa jalostetaan eteenpäin.

Faktat Bubble Storiesista:

Suunnittelija: Matthew Dunstan

Julkaisija: Blue Orange (2021), Lautapelit.fi (2022)

Mutkikkuus: Korttipakan läpikäyminen ei ole kovin vaikeaa, mutta korttien määrän noustessa nelivuotias saattaa tarvita apua siinä, että muistaa omat vaihtoehtonsa.

Onnen vaikutus: Pelissä ei voi juurikaan epäonnistua.

Vuorovaikutus: Koska seikkailuissa on aika vähän tekemistä, ei ole juuri väliä, onko pelaajia yksi vai kaksi.

Teema: Lapsenmielinen ja selkeä kuvitus toimii hyvin kohdeyleisölle. Kolmen seikkailun teemat ovat myös lapsille soveliaita.

Uudelleenpelattavuus: Kertakäyttöinen eli ei näitä uudestaan pelata, vaan annetaan seuraavalle.

Kieliriippuvuus: Korteissa ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 1–2.

Pituus: Noin 10 minuuttia per tehtävä, yhteensä noin 30 minuuttia.

Lähde

Fabulanticassa pelaajat matkaavat ympäri Satumaata etsien saduista tuttuja hahmoja. Kyseessä on sangen toimiva muistia ja nouda-ja-toimita -mekaniikkaa yhdistelevä lastenpeli.

Törmäsin Fabulanticaan sattumalta, kun huomasin pelin olleen Kinderspiel des Jahres -palkintoehdokkaana vuonna 2019. Ihmettelin, miten en ollut kuullut pelistä mitään, vaikka se on noteerattu maailman tärkeimmällä lastenpelipalkintolistalla.

Enpä ole ainoa, sillä Suomesta kirjoitushetkellä peliä ei saa mistään, eikä siitä ole oikein mitään tietoakaan. Tämä on sääli, sillä kyseessä on oikein mainio lastenpeli – jopa lastenpelimestari Marco Teubnerin parhaimmistoa!

Satuhahmot piilosilla

Pelissä on siis tarkoitus löytää tietyt satuhahmot, jotka ovat piilossa muovisten tornien alla. Kun pelaaja saapuu jonkun tornin luo, sen alle voi kurkistaa. Jos alla on joku sama hahmo kuin pöydällä näkyvissä hahmokorteissa, kortin saa itselleen.

Jokainen hahmo haluaa löytää vielä toisenkin hahmon. Kun toinen hahmo on löytynyt, kortti muuttuu pisteeksi. Kolmella pisteellä voittaa eli lyhyellä matikalla pelin aikana etsitään kuusi hahmoa.

Liikkuminen hoidetaan liikekortein. Tornien luo kulkee vesi-, metsä- ja vuoristoteitä ja jokainen tiepätkä vaatii yhden vastaavan kortin. Vuorollaan liikekortteja saa pelata niin monta kuin haluaa, mutta vuoron lopuksi saa tilalle vain kaksi uutta, joten jonkunlainen säästeliäisyys kannattaa.

Taitoa ja tuuria

Liikkuminen tuntuu alkuun hyvin alkeelliselta. Pelin alussa viereisiin kaupunkeihin pääsee helposti kortilla tai kahdella ilman suurta miettimistä. Myöhemmin kun torneja on nuohottu, voi joutua matkustamaan pidempiä matkoja ja silloin Fabulantica paljastaa kyntensä.

Koska tornien välillä reitit risteilevät runsain mitoin, voi kahden etapin välin taittaa hyvin eri tavoin. Tarkempi pelaaja voi fiksulla matkustamisella säästää korttejaan tulevaa varten. Optimaalisen reitin löytäminen antaa vanhemmillekin mielekästä ajankulua.

Toisaalta pienempi lapsi voi kulkea suorinta tietä tornilta toiselle ja silti voittaa, jos onni on myötä. Varsinkin alkupuolella on lähinnä tuurista kiinni, kuka löytää etsityt hahmot ensimmäisenä.

Muistielementti myös osaltaan heikentää aikuisten ylivoimaa. Torneja on tarpeeksi, jotta aikuinenkin voi unohtaa minkä alla oli mitäkin. Lisäksi joka kerta kun hahmo löytyy, torni siirretään johonkin toiseen kohtaan kartalla, jolloin päänsisäinen hahmokartta sekoittuu sopivasti.

Viimeisiä lastenpelejä

Fabulantican ikäsuositus on 6+, mikä on aika nappiarvio. Meillä toki lautapelejä kuluttava 4-vuotias pelaa peliä mielellään, mutta ei osaa pelata ilman ohjausta ja tukea. Kuusivuotias pelaa peliä jo omin avuin ja nauttii, kun hoksaa omille korteille sopivan reitin ihan itse.

Peli siis asettuu niiden viimeisten lastenpelien joukkoon, joista kohta kouluikäiset siirtyvät haastavampien perhepelien pariin. Fabulantican jälkeen esimerkiksi Carcassonne tai Ticket to Ride ei ole enää kovin paha rasti. Vaikka on pelissä sen verran ideaakin, että se soveltuu myös kevyeksi perhepeliksi.

Kuvitus on pelissä helposti lähestyttävä, mikäli animemaiset satuhahmot eivät haittaa. Ainoastaan osa reiteistä on kartalla alkuun hiukan hankala hahmottaa. Satuhahmoja on kuitenkin hauska bongailla eli teema toimii ja tornien alle kurkkiminen on hyvä fyysinen jippo. Onpa mukana myös lentävä matto, jolla voi leijailla mihin tahansa ruutuun, mikä on lapsista hauskaa.

Saatavuuden suhteen peli on kyllä aivan onneton ja oma kopioni on hankittu Saksasta. Jos kuitenkin pelin löytää ja perheessä on innokkaita esikoulu- tai kouluikäisiä, niin hankinta ehdottomasti kannattaa.

Faktat Fabulanticasta:

Suunnittelija: Marco Teubner

Julkaisija: Logis (2018), Pegasus Spiele (2019)

Mutkikkuus: Perusidea on selkeä ja korttien avulla liikkuminen hahmottuu lapselle vähintään ensimmäisen pelikerran jälkeen.

Onnen vaikutus: Hyvällä tuurilla voi löytää oikeat hahmot hetkessä. Mitä pidempään peli kestää, sitä vähemmän onnella on merkitystä.

Vuorovaikutus: Kaikki pelaajat metsästävät samoja hahmoja, mikä aiheuttaa tietynlaista kilpailua.

Teema: Satuhahmojen etsintä on ihan mukava teema, vaikkei mitenkään ikimuistoinen.

Uudelleenpelattavuus: Sopivien reittien hahmottaminen viihdyttää aikuistakin useamman pelikerran.

Kieliriippuvuus: Peli ei vaadi lukutaitoa.

Pelaajamäärä: 2–4

Pituus: 20–30 minuuttia.

Lähde

Juonittelua, senaattorien lahjontaa, salaliittoja – 7 Wonders Duelin toinen lisäosa Agora hyppää politiikan pyörteisiin.

7 Wonders Duelin toinen lisäosa Agora asettaa pelaajat kisailemaan senaattipaikoista ja valmistelemaan salaliittoja. Luvassa on uusia voimakkaita ominaisuuksia säädöksien ja salaliittolaisten muodossa. 

Senaattorien esiinmarssi 

Lisäosan pihvinä toimii uusi senaattipelilauta, joka asetetaan peruspelin laudan alapuolelle. Tämä pelilauta on jaettu kuuteen kamariin, joihin pelaajat yrittävät pelin aikana asettaa omia vaikutusvaltakuutioitaan. Jos pelaajalla on kamarissa enemmän kuutioita kuin vastustajalla, hallitsee hän aluetta ja saa itselleen alueelle arvotun säädöksen tuoman edun. Etuja voivat olla esimerkiksi alennukset tietyistä korteista, sotajoukkoja tai vastustajien ketjutussymbolien hyödyntämisoikeus. Jos pelaaja hallitsee kaikkia kuutta kamaria, hän voittaa välittömästi poliittisella ylivallalla. 

Jokaisen aikakauden pakkaa kasvatetaan nipulla uusia kortteja, joten pyramidit ovat aikaisempaa suurempia ja kierrokset pidempiä. Uudet kortit ovat senaattori- ja salaliittokortteja, ja näiden hinta määräytyy pelaajan aiemmin pelaamien korttien mukaan. Ensimmäinen senaattori on siis ilmainen, toinen maksaa yhden rahan ja niin edespäin. 

Senaattorikorteilla pääsee ronklaamaan kuutioita senaattipelilaudalla. Yhdellä toiminnolla voi joko lisätä yhden kuution kortin määräämälle sektorille tai siirtää minkä tahansa oman kuutionsa viereiseen kamariin. Toimintojen määrä riippuu pelaajan rakentamien sinisten korttien määrästä. Lähtökohtana on yksi toiminto, kahdella kortilla saa kaksi toimintoa, neljällä tai useammalla kortilla kolme. 

Salaliittolaisen pelaamalla pelaaja saa nostaa erillisestä pinosta kaksi salaliittokorttia ja asettaa näistä toisen eteensä nurinpäin. Vaihtoehtoisesti hän voi lisätä yhden kuution mihin tahansa kamariin. Jotta kortin saa kääntää oikeinpäin, tulee se ensin valmistella pelaamalla sen alle jokin toinen kortti (samaan tapaan kuin rakentaisi ihmeen). Vuoronsa alussa pelaaja saa kääntää minkä tahansa valmistelemansa salaliiton. Näiden vaikutukset voivat olla huikeita: pelaaja voi esimerkiksi pelata ilmaiseksi jonkin pelin alussa poistetuista korteista, tuhota vastustajan rakennetun ihmeen tai varastaa rakentamattoman, viedä puolet vastustajan käteisvaroista tai pelata minkä tahansa ei-näkyvissä olevista edistysmerkeistä.

Juoniminen on päivän sana 

Tunteeni lisäosaa kohtaan ovat hieman ristiriitaiset. Se ei tunnu samalla tavalla loistavasti peruspeliin integroituvalta kuin ensimmäinen lisäosa Pantheon, vaan on enemmän oma minipelinsä sen sivussa. Toista pelaajaa ei tietenkään saa päästää yksin valloittamaan senaattia, ja senaatin kyvyistä on selvästi etua pelin aikana. Kuutioiden pyörittely vie kuitenkin fokusta pois korttien pelaamisesta, mikä on kuitenkin pelin keskiössä. 

Salaliittokorttien tasapaino – tai sen puute – voi myös aiheuttaa harmaita hiuksia. Salaliittokortin pelaaminen vie toki kaksi vuoroa, mutta sopivalla kortilla pelin voi kääntää kerralla niin, ettei vastustaja voi vastata siihen enää mitenkään. Toisaalta tämä tuo osaltaan jännitystä, kun ei koskaan tiedä, millaisia juonia vastustaja on itselleen kerännyt, mutta onko tämän luokan jännitys oikeanlaista tällaiseen peliin – ei välttämättä. 

Sinisten korttien hyödyntäminen senaattorilaudan toimintojen määrässä on hieno yksityiskohta. Aiemmin varsinkin alkukierroksien siniset kortit olivat lähinnä ilmaista rahaa poisheiton muodossa, mutta nyt näillekin on keksitty käyttöä alusta pitäen. 

Uusilla edistysmerkeillä saa joko pelata senaattori- ja salaliittolaiskortit ilmaiseksi tai pitää molemmat nostamistaan salaliitoista. Uusilla ihmeillä puolestaan pääsee säätämään senaatin kuutioita tai käynnistää valmistelemattoman ihmeen. Lisäksi näillä ihmeillä pääsee jo niiden valintavaiheessa joko laittamaan senaatin kuution tai nostamaan salaliittokortin. Peruspelin sotamerkitkin on korvattu uusilla: Nyt sotamerkeistä ei menetä rahaa, vaan niillä saa säätää senaattorikuutioita. Nämä kaikki muutokset ja lisäykset sopivat teemaan ja ovat kohtalaisen voimakkaita. 

Agora sopii pelaajille, jotka haluavat pelistään monimutkaisemman ja kenties tuuripitoisemman. Lisäosat voi toki myös yhdistää, mutta tällöin pelistä tulee jo melko kompleksinen, enkä ole tätä itse edes yrittänyt. Ei Agora missään nimessä huono ole, mutta jos täytyisi valita lisäosien väliltä, kallistuisin ehdottomasti Pantheonin suuntaan.

Faktat 7 Wonders Duel: Agorasta 

Suunnittelijat: Antoine Bauza, Bruno Cathala

Julkaisija: Repos Production (2020) 

Mutkikkuus: Lisäosa mutkistaa peruspeliä jonkin verran. Hankalia uudet sääntömuutokset eivät kylläkään ole. 

Onnen vaikutus: Varsinkin salaliittokorteissa on melko voimakkaita vaikutuksia, jos sattuu oikean kortin oikeaan aikaan saamaan. Pääosin kuitenkin taitavin voittaa edelleen. 

Vuorovaikutus: Peli on tiukkaa köydenvetoa alusta loppuun. 

Teema: Senaatti- ja salaliittoteema sopii muuhun peliin hyvin. 

Uudelleenpelattavuus: Lisäosa tuo mukaan uusia taktiikoita, ja siten lisää uudelleenpeluuarvoa melkoisesti. 

Kieliriippuvuus: Komponentit ovat kielivapaat, tärkeät asiat on esitetty symboleilla. 

Pelaajamäärä: 2 

Pituus: Lisäosa pidentää peruspeliä noin 10–15 minuutilla. 

Lähde

Suomen leluyhdistyksen järjestämän Vuoden peli -kilpailun finalistit ja ehdokkaat on julkistettu. Lautapelioppaan vuosiäänestys on käynnissä.

Vuosiäänestys alkaa

Lautapelioppaan perinteinen vuosiäänestys järjestetään tänä vuon­na jo 20. kertaa. Tänäkin vuonna äänestäjien tehtävänä on listata seitsemän parasta peliä, joita ovat kuluneen vuoden aikana pelan­neet.

Vuosiäänestyksen tulokset vaikuttavat suoraan Lautapelioppaan parhaiden lautapelien listaan.

Äänestys on alkanut ja päättyy 18.9.2022. Äänestää voit äänestyslomakkeella.

Arvostaisin myös suuresti, jos voisitte levittää sanaa äänestyksestä sosiaalisessa mediassa ja peliporukoissanne. Mitä enemmän äänestäjiä saadaan, sitä mielenkiintoisempia ja edustavampia ovat tulokset.

Vuoden peli -finalistit

Vuoden peli -palkinnon ehdokkaat ja finalistit on viimein julkistettu. Ehdokkaat piti ilmoittaa jo alkukesästä, mutta se taisi unohtua; nyt ne ja finalistit ovat onneksi tiedossa. Voittajat selviävät syyskuun puolivälissä, joten ne pääsemme kertomaan seuraavassa uutiskatsauksessa.

Perhepelit

• Category X (Amo)
• Kids Chronicles: Kuukiven Metsästys (Toyrock)
• MicroMacro – Rikospaikalla (Lautapelit.fi)
• Pelaa kuin miljonääri (Alga)

Category X on partypeli, jossa pitää keksiä oikea vastaus, joka on kuitenkin eri vastaus kuin muilla. Aikaa on kymmenen sekuntia. Kids Chronicles on lastenversio Chronicles of Crimestä eli yhteistyössä pelattavaa ongelmanratkontaa QR-koodeja lukemalla. Mukavaa, että tämä on suomennettu, ja Toyrockilta on tulossa myös aikuisten Chronicles of Crimeä suomeksi.

MicroMacro on vanha tuttu moninkertainen palkintovoittaja; viime vuonna se koetti onneaan partypelien sarjassa ja jäi finalisteista pois. Nyt perhepelipuolelta löytyi finalistipaikka. Pelaa kuin miljonääri on hämäysnimi: tässä on oltava jotain oikeuksiin liittyviä syitä, miksi peli ei ole nimeltään Finanssi tai Uusi Finanssi, sillä tämän vanhan bisnespeliklassikon uusintaversio tämä joka tapauksessa on. Ruotsiksi kannessa lukee ”Det Klassiska Affärspelet Finans”.

Muut ehdokkaat: Block Ness (Lautapelit.fi), Escape Room – Pakene kodistasi: Huippuvakoojat (Toyrock), London Next Station (Lautapelit.fi), Metro Domino New York (Tactic), Mio (Asmodee), My Own Toy Shop (Amo), Pentaflip (Martinex), Pokemon Labyrintti (Ravensburger), Pokemon Trivia (Proxy), Sanabingo (Tactic), SmartGames Huddle Up (Leikkien), Stella: Dixit Universe (Asmodee), Tangle Town (Martinex), Tatu ja Patu: 200 kummaa kuvaa (Martinex)

Strategiapelit

• 7 Wonders: Architects (Asmodee)
• Dinner in Paris (Toyrock)
• Living Forest (Lautapelit.fi)
• Sagrada (Asmodee)

7 Wonders: Architects on 7 Wondersin palkintoja voittanut kevytversio. Living Forest on kevyttä onnenkoetusta ja pakanrakennusta yhdistelevä peli, joka kuulostaa mutkikkaammalta kuin on. Sagrada on lasimaalausten rakentelua draftaamalla noppia ja asettelemalla niitä ruudukkoon.

Dinner in Paris on joukosta oudoin, vaikka onkin ilmestynyt englanniksi jo 2020. Pelissä rakennellaan ravintoloita pariisilaiselle aukiolle. Kortteja kerätään ja sen jälkeen rakennellaan ravintoloille terasseja ja yritetään suoritta tavoitekortteja. Pelissä yhdistyy laattojenasettelu ja kädenhallinta.

Muut ehdokkaat: EscapeRun Alcatraz 2034 (Tactic), Helsinki (Lautapelit.fi), Neoville (Lautapelit.fi), SmartGames Diamond Quest (Leikkien).

Lastenpelit

• Dragomino (Lautapelit.fi)
• Laiva on lastattu (Oppi&ilo)
• Lumottu metsä (Tactic)

Bruno Cathalan ja Fortin pariskunnan Dragomino lähtee kisaan vahvasti ennakkosuosikkina. Kingdominon lastenpelisovitus on voittanut Kinderspiel des Jahresin ja As d’Orin lastenpelipalkinnon.

Laiva on lastattu on sanapeli, jossa täytetään laivaa tietyllä kirjaimella alkavilla sanoilla. 5–8-vuotiaille suunnattu peli kehittää lukutaitoa. Lumottu metsä on satumetsään sijoittuva peli, jossa kuljetetaan peikkojen sekoittamia kristalleja oikeisiin paikkoihin.

Muut ehdokkaat: Bubble Stories (Lautapelit.fi), DinoDeck (HIRMU Games), Etsi eläin -äänimuistipeli (Oppi&ilo), Etsivä Hiiri: Hurja pakoyritys (Tevella), Fix It – Korjausleikki (Martinex), Go Doggy Go (Amo), Gobblet Gobblers (Asmodee), Koala Walla Bing Bang (Amo), Mauri Kunnas : Hiihtoretki (Martinex), Minun ensimmäinen pelini: Nyt kokataan (Tevella), Niiskuneidin korupaja (Martinex), Opetellaan koululeikki (Tactic), Opetellaan taitoja (Tactic), Polar Panic (Lautapelit.fi), Syötä sikaa (Toyrock), Zombie Kidz Evolution (Asmodee)

Partypelit

• Bezzerwizzer (Asmodee)
• Fake Artist (Lautapelit.fi)
• iKnow 2.0 (Tactic)
• Mikä sotku?! (Martinex)

Bezzerwizzer on uusittu painos kymmenen vuoden takaisesta tietovisailupelistä. Uusi painos on erittäin tervetullut, sillä käytettyjen Bezzerwizzerien arvo ehti nousta selvästi. Peliä on kaivattu. iKnow 2.0 on toinen vanhempi tietovisaklassikko, josta on nyt saatu uusi versio.

Fake Artist on alkujaan A Fake Artist Goes to New York -nimellä ilmestynyt japanilainen Oinkin julkaisu, jossa piirrellään kuvaa yhdessä viiva kerrallaan ja yksi pelaajista on huijari, joka ei tiedä, mitä piirretään. Spyfall-muunnelma, siis. Mikä sotku?! -pelissä pöydälle levitetään satoja kortteja. Pelaajat saavat salaisen paikan ja 30 sekuntia aikaa kerätä pöydältä paikkaan sopivia kortteja. Kortit annetaan sitten naapurille, jonka on pääteltävä pelaajan olinpaikka korttien perusteella.

Muut ehdokkaat: Doodle Dash (Asmodee), Family Inc. (Lautapelit.fi), Impro (ImproGames), Insider (Lautapelit.fi), Pickles to Penguins (Amo).

Lautapelit.fi:n uutuuksia

Edellisessä uutiskatsauksessa Panda Splashia! lupailtiin ilmestyväksi syyskuun puoliväliin. Se ilmestyikin jo elokuussa. Peli on pienten lasten näppäryys- ja muistipeli, jossa nepa­taan kilpikonnaa tai pandaa ramppia pitkin uimalampeen. Mitä lä­hemmäs keskustaa pääset, sitä useamman laatan saat kääntää. Laa­toista paljastuu eläimiä ja oikeilla eläimillä pääsee etenemään piste­radalla.

Wingspaniin ilmestyi lisäosa Oseanian linnut, jossa on nimensä mukaisesti oseanialaisia lintuja. Lisäosassa tulee uudet pelaajalaudat, jotka taapainottavat eri toimintoja. Uusi ruokatyyppi nektari toimii jokerina ja linnuilla on uusia pelin lopussa aktivoituvia voimia. Samalla kertaa varastoon saatiin peruspeliä ja Euroopan lintuja.

Kingdomino Origins on ilmestynyt. Peli vie Kingdominon esihistoriaan. Peruskuviot ovat entisellään: dominolaatoista rakennellaan alueita, jotka tuottavat pisteitä, jos niissä on tulta. Tulta voi olla laatoilla valmiiksi, tai sitä voi saada tulivuorista. Pelissä on kolme eri pelitapaa, joten pelin monimutkaisuutta voi säätää mielensä mukaiseksi. Peruspeli on jokseenkin sama kuin alkuperäinen Kingdomino.

Vanha klassikko Torakkapokeri on ilmestynyt uutena painoksena. Marektoy julkaisi pelin edellisen kerran suomeksi vuonna 2005. Tämä yli miljoona kappaletta myynyt bluffauspeli on yksinkertaisen tehokas. Omalla vuorollasi annat toiselle pelaajalle kortti näyttämättä sitä ja sanot, mikä ötökkä kortissa on. Vastaanottaja voi ottaa kortin, jolloin hän sanoo, pitääkö väite paikkansa vai ei. Jos vastaanottaja ei halua ottaa korttia, hän voi katsoa sen ja antaa eteenpäin – ja väittää halutessaan korttia joksikin muuksi ötökäksi. Se, joka häviää haasteen (arvaa väärin tai jää kiinni valheesta), ottaa kortin eteensä ja neljällä samanlaisella ötökällä häviää pelin.

Capital of Game Art Kouvolassa

Kouvolassa järjestetään marraskuussa Pelien Vapaakaupunki -tapahtuma, joka on osa Capital of Game Art -tapahtumakokonaisuutta. Pelien Vapaakaupunki on pelikulttuuria ja pelitaidetta esille tuova tapahtuma, jonka tarkoituksena on tuoda Kouvolan keskustaan vapaata pelitoimintaa, esitellä pelialan osaamista sekä innostaa paikallisia pelien pariin. Teos- ja toimintahaku Pelien Vapaakaupunkiin on nyt avoinna.  

Pelien Vapaakaupunkiin ehdotettava teos tai toiminta voi olla esimerkiksi peliesittely, pelitaidenäyttely, pelijamit, peli-ilta tai vaikkapa peleistä inspiroitunutta fanitaidetta. Teos- ja tapahtumaehdotuksia voivat lähettää niin pelialan ammattilaiset, taiteilijat, opiskelijat kuin harrastajat tai yhteisötkin. Esittely- ja toimintatilat ovat ilmaiset, esille tulevista peliteoksista on luvassa myös korvaus. Teos- ja toimintaehdotuksia voi lähettää 1.10.2022 asti hakusivujen kautta.

Sotapelipäivä la 8.10.2022 Sellon kirjastossa, Espoossa

Lauantaina 8.10.2022 Huoltoreitti-blogi ja Suomen lautapeliseura ry järjestävät sotapelipäivän Espoossa Sellon kirjaston Akselisalissa (sama tila, jossa Leppävaaran pelikerho kokoontuu). Sali on varattu tapahtuman käyttöön klo 10–18.

Sotapelipäivän tarkoituksena on tarjota tila ja tilaisuus pelata historiallisia konfliktiteemaisia lauta- ja korttipelejä. Tapahtuma on ilmainen, eikä siihen ole ennakkoilmoittautumista.

Lisätietoja löytyy Lautapeliseuran foorumilta.

Litsan lautapeliviikonloppu 14.–16.10.2022 Kaarinassa

Littoisten seurakuntatalolla Kaarinassa järjestetään taas pelitapahtuma. Ohjelmassa on vapaata pelaamista perjantai-illasta klo 18 sunnuntaihin noin klo 15 asti.

Lisätietoja löytyy Lautapeliseuran foorumilta. Tapahtuma on myös Facebookissa.

Tabletop Spirit #17

Ilmaisesta Tabletop Spirit -lautapelilehdestä on ilmestynyt uusin numero, #17. Lehdessä on kymmenkunta isompaa peliarvostelua. Artikkeleissa keskustellaan pelien ympäristövaikutuksista Ocean Pods -pelin tekijän Lee Millerin kanssa, haastatellaan Ellie Dixiä ja käydään läpi Villagersin ja Streetsin luojan Haakon Gaarderin matkaa. Paljon on tietysti puhetta kesäisestä UK Games Exposta.

Lehden voi ladata ilmaiseksi täältä.

Riichin MM-kisat Wienissä

Wienissä pelattiin 25.8.–28.8.2022 Riichi-mahjongin MM-kisat. WRC Wien 2022 -turnauksessa nähtiin yli 150 huippupelaajaa eri puolilta maailmaa. Suomea edustivat Janne Hannikainen, Jouni Kuitunen, Konsta Lensu, Tommi Ikonen ja Vilhelmiina Viinikka. Joukkueen lähettämisestä vastasi Mahjong Finland ry.

Parhaiten sijoittui Lensu, joka oli ainoana suomalaisista 32 parhaan joukossa, mutta jäi omassa pöydässään kolmanneksi, kun kaksi parasta pääsi jatkoon. Alkukierroksilla Lensu oli yhdeksäs.

Turnauksen voittajaksi selviytyi Japanin Keijun Nara. Hopeaa otti Japanin Satoshi Fujisaki, pronssia Ranskan Valentin Courtois ja neljännen sijan Ukrainan Anna Zubenko. Voitto meni totuttuun tapaan japanilaiselle ammattipelaajalle, mutta tänä vuonna finaaliin pääsi myös kaksi eurooppalaista pelaajaa.

Kisat järjestettiin kolmatta kertaa. Seuraavat MM-kisat pelataan Japanissa vuonna 2025.

My Father’s Work

— Miikka Kaitila

My Father’s Work on 2–4 pelaajalle suunnattu tarinavetoinen työläis­tenasettelupeli, joka pyrkii mobiililaitteilla pyörivän sovelluksen avulla emuloimaan legacy-henkisen lautapelin tunnelmaa yhden, kolmesta neljään tuntia kestävän pelikerran sisällä. Pelaajat ovat serkuksia, jotka perivät etäisiltä vanhemmiltaan jokainen 1800-lukulaisen pikkukylän ympärillä sijaitsevat linnat, joiden kätköistä paljastuu jokaisen isän olleen hullu tiedemies, jonka mestariluomus odottaa valmistumistaan. Kolmen sukupolven ajan linnan asukit pyrkivät tekemään tieteellisiä kokeita ja keräämään siten voittopis­teitä, samalla muovaten tiluksiaan ja pikkukylää omiin tavoitteisiin­sa sopiviksi.

Legacy-pelin pelaaminen ilman, että repii yhtäkään komponenttia kappaleiksi tuntuu mahdottomalta ajatukselta, mutta pelin sovellus onnistuu tässä tavoitteessa täydellisesti. Laatikosta löytyvät kolme eri skenaariota elävät täysin pelaajien toimintojen ja päätösten mu­kaisesti, ja vaikka kaikissa on selkeät, sukupolvien väliset käänne­kohdat, jolloin tarinan suuret muutokset tapahtuvat, myös sukupol­vien aikana tehdyt päätökset johtavat kauaskantoisiin seuraamuk­siin todella usein.

Sovelluksen teksti on kirjoitettu bramstokerihta­vasti kirjeromaani­na, koostuen lehtiartikkeleista ja serkusten päivä­kirjamerkinnöistä. Esikuvistaan (Mary Shelley on myös vahvasti läsnä) peli poikkeaa lähinnä huumorin kautta, sillä pelaajahahmojen ylimieliset lausah­dukset ja keksintöjen naurettavuus (muun muassa huuhteluaine) saavat iloa aikaan pöydässä vilunväristysten sijasta.

Tekstin määrää on kritisoitu liiallisena, mutta omissa peliryhmissä­ni sen tiivistäminen (ja samalla suomentaminen) on ollut nopea ja helppo prosessi tarvittaessa, ja jos satut pelaamaan sitä ihmisten kanssa, jotka eivät toivo tällaista toimenpidettä, teksti on lautapeli­maailmassa harvinaisen särmikkäästi ja onnistuneesti tehtyä.

Pelimekaanisesti työläisteasettelussa ei hirveästi esitetä mitään innovaatioita – työläisiä on kolmea erilaista, ja tavoitteena pelin aikana on pitkälti tieteellisten kokeiden suorittaminen, joita varten pitää kerätä resursseja ja tehdä pyramidihenkisesti helpompia ko­keita ensin, jotta vaikeampia voi suorittaa myöhemmin.

Esimerkiksi mestariteoksen tekeminen vaatii yhden A-tason, kah­den B-tason ja kolmen C-tason kokeen suorittamista. Suurin haaste pelissä tulee siitä, että sukupolvien välissä perheet menettävät kai­ken paitsi tiluksilleen rakentamansa päivitykset, yhden suoritetun kokeen, yhden käsikortin ja pelaajalaudoille kirjatun ”tietouden” (joka on yksi resurssi pelissä, jota kirjaamalla voi saada alennusta tulevien kokeiden resurssivaatimuksista). Koepyramidin kiipeämi­nen pitää siis suorittaa nopeasti, sillä jokainen sukupolvi kestää vain kolme kierrosta (perheen varhaiset, keski- ja vanhuusvuodet). Työ­läisiä on enintään kuusi per pelaaja, ja kierros kestää tasan niin kauan kunnes kaikki ovat laittaneet työläisensä töihin.

Sinänsä yksinkertainen peli saa sovelluksen jatkuvasti pelaajien eteen esittämien haasteiden, tilaisuuksien ja muutosten myötä hui­kean määrän dynaamisuutta, ja kokonaisuus onkin tämän takia heittämällä hauskimpia europelejä, mitä olen pelannut vuosiin. Sovelluksen tarjoama sisällön määrä on huikea, ja yhden skenaarion sisältämistä komponenteista tulee yleensä käytettyä yhdellä peliker­ralla ehkä kolmannesosaa.

Olen pelannut kaikkia skenaarioita aina­kin kerran, ja kahta kahdes­ti, ja jokainen niistä on ainakin toistai­seksi tuntunut huomattavan erilaiselta jokaisella pelikerralla, ja jopa lähtökohdissa sovellus saat­taa tehdä satunnaisia ratkaisuja. Odotan innolla lisäpelikertoja, sillä My Father’s Work saa helposti sen kolme tai neljä tuntia tuntumaan huomattavasti vähemmältä.

Miikan Instagram-kanava.

The Everrain – Ikuisen sateen mysteeri

— Jari-Pekka Kanniainen

Vastikään kesällä 2022 ilmestynyt Kickstarter-julkaisu The Everrain on mielenkiintoinen yhteistyössä pelattava kauhuseikkailupeli. Jul­kaisija Grimlord sekoittaa pelissä seikkailuhenkeä, merenkäyntiä ja lovecraftinomaista kauhua muinaisesta pahuudesta mukavalla taval­la. Pelin fantasiamaailmassa on satanut viisi vuotta putkeen eikä sa­teelle näy loppua – vain maailmanloppu veden noustessa jatkuvasti.

Pelin tavoitteena on selvittää johtolankoja ja pysäyttää muinainen pahuus, joka sateen on aiheuttanut. Keräämällä johtolankoja ja vie­mällä tieto kaupungeista löytyviin yliopistoihin etenee Discovery Track, jolla mitataan pelin etenemistä. Pahuus voittaa, jos he pääse­vät trackin lopusta alkuun, ja pelaajat, jos he pääsevät trackin alusta loppuun.

Pelissä aloitetaan kukin oman laivansa kapteenina kahden miehis­tön jäsenen avustamana. Pelissä liikutaan laivalla satunnaisesti mer­ta kuvaavista karttapaloista muotoutuvassa maailmassa ja nostetaan erilaisia tarinakortteja. Pelin vuorot muodostuvat actioneista eli käskyistä, joilla ohjataan jokaisen laivan eri kyvyin varustettua mie­histöä tekemään eri tehtäviä, kuten ohjaamaan laivaa tai taistele­maan laivalle tunkeutuvia vihollisia vastaan.

Käskyjä voi antaa niin monta vuorossa kuin haluaa, mutta niitä saa takaisin käyttöön vain kolme oman vuoronsa alussa. Noppia heite­tään taistelussa ja erilaisia testejä selvittäessä. Voit tutkia saaria, lai­van hylkyjä ja vierailla satamakaupungeissa. Laivat ja viholliset ovat pelissä esitettynä hienoina miniatyyreina, jotka liikkuvat sekä kar­talla että pelaajien laivojen kansilla.

The Everrain on sangen monimutkainen (keskiraskaana noin 3,3/5 monimut­kaisuus BoardGameGeekin mukaan) ja sääntöjä on paljon. Pelin pe­rusmekaniikat kuitenkin ovat luontevia ja ne on helppo käsittää. The Everrainin parasta antia on tunnelma ja tarinat, jotka jatkuvat kortista toiseen. Pelaajat saavat valita mitä tarinoita jatka­vat ja mitä pelin aspekteista painottavat, vaikkakin pelin yksi pääl­limmäinen tunne onkin jatkuva selviytyminen. Pelimekanismit tukevat tunnelmaa ja valintoja erittäin hyvin ja ovat temaattisia.

Kokonaisuus on erinomainen! Nähdäkseni luotaantyöntävin osa peliä onkin raskaus ja pelin pituus, joka on useita tunteja. Ensim­mäiseen peliin kannattaa varata reilusti aikaa!

Atlantis Risingissä pelastetaan uppoava kansa

— Jari-Pekka Kanniainen

Vuonna 2019 ilmestynyt Atlantis Rising tarjoaa erikoisuutenaan työläistenasettelulla varustettua yhteistyötä. Pelissä on tarkoitus pelastaa Atlantiksen kansa uppoavalta saarelta lähettämällä työntekijöitä kaivamaan kultaa, kristalleja ja malmia. Tukena voi käyttää myös Atlantiksen kirjastoihin kerättyjä tietoja ja esineitä sekä pyrkiä houkuttelemaan muita kansalaisia osallistumaan katastrofin estämiseen. Jokaisen pelaajan hahmolla on oma erikoiskyky, jota voi käyttää sopivalla hetkellä. Viimeisenä tekona kansan pelastamiseksi pelissä on tarkoitus rakentaa eri osista koostuva kosminen portti, jonka läpi kansa astuu turvaan toiseen maailmaan.

Ilmastonmuutoksen teemassa ja maailmanlopun edessä kansalaiset eivät ensin usko muutokseen, mutta mitä enemmän saari alkaa uppoamaan ja jumalten myrskyt vaikuttamaan pelin kulkuun, tulee kansalaisten houkutteleminen helpommaksi. Saaren uppoaminen ja katastrofi etenevät nostamalla misfortune-kortteja, jotka upottavat tähden muotoista saarta sen kärjistä lähtien ja aiheuttavat muitakin hankaluuksia.

Atlantis Rising on kevyehkö keskitason strategiapeli, mutta ehkä hieman kummallinen siinä mielessä, että vaikka työntekijöiden lähettämisen eri paikkoihin luulisi olevan varsin strategista suunnittelua tukevaa, heitetään pelissä aika paljon noppaa ja uppoamiskorttien nosto vaikuttaa peliin merkittävästi. Tuurielementti on vahvasti läsnä. Pelissä voi käyttää mystistä energiaa nopanheittojen tuloksiin, joka hieman kompensoi huonoa tuuria.

Jokaisessa pelissä on hieman erilaista toteutusta ja haastetta, koska peliin arvotaan kosmisen portin osat sekä halutessaan myös pelaajien hahmot. Peli jää hieman vajaaksi haastavuudessaan: helpoimmilla tasoilla Atlantis Rising on aivan liian helppo eikä pelaajien tarvitse juuri suunnitella mitään. Vaikeimmilla tasoilla taas tuurin elementti nousee merkittäväksi ja vaikka pelaisi kuinka hyvin tahansa, voivat misfortune-kortit estää pelin onnistumisen miltei täysin riippumatta pelaajien valinnoista.

Parasta antia Atlantis Risingissä on sen visuaalisuus ja fyysinen toteutus: Peli on värikäs ja osat ovat viimeisen päälle hiottuja. Pelaajien hahmokortit, itse saari sen osien kääntäminen ympäri sekä erilaisten resurssien kerääminen miellyttävät visuaalista silmää. Pelissä korostuu riskien ja hyötyjen arviointi, ja hyvällä matematiikkapäällä varustettu pelaaja saattaa parhaimmillaan tai pahimmillaan ohjailla muidenkin peliä. Suosittelen peliä yhteistyöpeleistä kiinnostuneille ja työläisten asettelusta innostuneille, sekä myös ensimmäiseksi ”hieman raskaammaksi” peliksi uusille pelaajille, koska peli on erittäin makean näköinen pöydällä ja miellyttävä pelata.

Sampsan vuosiäänestyspelit

— Sampsa Ritvanen

Osallistun Lautapelioppaan vuosiäänestykseen jo kymmenettä kertaa ja äänestys soljuu jo melko rutiinilla. Lempipelejä pääsee pelaamaan tarpeeksi tiuhaan, joten ne pyörivät mukana vuosittain. Muun muassa kestosuosikit Crokinole, Yellow & Yangze ja Roll for the Galaxy ovat keikkuneet jo useampana vuonna listalla (trion neljäs jäsen Tichu putosi jo viime vuonna listalta).

Tänä vuonna listalta tipahtavat Res Arcana, Bunny Kingdom ja Decrypto. Res Arcanan kohdalla kaipasin korttipakkaan vaihtelua ja kyllästyin lisärien odotteluun. Pari viimeisintä kolmin- ja nelinpeliä myös venyivät vähän liian pitkiksi, mikä latisti pelin imua. Kahdestaan sopivassa seurassa peliä tulisi hinkattua vaikka kuinka. Eikä sillä, voisin ihan hyvin hankkia pelin joskus vielä uudestaan kokoelmaan.

Bunny Kingdomia ei mielenkiintoisten alkupelien jälkeen tullut koskaan uudestaan lainattua (vaikka tätäkin pelaisin heti uudestaan) ja Decrypto ei koskaan saanut kanssapelaajilta kannatusta. Peli ei oikein lunastanut täyttä potentiaaliaan vaisuksi jääneiden ensimmäisten kokeilujen aikana. En kuitenkaan raaski pelistä vielä luopua, vaan katsotaan, miten lapset suhtautuvat peliin isompina.

Uusista tulokkaista Hansa Teutonica oli kirkkaasti vuoden kovin peli. Se on hyvällä tavalla wanhan ajan europeli (eli vuorovaikutuksellinen, kestoltaan napakka, mutta syvällinen) ja täten meidän peliporukalle nappiosuma. Vahva veikkaukseni on, että peli nousee tänä vuonna aika korkealle myös vuosiäänestyksessä, sen verran kovaa suitsutusta se on viime aikana saanut osakseen.

Muut uutuudet ovat Nidavellir, jonka sokkohuutokauppa- ja settien keräys -häkkyrää pelaavat edelleen kaikki mielellään, sekä The Crew: Mission Deep Sea, joka kyllä tippuu jo ensi vuonna taas pois listalta. Tikkipelit kun ovat lähinnä minun fiksaationi, eikä muilla riitä niitä kohtaan yhtä paljon rakkautta.

Viimeinen ”uusi” peli on Escape: The Curse of the Temple, sillä sain sen takaisin kokoelmiini usean vuoden poissaolon jälkeen. Olen viime aikoina kokeillut useita uusia ja vanhempia reaaliaikaisia pelejä ja täytyy todeta, että vanhassa vara parempi – Escape on edelleen tämän kategorian kuningas.

Pelattujen pelien rintamalla on hiljaista, sillä elämä on sopivan kaoottista lapsiarkineen ja muuttoineen. Pari valonpilkahdustakin kuitenkin löytyy. Aloitimme puolison kanssa My Cityn pelaamisen kesän alussa ja se oli tarkoitus taputella kesän päätyttyä. Alkuun tahti olikin hyvä ja peli osoittautui juuri sellaiseksi kuin olin kuvitellut -– nopeasti etenevä, välillä aivonystyröitä vaativa, mutta kokonaisuutena hyvin miellyttävä kokemus. Sellaiseen ”kun lapset nukahtavat ja jaksat vain jonkun yhden helpon pelin” -tyyppiseen tilanteeseen rakennettu paketti.

Olin itsekin hieman yllättynyt, miten paljon pidin pelistä, sillä yksikseen pelattavat, kupongintäyttöpelien tapaiset pelit eivät ole sitä suurinta herkkuani. Kuitenkin yhdeksän pelin jälkeen tuli sattumusten kautta pidempi tauko, mikä on hallaa tällaisille useita kymmeniä eriä vaativille peleille. Nyt pelin pöytääminen tuntuu jotenkin vähän hankalalta, vaikka kokemus olisikin mainio.

Toinen mainitsemisen arvoinen on MicroMacro 2: Itse teossa. Tämä osoittautui erittäin hyväksi viihteeksi koko perheelle ja sitä ratkottiin osittain yksin, kaksin vaimon kera sekä myös vanhempien lasten kanssa. Ja vaikka 4-vuotias ei pelistä niinkään välittänyt, niin kuusivuotias oli jo elementissään. Aiheetkin ovat alkuperäistä kevyempiä, tässä kaupunginosassa ei hillu esimerkiksi psykopaatteja. Myös tehtävien eteen laitetut symbolit, jotka kertovat miten lapsiystävällinen tehtävä on, toimivat hyvin. Pienten lasten vanhempien kannattaakin valita ensimmäiseksi MicroMacro-peliksi Itse teossa (ja oikeastaan muidenkin, sillä sisarpeli on alkuperäistä joka osa-alueella vähän parempi).

Mikon pelailuja

Elokuun alun pelailuja väritti top 100 -listan tekeminen ja sen tuoma into pelata kaikkea vähän unohduksiin jäänyttä. Olin jo pistämässä Antiquityä myyntiin vähiin jääneen pelaamisen vuoksi, mutta tulimmepa nyt kuitenkin pelanneeksi. Sen verran hauskaa meillä oli, että Antiquity saa toistaiseksi jäädä hyllyyn ja sen sijaan yritämme pelata sitä uudestaan odottamatta kahta vuotta.

Antiquity on omintakeinen peli. Sen epämääräisen historiallisissa puitteissa pelaajat kehittävät kaupunkiaan ja riistävät ympäröivää maaseutua. Pelin edetessä maaseutu kaupunkien ympärillä saastuu kaupunkien vaikutuksesta ja tulee myös kulutetuksi: metsät hakataan tasaiseksi, aukea maa viljellään hedelmättömäksi, vuoret tyhjennetään malmeista ja järvet kalasta. Tällaista rajallisten luonnonvarojen kuvaamista harvoin näkee lautapeleissä. Nusfjordissa meri ei tyhjene kaloista, eivätkä Fields of Arlen pellot lakkaa tuottamasta. Toki monet pelit edustavat sen verran lyhyttä ajallista mittakaavaa, ettei luonnonvarojen ehtyminen ole relevanttia.

Antiquitykin joutuu tekemään myönnytyksiä pelattavuuden vuoksi. Pelimme päätyi tilanteeseen, jossa kummankin pelaajan vaikutusalue oli jokseenkin umpeen saastutettu ja itse pysyin pinnalla vain joka vuoro maastoa siivoavan alkemian laitoksen ansiosta. Hieman helppo ratkaisu, mutta tässä kohtaa täytyy myöntää, ettei julmempi peli olisi miellyttävä pelata. Ainakin kaksinpelissä pitäisi silloin olla laajempi pelilauta, jotta pelaajilla olisi enemmän luonnonvaroja riistettäväksi – mikä on sinänsä osuva huomio tämän päivän maailmassa, koska eipä meilläkään ole mitään lisämaapalloa, jolle laajentua.

Toinen vanhempi ja yhtä lailla omaperäinen peli on Neuland. Tobias Stapelfeldtin ja Peter Eggertin suunnittelema peli ilmestyi Eggertspielen julkaisuna 2004, firman ensimmäisenä merkittävänä julkaisuna. Peli on karun näköinen, mutta on se mekaanisestikin karu. Vuonna 2008 ilmestyi Klemens Franzin kuvittama toinen painos, joka teki pelistä nätimmän. Vaikka pelistä vähän särmiä hiottiinkin, se jäi silti suurelle yleisölle liian kulmikkaaksi ja oudoksi, eikä ollut häävi menestys.

Minulta löytyy yhä alkuperäinen laitos. Se on viehättävä tapaus. Mekaanisesti peli on resurssien tuotantoa ja konvertointia. Siinä on pari omaa jippoa. Ensinnäkin mikään laudalla ei ole pelaajien omaa kuin väliaikaisesti. Jos minun nappulani on kaivoksessa, sieltä kaivettava malmi on hetkellisesti minun, mutta kun nappulani poistuu, kaivos on vapaa käytettäväksi. Mitään ei voi myöskään liiemmin varastoida. Nappulan voi jättää laatalle odottamaan seuraavaa vuoroa, mutta seuraavalla vuorolla se on käytettävä, muuten se lahoaa itsestään.

Kaiken konvertoimisen päämääränä on saada aikaiseksi tuotantoketjujen päässä olevia kehittyneimpiä tuotteita ja rakentaa laitoksia, jotka muuttavat näitä tuotteita voittopisteiksi. Tavallaan kuivaa kuin mikä, mutta kokonaisuutena kuitenkin kiehtovaa ja mielenkiintoista, sillä pelaajien on menestyäkseen palloteltava resursseja, pohdittava pelin rytmiä ja osattava tähdätä oikeisiin tavoitteisiin. Tavoilleni uskollisena epäonnistuin ja löysin taas itseni pelin lopussa heikosta asemasta, joka ei voinut johtaa kuin tappioon.

Vuosiäänestyksen valintoja pääsen nyt miettimään 20. kertaa. Mahtaakohan minun lisäkseni olla monia, jotka ovat osallistuneet äänestykseen joka kerta? Luulisin, että en ole sentään ainoa. Omalla listallani on takuuvarmasti mukana ainakin Magic: The Gathering, sillä Arenassa päivittäisellä pelaamisella kertyneitä tunteja ei sovi ohittaa.

Ilmeisiä nostoja listalle ovat myös viimeisen vuoden kolme kuumaa uutuuspeliä: Ark Nova, Beyond the Sun ja Lost Ruins of Arnak. Näille kaikille on kertynyt parikymmentä pelikertaa. Ark Nova ja Arnak ovat edelleen erittäin käypää kamaa, joille ennustan ihan kelvollisia mahdollisuuksia vielä ensi vuonnakin, Beyond the Sunin tähti sen sijaan on ollut hieman laskussa. Mutta nyt katsellaan taakse, ei eteen, joten Beyond the Sun kuuluu nyt listalle. Ykkössuosikkini A Feast for Odin on nostettava kupongille; se on paitsi lempipelini, myös saanut oikein mukavasti pelikertoja vuoden aikana.

Tämä viisikko on se ilmeisin osa kuponkia, viimeistä kahta peliä täytyy sitten hieman puntaroida. Päädyin nostamaan listalle hieman yllättäen L.A.M.A.:n. Tämä Reiner Knizian superkevyt korttipeli on osoittautunut erittäin toimivaksi ja yli kaksikymmentä pelikertaa puhuvat puolestaan. Pöydälläni odottaa julkaisija Amigon 40-vuotista taivalta juhlistava L.A.M.A. Party Edition, jota ei olla vielä ehditty testata – sitä seuraavaksi sitten.

Viimeiselle paikalle on useampikin ehdokas. Toinen kepeä korttipeli Krass Kariert on sekin saanut mukavasti peliaikaa niin kotona kuin peliporukan kesken. Great Western Trailia on tullut pelattua lähes kymmenen kertaa, samoin Fields of Arlea. Kaikki nämä voisivat aivan hyvin ottaa viimeisen paikan listalta. Miksei Everdellkin. Päädyn kuitenkin antamaan kupongin viimeisen sijan vanhalle suosikille mahjongille, joka koki vuoden aikana todella ilahduttavan uuden nousun.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauk­sen jälkeen

• Joonas kertoi, millainen on 7 Wonders Duelin lisäosa Agora.
• Sampsa arvioi Kinderspiel des Jahres -ehdokkaaksi päässeen Fabulantican.
• Sampsa testasi pienten lasten pakohuonepelin Bubble Storiesin.
• MicroMacro Rikospaikalla sai oman arvostelunsa ja sen yhteydessä Sampsa käsitteli pelin kakkososan.
• Petri arvioi hirviöpeli Monsters on Boardin.
• Mikko listasi taas jokavuotiseen tapaansa sata parasta peliä.
• Lautapeliartistit arvioivat Kennerspiel des Jahres -voittaja Paleon.

Haluaisitko nähdä oman nimesi tällä listalla? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta. Avustajia varten on nyt oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Listalla kerrotaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Telegramista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram on varmin kanava, jossa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Lautapeliblogien päivi­tykset

• Miiran ja Annikan hyvin draftatuissa korteissa on puhuttu eniten kutkuttavista peleistä, peleistä, jotka jäivät ostamatta, kesän 2022 pelihankinnoista ja ludoteekin logiikasta.
• Huoltoreitti-blogi vieraili Ropeconissa.
• Pelaajani arvioi Pavlov’s House -soolosotapelin.
• Tero esitteli Lunkisti.fi:ssä Luxor-aarrejahdin.
• Nopparallissa arvioitiin Ark Nova.
• Tero esitteli Knizian Pingu-Party-korttipelin.
• Nopparallissa arvioitiin Tidal Blades: Heroes of the Reef -lautapeli.

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Copenhagen-laattojenasettelupeli saa jatkoa Helsinkiin sijoittuvasta sisarpelistä. Nyt rakennellaan torikojuja Senaatintorille. Copenhagenia pelanneille peli on tuttu, mutta uuttakin on mukana.

Vuonna 2019 ilmestynyt Copenhagen oli pikkunäppärä, Kööpenhaminaan teemoitettu laattojenasettelupeli. Nyt pelin tekijöiltä on ilmestynyt Helsinkiin teemoitettu sisarpeli. Onko Helsingissä mitään muuta jujua kuin päivitetty teema? 

Torille!

Laatikosta paljastuu kivasti Helsinkiin teemoitettu peli. Siinä missä Copenhagenissa rakennettiin Nyhavnin julkisivuja, kootaan Helsingissä Senaatintorille myyntikojuja kuin Tuomaanmarkkinoille ikään. Kuvitus ja muut ykstyiskohdat leimaavat pelin kiinteästi Helsinkiin. Mukana on niin Helsingin vaakunoita kuin Aleksanterin patsaskin.

Pelin värimaailma on kesäinen, lempeästi silmää miellyttävä. Laatat ovat mukavan isoja ja selkeitä. Pöydättynä peli tuntuu hyvin lähestyttävältä ja kutsuvalta. Tätä on helppo lähteä kokeilemaan.

Helsinki toistaa tuttua perusmekaniikkaa. Pelaajat rakentavat polyominolaattoja pelilaudalleen, tavoitellen täysiä rivejä ja sarakkeita. Vuorollaan pelaajat joko nostavat kortteja tai ostavat käsikorteilla laattoja. Kortteja nostellaan avoimesta valikoimasta. Ostettu laatta pitää rakentaa heti oston jälkeen. Laatat asetellaan ruudukkoon, eikä niitä saa myöhemmin siirtää. Samanvärisistä laatoista kiinni toisisiaan on etua ja pelilaudalla on vaakunoita, joiden yli rakentaminen antaa mahdollisuuden tehdä erikoistoimintoja.

Lisää polyominoja

Tämä kaikki kuulostaa Copenhagenia pelanneille hyvin tutulta. Pelimekaniikkaa on kuitenkin kehitetty, ja pelituntuntuma on mukavan erilainen. 

Mekaniikka pohjautuu nokkelasti torin neliskanttisuuteen. Pelaajan nappula kiertää toria ja sijainti määrää mitkä kortit ovat kulloinkin nostettavissa. Nappulan sijainti myös määrää miltä puolen toria ostettu laatta on asetettava paikalleen. Laatat ”liukuvat” eteenpäin, kunnes kohtaavat esteen: torin keskellä nököttävän Aleksanterin patsaan tai aiemmin asetetun laatan. Tämä monimutkaistaa kivasti laatan asettelua. Jokaisen laatan kohdalla joutuu hahmottamaan sekä sen sopivuutta aikaisemmin asetettuihin, mutta myös asettamissuuntaansa.

Osa korteista antaa myös bonukseksi laatalle asetettavia kattoja, joiden sijoittaminen rivien risteyskohtiin tuo lisäpisteitä.

Erikoistoiminnoilla pääsee ohittamaan rajoituksia, esimerkiksi käsipakan kokoa tai tekemään vuorolla enemmän, kuten rakentamaan kaksi laattaa ja niin edelleen. Erikoistoimintoja pääsee käyttämään vain kerran pelissä, joten niiden ajoitus on myös tärkeää.

Leppoisaa rakentelua

Helsinki asemoituu esikuvansa mukaisesti hyvin perhepelien luokkaan. Se on luonteeltaan leppoisaa rakentelua, kivasti teemoitetussa ja sopivan värikkäässä hiekkalaatikossa. Pelikaverille ei ole tarpeen ilkeillä, eikä siihen monta tilaisuutta tulekaan. Toki pakostikin joku vie aina sen kortin, jota eniten tarvitsisit, mutta toisaalta pelitilanteisiin on helppo mukautua. Peli on helppo oppia ja sisään pääsee nuorempikin tai vähemmän pelannut pelaaja. 

Kokeneemmalle peli tarjoaa näppärän ja nopean fillerin. Pelin mukana on kaksi varsin pienimuotoista laajennusta. Toisessa erikoistoimintojen valikoima satunnaistetaan, mikä sopisi ihan peruspelin säännöksikin. Toisessa torin laidalle saapuu neljä turistia, joille pitää rakentaa reitit torin poikki. Tämä lisää rakentamisen haastetta ihan mukavasti ja on hyvä ottaa mukaan heti, kun peli alkaa tuntua liian helpolta.

Peli toimii hyvin eri pelaajamäärille. Pelikokemus ei juuri muutu olipa torinrakentajia kaksi, kolme tai neljä. Ihan tervetullutta vaihtelua olisi kuitenkin ollut mahdollistaa viideskin pelaaja muutamalla lisäkomponentilla. 

Torille?

Isoimpana miinuksena on se, että peli tuntuu loppuvan kesken. Helsingissä peli loppuu nostopakan loppuessa. Kun isompien laattojen ostoon kuluu rutkasti käsikortteja, pakka hupenee reipasta vauhtia ja peli päättyy useimmiten ennen aikojaan. Koska isoja laattoja tarvitaan torien valmistumiseen, moni tori jää pahasti kesken. Tämä vähentää saavuttamisen iloa ja laimentaa pelin lopetusta.

Tähän on toki helppo kehittää kotisääntö esimerkiksi niin, että maksettaessa laattoja ei lasketa maksukorttien määrää vaan arvoa. Tämä tuntui koepelissä toimivalta, mutta olisihan kiva, jos pelin suunnittelijat olisivat kiinnittäneet tähän huomiota testauksessa ja tarjonneet vaikka varianttisääntöä. 

Pelissä ei ole myöskään samanlaista kilpajuoksun tuntua kuin Copenhagenissa, jossa peli päättyi myös jos joku saavuttaa 12 pistettä. Toisaalta se on hyvä, Helsinki tuntuu leppoisammalta paikalta rakennushommiin. Toisaalta se vähentää tarvetta seurata vastustajien peliä, joten Helsingissä peli on enemmän omaa rakentelua.

Helsinki on varsin nokkela jatkokehitelmä Copenhagenin mekaniikasta ja teemasta. Paikallisväri tuo teemaan kivaa nostetta ja mekaniikan soveltaminen teemaan on onnistunut mainiosti. Ihan mielenkiinnolla jää odottamaan josko, ja millaisilla kierteillä sarja saisi jatkoa Tukholmasta tai Oslosta. Sinälläänhän teema on ehtymätön, jos vain mekaniikan saa taivutettua uusiin variaatioihin. 

Faktat Helsingistä

Suunnittelija: Asger Harding Granerud, Daniel Skjold Pedersen

Julkaisija: Queen Games, Lautapelit.fi (2022)

Mutkikkuus: Säännöt ovat yksinkertaiset eikä pelimekaniikkakaan mutkikas ole. 

Onnen vaikutus: Tuuri vaikuttaa tarjolle tulevien korttien valikoimaan. Valikoiman hyödyntäminen ja laattojen asettelu on enemmän laskelmointia ja suunnittelua kuin tuuria.

Vuorovaikutus: Vähäinen. Toisen pelaajan peliin voi hiukan vaikuttaa omilla kortti- ja laattanostoilla. 

Teema: Myyntikojujen rakentaminen Senaatintorille. Teema on kepeä, mutta pelimekaniikka on oivasti sovitettu teemaan.  

Uudelleenpelattavuus: Hyvä. Joskin peli on nopeasti opittu. Mukana tulevat laajennukset tuovat lisävivahdetta. 

Kieliriippuvuus: Pelin osissa ei ole tekstejä. Pohjoismaisessa painoksessa säännöt suomeksi, ruotsiksi, norjaksi, tanskaksi ja englanniksi.

Pelaajamäärä: 2–4

Kesto: 45 minuuttia

Lähde

Vartissa pelattavien pienten Menolippujen sarja täydentyy San Franciscolla, jossa raitiovaunut vievät turisteja nähtävyydestä toiseen.

Ticket to Riden kevytversiot ovat edenneet nyt jo neljänteen osaansa. San Francisco ei keksi pyörää uudestaan, vaan on edellisten osien tapaan hyvin tiivis, noin vartissa pelattava perusvarma paketti. 

Nähtävyyksien bongausta  

Ticket to Riden perusidea ei ole muuttunut mihinkään vuosien varrella. Tarkoituksena on rakentaa reittikorttien esittämien matkakohteiden välille yhtenäinen rataverkosto. Tässä onnistumisesta palkitaan pisteillä, epäonnistumisesta rangaistaan vastaavalla määrällä miinuspisteitä. 

Vuorollaan pelaaja voi joko nostaa lisää reittikortteja, nostaa pakan päältä tai pöydällä tarjolla olevista kulkuneuvokorteista kaksi tai rakentaa kulkuneuvokorteilla reittejä pelilaudalle. Rakentaessa tulee käyttää pelilaudalle merkittyjä värejä, tosin harmaisiin ruutuihin pelatessa värin saa päättää itse. 

San Franciscossa uutuutena ovat turistimerkit. Näitä on seitsemän erilaista, ja niitä asetellaan pelin alussa eri kaupunkeihin. Näistä viisi on ennalta määriteltyjä, loput kaksi asetetaan pelilaudalle viimeisenä vuorossa olevien pelaajien päätöksen mukaan. 

Turistimerkin saa ottaa kaupungista itselleen, jos rakentaa kaupunkiin reitin eikä vielä omista kyseistä merkkiä. Nämä merkit tuottavat pelin lopussa pisteitä, jos niitä on onnistunut saamaan vähintään kaksi. Täydestä seitsemän setistä pisteitä tulee 12, mikä vastaa keskimäärin kahta valmistunutta reittikorttia. 

Toinen uutuus ovat lauttareitit. Nämä ovat käytännössä ruutuja, joihin on pakko pelata jokerikortti. Tällaisia reittejä pelilaudalla on kolme, joista yksi on pelilaudan ainoa viiden pituinen reitti. 

Niin kovin tuttua 

San Franciscosta ei itsessään ole pahaa sanottavaa. Se on hyvin helppo opettaa, ja yhden erän pelaa erittäin nopeasti. Teema toimii (kulkuneuvoina toimivat raitiovaunut jokerien ollessa lauttoja) ja komponentit ovat totutun hienot.

Pelissä on yksi viiden pituinen reitti muiden reittien ollessa enintään kolmen mittaisia. Koska reitit ovat lyhyitä, mutta raitiovaunujen määrää on kasvatettu kahteenkymmeneen, ehtii pelissä tehdä enemmän reittejä kuin aiemmissa pikkupeleissä. Peli onkin tasapainottelua reittien rakentamisen ja turistimerkkien keräämisen välillä.

Mitään sinänsä uutta peli ei kuitenkaan tuo mukanaan. Molemmat uudet mekaniikat on nähty isommissa Ticket to Ride -peleissä jo aiemmin. Erot aikaisempiin pieniin versioihin ovat hyvin pieniä, ja näihin pieniin versioihin alkaa olla kyllä hieman ähky.

Ei sinänsä, San Francisco on pikkupeleistä kenties toimivin, mutta kenenkään ei varmasti ole pakko omistaa kaikkia neljää pikkuversiota. Olisikin hienoa, jos näihin turboversioihin saataisiin jotain oikeasti uutta. Tällaisena ne alkavat tuntua jo saman toistolta.

Jos et vielä omista yhtään Ticket to Riden pikkupakettia, on San Francisco erinomainen valinta. Sen sijaan aiempien versioiden omistajien kannattaa harkita uuden paketin hankkimista kahdesti, sen verran samankaltainen se on edeltäjiinsä nähden.

Faktat Ticket to Ride: San Franciscosta 

Suunnittelijat: Alan R. Moon 

Julkaisija: Days of Wonder (2022) 

Mutkikkuus: Pelin säännöt ovat varsin yksinkertaiset. Ne hallitsee varmasti viimeistään yhden pelin jälkeen. 

Onnen vaikutus: Kohtalainen. Joskus pakasta ei vain saa haluamiaan kortteja, mutta harvemmin ne peliä lopullisesti ratkaisevat. 

Vuorovaikutus: Pelaajat taistelevat samoista reiteistä ja turistimerkeistä, joten muiden tekemisiä on syytä tarkkailla. 

Teema: Toimii kuten ennenkin, raitiovaunut ovat varsin hienoja. 

Uudelleenpelattavuus: Hyvä. Eriä ottaa helposti useammankin, sen verran lyhyitä ne ovat. 

Kieliriippuvuus: Ainoat tekstit komponenteissa ovat kaupunkien nimet. 

Pelaajamäärä: 2–4. 

Pituus: Yksi erä kestää noin 10–20 minuuttia. 

Lähde

Vuonna 878 viikingit ovat ryöstelleet Englannin rannikkoa jo 75 vuotta. Nyt viikingit ovat koonneet ison armeijan, jolla he hyökkäävät valloittaakseen. Onko Englannin hajanaisista kuningaskunnista torjumaan tämä uhka?

”Oi Herra, vapahda meidät Pohjolan asukkien vihalta.”

Kyseinen rukous on väitetysti yorkilaisen munkin kirjoittama viikinkien hyökättyä Lindisfarnen luostariin vuonna 793. Voi olla, että sama huudahdus kaikuu yhä edelleen esimerkiksi lautapelipöydillä, kun 878 Vikings: Invasions of England otetaan esille.

Tässä pelissä 2–4 pelaajaa pääsee taistelemaan Englannin herruudesta alueenhallinnan ja noppapohjaisen taistelun keinoin. Kaksinpelissä toinen pelaajista edustaa englantilaisia, toinen viikinkejä. Nelinpelissä pelaajat toimivat pareittain ottaen vastuulleen yhden ryhmittymän. Englantilaisten ryhmittymiä ovat aateliset (thegns) ja sotilaat (housecarls), viikinkien ryhmittymiä puolestaan pohjanmiehet (norsemen) ja berserkit (berserkers).

Joten teroita miekkasi ja puhdista rengaspanssarisi, sillä nyt taistellaan vallasta!

Seitsemän kierrosta sotaa

878 Vikings kestää pisimmillään seitsemän kierrosta ja kullakin kierroksella jokainen ryhmittymä saa yhden vuoron. Vuorojärjestys vaihtelee kierrosten välillä, sillä se arvotaan joka kierroksella nostamalla pussista summassa yksi kuutio, joka määrittelee seuraavana vuorossa olevan ryhmittymän. Koko kierroksen vuorojärjestystä ei kuitenkaan arvota heti kierroksen alussa, vaan seuraavana vuorossa oleva ryhmittymä arvotaan vasta, kun aiempi ryhmittymä on suorittanut vuoronsa loppuun saakka. Ainoastaan ensimmäisellä kierroksella pohjanmiehet ovat aina aloittava ryhmittymä.

Ryhmittymän vuoro koostuu viidestä vaiheesta, jotka käydään tässä järjestyksessä: vahvistusvaihe (Reinforcements Phase), johtajavaihe (Leader Phase), liikkumisvaihe (Movement Phase), taisteluvaihe (Battle Phase) ja nostovaihe (Draw Phase). Kerron seuraavaksi tarkemmin eri vaiheista, mutta käyn johtajavaiheen poikkeuksellisesti vasta liikkumis- ja taisteluvaiheen jälkeen, sillä se ”rikkoo” kyseisten vaiheiden perussääntöjä joissain määrin. Huomioithan myös, että aivan kaikkia sääntöjä ja yksityiskohtia en kuitenkaan käsittele, vaan pyrin ennemmin antamaan yleiskuvan pelin kulusta.

Vahvistusvaihe

Vahvistusvaiheessa ryhmittymät saavat lisäjoukkoja pelilaudalle. Siinä, miten ja missä määrin kukin ryhmittymä saa lisävahvistuksia, on jonkin verran eroa viikingeillä ja englantilaisilla.

Viikingit saavat lisäjoukkoja laudalle pääsääntöisesti vain johtajakorttien avulla. Viikinkiryhmittymistä ainoastaan kierroksella ensimmäisenä vuorossa oleva ryhmittymä kääntää uuden johtajakortin, joka määrittelee, minkä johtajan sotajoukkoineen viikingit saavat kyseisellä kierroksella ja mihin johtajan voi asettaa. Johtajan asettamisen jälkeen pelaaja voi myös asettaa aiemmalla kierroksella taisteluista paenneet sotajoukkonsa joko jonkin pelissä olevan johtajan joukkoihin tai mihin tahansa viikinkien hallitsemaan rannikkokaupunkiin.

Englantilaisilla puolestaan vuorossa oleva ryhmittymä saa asettaa reservistään oman ryhmittymänsä sotajoukkoja englantilaisten hallitsemiin kaupunkeihin, joissa on kyseisen ryhmittymän merkki. Englantilaisilla ei ole pelin alkupuolella johtajia, mutta jos peli kestää viidennelle kierrokselle saakka, saa ensimmäisenä vuorossa oleva englantilaisryhmittymä asettaa Alfred Suuren joukkoineen haluamalleen englantilaisten hallitsemalle alueelle. Reservivahvistusten asettamisen jälkeen pelaaja voi myös asettaa aiemmalla kierroksella taisteluista paenneet sotajoukkonsa haluamaansa englantilaisten hallitsemaan kaupunkiin tai Alfredin joukkoihin (jos Alfred on jo pelissä mukana).

Liikkumisvaihe

Vuorollaan pelaajan pitää pelata liikkumiskortti. Pelaajilla on siis käytettävissään toimintokortteja, joista osa on liikkumiskortteja, osa tapahtumakortteja. Liikkumiskortit kuvastavat, kuinka monta armeijaa pelaaja voi liikuttaa ja kuinka monen alueen verran (eli ns. liikkumispisteet). Tapahtumakortit puolestaan ovat erilaisia erikoiskortteja, joilla pelaajat voivat esimerkiksi vahvistaa joukkojaan taistelussa, parantaa liikkuvuuttaan liikkumisvaiheessa tai heikentää vastustajan toimintoja eri vaiheissa. Tapahtumakortteihin on merkitty missä vaiheessa ja kenen vuorolla kortin voi pelata. Olipa siis minkä tahansa ryhmittymän vuoro, voi kuka tahansa pelaaja pelata tapahtumakortin myös liikkumisvaiheessa, jos kortin rajoitukset sen sallivat.

Armeijaa voi liikuttaa, jos vähintään yksi nappula kuuluu pelivuorossa olevaan ryhmittymään. Esimerkiksi siis englantilaisten aatelisten pelaaja voi liikuttaa myös englantilaissotilaita, kunhan liikkuvaan armeijaan sisältyy vähintään yksi aatelisnappula.

Johtajattomat armeijat pysähtyvät alueille, joissa on vihollisjoukkoja, eivätkä voi enää liikkua samalla vuorolla. Ne eivät voi myöskään jättää joukkoja matkan varrelle tai ottaa uusia joukkoja mukaan edetessään alueelta toiselle. Vuorossa olevan pelaajan pitää liikuttaa kaikkia haluamiaan armeijoita ennen kuin siirrytään taisteluvaiheeseen.

Taisteluvaihe

Jos liikkumisvaiheen jälkeen samalla alueella on sekä viikinkien että englantilaisten joukkoja, syntyy taistelu. Vuorossa oleva pelaaja valitsee, missä järjestyksessä taistelut suoritetaan, jos useammalla alueella syttyy taistelu yhtä aikaa. Vuorossa olevan pelaajan puoli katsotaan hyökkääjäksi ja vastustajan puoli puolustajaksi. Puolustajalla on taisteluissa aloite eli puolustaja toteuttaa taisteluvaiheen vuoronsa ensin ja vasta sitten hyökkääjä toteuttaa oman vuoronsa. Myös taistelun alussa tai sen aikana kaikkien pelaajien on mahdollista pelata tapahtumakortteja, jos kortin rajoitukset sen sallivat.

Taistelussa osapuolet heittävät noppia siten, että saman puolen molemmat ryhmittymät heittävät noppansa yhtä aikaa. Käytettävien noppien lukumäärä perustuu taistelussa olevien joukkojen määrään ja jokaisella ryhmittymällä on hieman erilaiset nopat käytettävissään.

Noppatulokset voivat olla osumia, pakenemisia tai käskyjä. Jokaista osumaa kohden vastapuolen pitää poistaa yksi nappulansa taistelusta, mutta vastapuoli saa itse päättää minkä nappulan se poistaa. Jokaista pakenemista kohden vuorossa olevan puolen pitää poistaa yksi oma nappulansa taistelusta ja asettaa se laudalta löytyvään paenneiden sotilaiden ruutuun. Jokaista käskyä kohden vuorossa olevan puolen pelaaja voi päättää siirtää yhden nappulansa viereiselle alueelle, kunhan viereisellä alueella on vähintään yksi hänen puolensa nappula jo valmiiksi.

Noppien osoittamat toiminnot toteutetaan järjestyksessä osumat, pakenemiset ja käskyt. Kun toiminnot on toteutettu, vuoro siirtyy vastapuolelle, joka vuorostaan heittää omat noppansa ja toteuttaa niiden osoittamat toiminnot. Tätä jatketaan siihen saakka, kunnes jommallakummalla puolella ei ole enää yhtään nappulaansa taistelualueella ja se puoli, jolla nappuloita jää jäljelle, on taistelun voittaja. Jos viikingit voittavat taistelun kaupunkialueella, he merkitsevät kaupungin valloitetuksi hallintamerkillä. Jos taas englantilaiset voittavat taistelun viikinkien hallitsemalla kaupunkialueella, viikinkien hallintamerkki poistetaan sieltä.

Joukoilla on jonkin verran eroavaisuuksia. Esimerkiksi englantilaisten puolustautuessa he saavat avukseen fyrdin eli nostoväen. Fyrd on melko heikkoa väkeä (eli heillä on aika huonot nopat), mutta fyrd tuo kuitenkin englantilaisille lisää sotajoukkoja taisteluun. Berserkit eivät puolestaan tunne pelkoa ollenkaan eikä heidän nopissaan siten ole yhtään pakenemisvaihtoehtoa ja niin edelleen. Lisäksi aatelisilla ja pohjanmiehillä on mahdollisuus saada enemmän noppia taisteluun kuin esimerkiksi berserkeillä tai englantilaissotilailla. Siten taistelussa olevilla ryhmittymillä ja sotajoukkojen määrällä on jonkin verran merkitystä todennäköisyyksiin menestyä taisteluissa.

Johtajavaihe

Johtajavaihe käydään tosiaan läpi oikeasti heti vahvistusvaiheen jälkeen, mutta se tapahtuu periaatteessa limittäin ja lomittain liikkumis- ja taisteluvaiheen kanssa. Perusajatus kuitenkin on, että kaikki johtajat liikkuvat ja taistelevat johtajavaiheen aikana ennen kuin johtajattomat armeijat liikkuvat ja taistelevat liikkumis- ja taisteluvaiheessa.

Johtajat liikkuvat kuten muutkin armeijat ja kukin johtaja lasketaan mukaan liikkumiskortin osoittamaan enimmäismäärään liikutettavista armeijoista. Johtajattomista armeijoista poiketen johtajat voivat jättää joukkoja matkan varrelle sekä ottaa uusia joukkoja mukaan ennen tai jälkeen liikkumisensa tai liikkumisen aikana.

Johtajien taistelut tapahtuvat välittömästi, kun johtajan armeija liikkuu alueelle, jossa on vihollisjoukkoja. Taistelu tapahtuu normaaliin tapaan, mutta jos johtaja voittaa taistelun, hänellä on vielä vuorossa olevan ryhmittymän joukkoja mukanaan sekä hänellä on liikkumispisteitä jäljellä, johtaja voi jatkaa liikkumista taistelun jälkeenkin ja aloittaa esimerkiksi uuden taistelun jollain toisella alueella, jossa on vihollisjoukkoja. Jos johtajan sotajoukot loppuvat eikä hänen alueellaan ole yhtään saman puolen joukkoja, johtaja on voitettu ja hänet poistetaan pelistä.

Nostovaihe

Vuoronsa lopuksi pelaaja nostaa kortteja pakastaan niin, että hänellä on kolme korttia kädessään. Jos pelaajalla ei ole yhtään liikkumiskorttia, hänen pitää paljastaa kätensä muille, sekoittaa kortit pakkaansa ja nostaa uudet kolme korttia niin kauan että hänellä on vähintään yksi liikkumiskortti kädessään.

Nostovaiheessa on hyvä muistaa, että ainoastaan vuorossa oleva pelaaja nostaa kortteja nostopakasta, vaikka muutkin pelaajat olisivat pelanneet korttejaan esimerkiksi taisteluvaiheessa. Nostovaiheen jälkeen pussista nostetaan uusi kuutio, joka määrittelee seuraavan ryhmittymän vuoron.

Kierroksen (tai pelin) päättyminen

Kun kaikki ryhmittymät ovat pelanneet vuoronsa kierroksella, tarkistetaan, onko jompikumpi puoli täyttänyt pelin voittoedellytykset. Peli voi päättyä joko alueenhallintaan tai Wedmoren rauhansopimukseen.

Peli voi päättyä alueenhallintaan kahdella tapaa. Jos minkään kierroksen lopuksi viikingit hallitsevat 14 tai useampaa kaupunkia, peli päättyy ja viikingit voittavat. Jos taas minkään kierroksen lopuksi viikingit eivät hallitse yhtään kaupunkia, peli päättyy ja englantilaiset voittavat.

Peli voi myös päättyä Wedmoren rauhansopimukseen. Jokaisella ryhmittymällä yksi liikkumiskortti kuvastaa rauhansopimusta, joka toimii muuten tavallisen liikkumiskortin mukaisesti, mutta se jätetään vuoron päätteeksi näkyville pelilaudan viereen. Jos kierrosten viisi, kuusi tai seitsemän päätteeksi alueenhallinnallista voittoedellytystä ei ole täytetty ja molempien puolien tai saman puolen molempien ryhmittymien rauhansopimuskortit on pelattu, peli päättyy rauhansopimukseen. Tällöin viikingit voittavat, jos he hallitsevat yhdeksää tai useampaa kaupunkia. Muissa tilanteissa englantilaiset voittavat.

Jos voittoedellytykset eivät ole täyttyneet, vuorojärjestyskuutiot palautetaan pussiin, kierrosmerkkiä siirretään yksi askel eteenpäin ja uusi kierros alkaa.

Viikinkien tärkein ase oli… noppa

Lautapelisivustoilla 878 Vikingsia kritisoidaan jonkin verran noppavetoisuudesta. Tottahan se on, että iso osa peliä pyörii noppien heittelyssä, mikä voi pahimmillaan saada pelaajat repimään hiukset päästään, jos noppatuuri ei taisteluissa ole kohdillaan. Minä olen kokenut noppavetoisuuden jännittävänä ja jopa hauskana osana peliä. On suorastaan huvittavaa, kun kaikki nopat laittavat sotajoukkoja pakenemaan taistelusta! Kuvastaahan se toisaalta myös oikeita taisteluja, joissa sotajoukkojen taistelutahto voi murtua aiheuttaen massapaon.

Näkipä noppatuurin sitten myötäilevän todellisten taistelujen sattumanvaraisuutta tai ei, pelimekaniikan suhteen hyvin rajattu mahdollisuus vaikuttaa noppiin ei varmasti miellytä kaikkia pelaajia. Pelaajilla on kyllä tapahtumakortteja, joilla he voivat edistää omia suunnitelmiaan tai haitata vastapuolen peliä ja lisäksi pelaajat voivat koittaa optimoida tuhovoimansa painottamalla taisteluissa parempinoppaisia joukkoja. Siltikään 878 Vikingsissa ei valitettavasti pysty erityisemmin tasoittelemaan varsinaista noppatuuria. Olenpa nimittäin pelatessa nähnyt tilanteita, joissa selkeästi ylivoimainen armeija häviää taistelun täysin huonon noppatuurin vuoksi ilman, että pelaaja on voinut vaikuttaa asiaan mitenkään. Jos pelkkä ajatuskin vastaavanlaisesta tilanteesta saa niskakarvasi pystyyn, ei 878 Vikings välttämättä ole sinua varten.

Mainitsemani tapahtumakortit tuovat onneksi joka tapauksessa kaivattua lisätaktikointia ja -jännitystä peliin. Tunne on nimittäin oikein makoisa, kun pääsee pelaamaan oikeat kortit juuri oikealla hetkellä. Ei ole vain kerran tai kaksi, kun 878 Vikingsia pelatessa pöydän ympäriltä on kuulunut epäuskoisia huudahduksia ja jännittyneitä hihkaisuja, kun pelaajat ovat paljastaneet korttinsa taistelun alussa.

Varhaiskeskiaikaista riskienhallintaa

Noppatuuria syvempänä haasteena 878 Vikingsille on esitetty pelattavien joukkojen epätasapainoisuutta: joidenkin pelaajien mukaan pelin voittaminen on helpompaa englantilaisilla pelattaessa. Omat kokemukseni osittain tukevat kyseistä väitettä, mutta asia ei ole niin yksioikoinen.

Viikingit ovat tehokkaampia ja voimakkaampia pelin alkupuolella, kun englantilaiset ovat vielä hajallaan ympäri pelilautaa. Pelaamissani peleissä viikingit usein valloittivatkin pelin ensimmäisillä kierroksilla alueita varsin vaivattomasti ja tehokkaasti. Englantilaiset puolestaan vahvistuivat tasaisesti pelin aikana tuottaen yhä voimakkaampaa vastarintaa viikingeille. Tästä johtuen englantilaisilla pelaaminen helpottuu, mitä edemmäs peli etenee, kun se vastavuoroisesti vaikeutuu viikingeillä pelatessa.

Sen sijaan että peli olisi jo alkujaan painotukseltaan totaalisen rikki, mielestäni pelissä onnistumiseen vaikuttaa myös pelaajan taito ottaa huomioon eri mahdollisuudet ja uhkat pelin aikana. Niin kädessä olevat kortit, vuorojärjestys kuin noppien tuloksetkin ovat kaikki lopulta tuurielementtejä – tärkeää on siis jättää itselleen mahdollisuus reagoida muuttuviin tilanteisiin. Siten 878 Vikingsin voisikin nähdä eräänlaisena riskienhallintana, kun punnitsee mitä kortteja käyttää ja missä vaiheessa tai pohtii, vyöryykö armeijallaan eteenpäin vai jääkö taktisesti puolustamaan jo valloitettuja alueita.

Mielekästä mittelöintiä – mutta ei kaikille

Kaiken kaikkiaan tykkään 878 Vikingsista paljon. Teema on kiinnostava ja vahvasti mukana näkyen muun muassa korteissa niin kuvituksen kuin tietoiskujen muodossa. Eivätkä riskien optimointi ja osittainen onnenkoetuselementti hidasta menoa, vaan tekevät 878 Vikingsista toimivan kokonaisuuden.

Hehkutuksesta huolimatta minulla on ollut vaikeuksia saada peliä pöydälle saakka. 878 Vikings vaatinee sen verran kiinnostusta juuri teemaan ja aiheeseen, että omissa peliporukoissani pelikynnystä ei ole ylitetty kovin usein. Se on harmi, sillä 878 Vikings on viihdyttävä ja suhteellisen kevyt sotapeli.

Voihan se olla, että 878 Vikings ei herätä innostusta kovin monessa myöskään sen vuoksi, että se muistuttaa nopeasti katsottuna ”Riskiä steroideilla”. Lisäksi hyviä alueenhallinta- ja sotapelejä alkaa olla jo kattavasti markkinoilla, joten kilpailua 878 Vikingsilla riittää eikä se keveydessään välttämättä enää tarjoa pelaajille tarpeeksi vastinetta. Pelaamattomuuden vuoksi päädyinkin lopulta myymään oman kappaleeni eteenpäin, jos se vaikka jossain pääsisi tiheämmin pöydälle. Silti taistelisin Brittein saarten vallasta edelleen mielelläni, jos joku ehdottaisi sitä.

Lisäosalla lisäsälää

878 Vikingsille on julkaistu myös lisäosa, joka on nimetty varsin ytimekkäästi Viking Age Expansion. Se tuo mukanaan yhdeksän moduulia, joista pelaajat voivat halutessaan lisätä yhden tai useamman kerralla peruspelin täydennykseksi. Minulla ei valitettavasti ole juurikaan kokemusta lisäosan moduuleista ja niiden lisäarvosta, enkä siten voi arvioida niitä. Omistin kyllä myös lisäosan, mutta en käyttänyt moduuleita pelikerroilla juuri ollenkaan, koska usein pelaajat olivat uusia ja koin moduulien vain tuovan tarpeetonta lisäsälää peliin.

Voin toisaalta myös olla ennakkoasenteissani olosuhteiden uhri, sillä ainakin Shut Up and Sit Down totesi arvostelussaan lisäosan kokonaisuudessaan aivan tarpeettomaksi. BoardGameGeekissä on toisaalta useampia keskusteluja, joissa lautapeliharrastajat pohtivat moduulien miellekkyyttä ja kyllä siellä useampikin moduuli saa kannatusta puolelleen.

Faktat 878 Viking: Invasions of Englandista

Suunnittelijat: Beau Beckett, Dave Kimmel, Jeph Stahl

Julkaisija: Academy Games (2017)

Mutkikkuus: Säännöt ovat loppujen lopuksi varsin suoraviivaiset, mutta yksityiskohtia ja erityistilanteita löytyy sen verran, että sääntökirjaa joutunee selailemaan ensimmäisten pelikertojen aikana useastikin. Sääntökirja ei ole kaikista selkein kokonaisuus, mikä voi hidastaa pelin oppimista.

Onnen vaikutus: Niin käsikortit, vuorojärjestys kuin noppamenestyskin ovat tuurielementtejä, joihin ei juuri pysty vaikuttamaan. Onnellakin on siis tässä pelissä osansa.

Vuorovaikutus: Peli on jatkuvaa kamppailua alueenhallinnasta ja harvoin on vuoroja, jolloin ei ainakin yhdellä alueella sodittaisi eli vuorovaikutusta riittää koko pelin ajan.

Teema: Teema on erityisen vahvasti läsnä pelissä aina tapahtumakorttien tietoiskuista lähtien. Historiallisesta näkökulmasta mielestäni yksi parhaimpia viikinkipelejä.

Uudelleenpelattavuus: Vaikka pelin perusmekaniikka on simppeli ja suoraviivainen, pelikerrat eroavat toisistaan erilaisten tuurielementtien vaikutuksesta. Vaikeaa olisi nähdä, että yksikään pelikerta olisi täysin sama. Kenties runsaan pelaamisen jälkeen alkaa hahmottua tietyt taktiikat, jotka toimivat eri puolilla pelattaessa, mutta siihen mennessä peliä on jo ehtinyt pelata paljon.

Kieliriippuvuus: Englannin kieltä riittää niin säännöissä kuin korteissa – kielitaito on siis tärkeää, jotta peliä voi pelata.

Pelaajamäärä: 2–4

Pituus: 60–120 minuuttia

Lähde

Yhtiökokouksia, osinkojen jakoa, rakennuskieltoja, finanssilehtiä – Vuoden 2022 perhepelifinalisti tuo tuulahduksen vuosikymmenten takaa.

Varmastikin äärimmäisen harva on onnistunut välttymään koskaan pelaamasta erää Monopolia. Vaan tiesitkö, että 1970-luvun tienoilla sillä oli vakavasti otettava haastaja, nimittäin Algan Finanssi? Tätä (ja varsinkin sen myöhempää versiota Uutta Finanssia) monet muistelevat lämmöllä.

Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, peli on tehnyt paluun kauppojen hyllyille uusitulla ulkoasulla ja uudella nimellä Pelaa kuin miljonääri. 

Heitä ja liiku 

Lähtökohdiltaan peli kuulostaa hyvin tutulta. Noppia heittämällä liikutaan ympäri pelilautaa. Osuessaan kaverin omistamalle tontille joutuu tälle maksamaan vuokraa, ja korttiruudusta nostetaan pakan päältä ruutua vastaava kortti. Korttipinoja on kaksi: Pörssivihje esittää yleensä jonkin heti tapahtuvan toiminnon (kuten mene suoraan vankilaan tai kaksi rakennuksistasi on palanut), kun taas Finanssilehti jää usein voimaan seuraavan Finanssilehden nostoon asti (kuten rakennuskielto tai tonttien hinnannousu). 

Pelilaudan viimeinen neljännes on pyhitetty pankille. Pankin sisään- ja uloskäynneille on pakko pysähtyä, vaikka nopat antaisivatkin jatkaa pidemmälle. Sisäänkäynnillä heitetään noppia, ja niiden mukaan tienataan pankilta käteisbonusta. Pelin aikana voi ottaa pankista lainaa, mutta jokaista otettua lainaa kohti joutuu maksamaan pankin uloskäynnillä korkoa. Lisäksi uloskäynnillä nostetaan Pörssivihje. 

Pankki on pelin tärkein paikka, sillä vain siellä ollessaan pelaajat voivat ostaa tontteja ja osakkeita. Näitä on seitsemässä eri värissä, ja omistaessaan jonkin värin kaikki tontit ja osakkeet muodostuu näistä yritysryhmä. Tällöin vuokrat saa kaksinkertaistaa, eivätkä monet ikävät tapahtumat koske yritysryhmiä. Peli päättyy, kun jollakin pelaajista on kaksi yritysryhmää sekä miljoona käteistä tai muut pelaajat ovat tehneet konkurssin. 

Valintojen maailma 

Vaikka pelaajat noppien armoilla ovatkin, on pelissä silti mahdollista tehdä jonkin verran valintoja. Ensinnäkin pelaaja voi milloin tahansa ostaa tai myydä auton. Autollisena hän saa liikkua kahdella nopalla, jalankulkijat tyytyvät yhteen. Toisinaan autolla voi puliveivata hankalien ruutujen ohitse tai yrittää päästä lähellä olevaan osinkojenjakoruutuun. 

Toisekseen tulee miettiä lainojen hankintaa. Lainoja pankissa on tarjolla kuusi, ja yhdellä pelaajalla voi olla näistä vain kolme. Varsinkin alkupelissä lainat katoavat pankista hyvin nopeasti. On kuitenkin tärkeää pitää huolta siitä, että kykenee tarvittaessa jollakin keinolla maksamaan lainan takaisin (tähän voi pakottaa niin Pörssivihje kuin pelilaudan ruutukin). Myös korkoihin on syytä varautua, ja mahdollisesti maksaa lainat pois ennen kuin joutuu pulittamaan itsensä koroista kipeiksi. 

Kolmanneksi on syytä pohtia, keskittyykö tontteihin vai osakkeisiin. Tontit ovat pääosin halvempia, mutta varsinkin rakennuksien kanssa niillä alkaa nopeasti tienata vuokratuloja. Osakkeet puolestaan maksavat enemmän, mutta niistä tienaa osinkoja. Osinkoja voi tienata pankista (esimerkiksi ”pankki jakaa osinkoja kaikista 30 % osakkeistasi”), mutta niitä voi saada myös toisilta pelaajilta (”maksa 20 % osinkoa osakkeista, joista omistat tontin”). 

Yritysryhmien kerääminen on äärimmäisen tärkeää, mutta joskus on hyödyllistä hankkia tontteja tai osakkeita myös muiden pelaajien ryhmistä. Pankissa voi näet järjestää yhtiökokouksen, jossa pyrkimyksenä on hankkia yritysryhmä ostamalla orvot kortit muilta pelaajilta pois. Tämä tapahtuu latomalla rahaa tiskiin muiden pelaajien omistamien tonttien ja osakkeiden verran. Tähän summaan lisätään haluttu määrä välityspalkkiota 30 000 ja 120 000 väliltä. Sitten heitetään noppia, ja jos noppien silmäluku kerrottuna kymmenellä tuhannella ei ylitä välityspalkkiota, yhtiökokous onnistuu ja pelaaja maksaa muut pelaajat ulos yritysryhmästä. Muutoin välityspalkkion menettää pankille. 

Pelissä on myös mahdollista tienata obligaatioilla, joita voi ostaa tietyissä pelilaudan ruuduissa. Obligaatiot on numeroitu 1–12, ja kortin tai pelilaudan ruudun niin komentaessa järjestetään obligaatioarvonta. Arvonnassa heitetään kahta noppaa, ja voittoja saa näiden numeroiden perusteella. Esimerkiksi nopilla 1 ja 5 voitot menevät numeroille 6, 5 ja 1. 

Halpa kopio vai hiotumpi timantti? 

Pelaa kuin miljonääri kuulostaa äkkiseltään hyvin samankaltaiselta kuin Monopoli, mutta pelatessa erot huomaa nopeasti. Pelaajilla on tässä pelissä selvästi enemmän päätäntävaltaa, kun he saavat itse ostaa halumiaan tontteja ja osakkeita eivätkä ole samalla tavalla täysin noppien orjia kuin Monopolissa. 

Finanssilehtien pysyvät vaikutukset tuovat osaltaan mielenkiintoa peliin, sillä ne pakottavat pelaajia tekemään erilaisia toimintoja. Jos pankki esimerkiksi ei myy osakkeita, on syytä siirtyä tonttikauppojen kimppuun. 

Vaikka pelissä onkin mahdollista tehdä valintoja, on siinä myös paljon satunnaisuutta. Olen kerran mennyt vartissa konkurssiin, kun nopat vain eivät suostuneet yhteistyöhön ja tapahtumakortit iskivät alavatsaan kerta toisensa jälkeen. Peliä ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa strategiapeliksi, vaikka on se silti tässä suhteessa Monopolia valovuosia edellä. 

Pelin kesto on myös suuri arvoitus, ja hyvin todennäköisesti se kestää pihviinsä nähden aivan liian pitkään. Pelaajaeliminaatio konkurssin kautta on myös ominaisuus, jota en haluaisi nykyaikana nähdä yhdessäkään pelissä. Lisäksi on täysin mahdollista jäädä jo alkumetreillä niin pahasti jälkeen, ettei sieltä ole enää minkäänlaista nousumahdollisuutta. 

Yksi kritiikin aihe on myös pelilaudalla olevat kolme ”Siirry ruutuun x” ruutua. Näistä yksi on pankin sisällä, ja siitä joutuu takaisin pankin sisäänkäynnin liepeillä olevalle sahalaitokselle. Jos onnistuu tämän tontin hankkimaan pelin alussa ja vieläpä rakentamaan siihen tehtaan, on hyvin todennäköisesti mitalisijoissa kiinni. 

Kannattaako peliä sitten kokeilla? Se riippuu paljon siitä, mikä on suhteesi Monopoliin. Jos pelkkä sen mainitseminen saa hammaslääkärin kuulostamaan nautinnolta, pysy tästäkin erossa. Jos sen sijaan kaipaisit Monopolin kaltaista finanssirallia, jossa pystyisit kuitenkin itse vaikuttamaan peliin edes jollain tasolla – tässä sellainen olisi tarjolla. Modernista pelistä ei voi kuitenkaan millään muotoa puhua, vaan kyseessä on todellakin pelisuunnittelua vuosikymmenten takaa.

Vertailua Finanssiin 

Omistan itse Finanssin 1980-luvulla ilmestyneen painoksen, ja Pelaa kuin miljonääri on lähestulkoon sama peli. Suurin muutos on tietenkin uusittu ulkoasu, ja on pakko todeta, että tässä nostalgia vie kyllä voiton. Ei uusi painos mitenkään kamala ole, mutta omaan silmääni vanhan pelin grafiikat olivat huomattavasti selkeämmät. 

Monet tärkeät numerot ovat uusissa korteissa melko pienellä, ja pelilaudan ruudut ovat kaikki kovin samannäköisiä. Varsinkin nyttemmin samanväristen pankkiruutujen tekstejä saa tihrustaa, kun aiemmin ruudut olivat selkeästi erivärisiä ja tekstit isommalla fontilla. Eritoten silmään sattui pelilaudan teksti ”Obligaatio eniten tarjoavalle pankki myy”. 

Eriskummallisena yksityiskohtana Pörssivihjeiden ja Finanssilehtien selkäpuolella on alalaidassa kortin numero. Periaatteessa korttien sisällön voi siis opetella ulkoa, jolloin tietää täsmälleen, mikä kortti pakan päällä on! 

Pelin sääntöihin on tehty pari pientä hienosäätöä. Pankissa saa nyt ostaa sekä yhden osakkeen että tontin, kun aiemmin näistä on saanut ostaa vain toisen. Tämä toki nopeuttaa peliä, ainakin jos pelaajien käteisvarat antavat myöten. Toisaalta tämä korostaa entisestään alkupelin lainojen tärkeyttä, jolloin vuorojärjestyksessä ensimmäisillä on lähtökohtaisesti enemmän etumatkaa. Yhtiökokouksen voi nykyään järjestää myös pankin sivukonttorissa. 

Lähes kaikkien tonttien ja yritysryhmien nimet on muutettu, ja tärkeimpänä Autokorjaamo on siirtynyt pelilaudan ensimmäiseksi tontiksi. Joitakin ruutuja on vaihdettu keskenään, jolloin laudalle on syntynyt pari kolmen tontin rykelmää. Lisäksi ruutu ”Mene vankilaan, jos heität nopalla 1 tai 2” ei aktivoidu, jos olet juuri tullut vankilasta. Pieni, mutta mukava yksityiskohta. 

Pelissä on yhä pari samaa puutetta kuin vanhassakin versiossa. Paperirahaa on yhtä hankalaa käsitellä kuin ennenkin. Lainojenoton porsaanreikää ei myöskään ole tukittu: mikään ei periaatteessa estä pelaajaa maksamasta lainoja pois ennen nopanheittoa, menemästä pankin uloskäynnille ja ottamalla lainoja takaisin tämän jälkeen. Näin välttyy korkojen maksulta. Oma kotisääntömme onkin, ettei lainoja saa samalla vuorolla sekä ottaa että maksaa pois. 

Koska muutokset ovat lähinnä kosmeettisia, on mielenkiintoista, että peli on Vuoden perhepeli 2022 -finalisti. Onhan peli kuitenkin päässyt jo kunnioitettavaan seitsemänkympin ikään (vaikkakin eri nimellä)! Noh, kyllähän nostalgia edelleen puree, ja itsekin kyllä nostan pelin pöydälle kerran pari vuodessa. 

Faktat Pelaa kuin miljonääristä 

Suunnittelijat: Martin Marte

Julkaisija: Alga (2022), alunperin 1949.

Mutkikkuus: Osinkojen jako ja yhtiökokoukset vaativat hieman matematiikkaa, mutta pohjimmiltaan peli on hyvin yksinkertainen. 

Onnen vaikutus: Suuri. Nopat ja nostettavat kortit määräävät varsinkin alkuvaiheessa peliä hyvin pitkälle. Päätöksiä pääsee tekemään pääosin pankkiruuduissa. 

Vuorovaikutus: Pelaajien on tarkkailtava muiden ostoksia ja pyrittävä pääsemään osingoille oikeisiin yritysryhmiin. 

Teema: Pörssi- ja tonttikeplotteluteema toimii kuten tämän sorttisessa pelissä kuuluukin. 

Uudelleenpelattavuus: Riippuu pääosin siitä, kuinka hyvin kestää perinteistä nopparumbaa. Vuosikymmeniä tätä on kuitenkin pelailtu, joten jotain vetovoimaista tässä on. 

Kieliriippuvuus: Korteissa on paljon tekstiä. Ne kuitenkin luetaan ääneen, joten periaatteessa riittää, että yksi pelaajista tietää, mitä niissä sanotaan. 

Pelaajamäärä: 2–6. 

Pituus: Voi vaihdella hyvinkin villisti puolesta tunnista useampaan tuntiin. 

Lähde

Kerää resursseja, ota kuvia ja ihastele luonnonihmeitä tässä kuvankauniissa pelissä, joka esittelee upealla taiteellaan Pohjois-Amerikan kansallispuistoja. Kuka onkaan paras kansallispuistobongari?

Henry Audubonin suunnittelemassa ja Keymaster Gamesin julkaisemassa Parksissa pelaajat retkeilevät erilaisissa kohteissa, ihastelevat villieläimiä ja vierailevat kansallispuistoissa.

Resurssinkeräilyä ja omanlaistaan työläisenasettelua yhdistelevä Parks on leppoisan lempeää ajanvietettä, joka ihastuttaa kauniilla ulkonäöllään. Parks on myös voittanut muutamia palkintoja sitten julkaisunsa – ansaitsipa peli jopa Dice Towerin Seal of Approvalin! Kyseessä ei voi siis olla huono peli, vai voiko? Otetaanpa selvää!

Retkeilyreitti valmiiksi..

Parksissa pelaajat liikuttavat kahta retkeilijäänsä joka kierroksella muokkautuvaa retkeilyreittiä pitkin aktivoiden toimintoja, keräten resursseja ja vaihtaen kerättyjä resursseja kansallispuistokorteiksi. Peli on melko korttivetoinen ja siitä löytyykin kansallispuisto-, varuste-, juomapullo-, vuosi- ja vuodenaikakortteja.

Pelin aluksi kansallispuistokortit sekoitetaan ja asetetaan pelilaudalle pakaksi, josta käännetään kolme korttia näkyviin. Sama tehdään myös varustekorteille. Samaten juomapullo- ja vuodenaikakortit sekoitetaan asettaen ne omiksi pakoikseen pelilaudalle. Eri korttien merkityksestä kerron lisää vähän myöhemmin.

Pelaajat saavat retkeilijänappulat, leiritulilaatan, juomapullokortin ja kaksi vuosikorttia. Vuosikorteista pelaajat valitsevat salassa toisen itselleen palauttaen toisen kortin pelilaatikkoon. Vuosikortit toimivat salaisina tavoitekortteina, joiden avulla pelaajat voivat saada lisäpisteitä pelin lopussa riippuen siitä, miten hyvin he ovat onnistuneet vuosikorttinsa tavoitteissa. Aloittavan pelaajan merkin saa pelaaja, joka on viimeisimpänä käynyt vaelluksella.

Parks kestää neljä kierrosta, joista jokainen kuvastaa yhtä vuodenaikaa. Kullekin kierrokselle muodostetaan retkeilyreitti retkikohdelaatoista. Pelissä on viisi perusretkikohdelaattaa sekä viisi erikoisretkikohdelaattaa, joista kerron lisää vähän myöhemmin. Joka kierroksella käytetään kaikkia viittä perusretkikohdelaattaa, joiden joukkoon lisätään sattumanvaraisesti yksi erikoisretkikohdelaatta kierrosta kohden.

Kunkin kierroksen retkikohdelaatat sekoitetaan ja asetetaan jonoksi, joista muodostuu näin kyseisen kierroksen retkeilyreitti. Retkeilyreitin alkuun lisätään aloituslaatta, jolle pelaajat asettavat retkeilijänsä, ja loppuun lisätään päätöslaatta. Kun retkeilyreitti on valmis, käännetään vielä vuodenaikapakasta kortti, joka määrittelee kyseisen kierroksen erikoissäännön sekä säätilan. Kun retkeilyreitille on asetettu resursseja säätilan osoittamalla tavalla, peli on valmis alkamaan!

…ja eikun matkaan!

Vuorollaan pelaaja liikuttaa yhtä retkeilijäänsä haluamansa määrän askelia retkeilyreittiä pitkin aktivoiden retkikohdelaatan, jolle retkeilijä pysähtyy. Retkeilijää saa liikuttaa retkeilyreitillä vain eteenpäin ja pääsääntöisesti retkeilijä ei saa pysähtyä retkikohdelaatalle, jolla on jo jonkun muun pelaajan tai vuorossa olevan pelaajan toinen retkeilijä.

Pelaaja voi kuitenkin käyttää leiritulilaattaansa pysähtyäkseen retkikohdelaatalle, jossa on jo toinen retkeilijä. Tällöin pelaaja kääntää leiritulilaattansa ylösalaisin ja toteuttaa retkikohdelaatan toiminnon normaaliin tapaan. Leiritulilaatta aktivoituu uudelleen käytettäväksi vasta, kun pelaaja siirtää toisen retkeilijöistään retkeilyreitin päätöslaatalle. Pelaajan kannattaa siis miettiä tarkkaan, milloin käyttää leiritulilaattansa.

Perusretkikohdelaattojen toiminnot ovat pääsääntöisesti resurssien keräämistä eli pysähtyessään perusretkikohdelaatalle pelaaja saa yhden tai kaksi kappaletta laatan osoittamaa resurssia. Pelissä on neljä eri resurssia (aurinkoa, vettä, metsää ja vuoria), joita käytetään kansallispuistoissa vierailemiseen, valokuvien ottamiseen ja varusteiden ostamiseen. Lisäksi on villieläinresursseja, jotka toimivat eräänlaisena jokerina eli niitä voi käyttää muiden resurssien sijaan. Pelaajalla voi olla vuoronsa aikana niin paljon resursseja kuin hän saa kerättyä, mutta vuoronsa päätteeksi pelaajan pitää poistaa resursseja niin, että hänellä on niitä enimmillään 12 kappaletta.

Yhdellä perusretkikohdelaatalla pelaaja voi valita, ottaako uuden juomapullokortin vai valokuvan. Jos pelaaja päätyy juomapullokorttiin, hän nostaa juomapullokorttipakan päällimmäisen kortin ja asettaa sen omalle pelialueelleen. Pelaajalla voi olla useita juomapulloja ja niiden hyöty on se, että aina kun pelaaja kerää vuorollaan vesiresursseja, hän voi päättää täyttää yhden tyhjistä juomapulloistaan aktivoidakseen juomapullon toiminnon. Juomapullojen toiminnot vaihtelevat resurssien keräämisestä resurssien vaihtamiseen toiseksi. Jos taas pelaaja päättää ottaa valokuvan, hän palauttaa kaksi haluamaansa resurssia resurssivarantoihin ja ottaa yhden valokuvalaatan pelialueelleen. Kukin valokuva on yhden pisteen arvoinen pelin lopussa.

Erikoisretkikohdelaatat mahdollistavat perusresurssien vaihtamisen villieläinresursseihin tai toisiin perusresursseihin, kansallispuistoissa vierailemisen tai niiden varaamisen, varusteiden ostamisen ja toisen retkikohdelaatan toiminnon kopioimisen. Uskoakseni osa näistä toiminnoista on selvää pässinlihaa, mutta avataanpa muutamia.

Kun pelaaja varaa kansallispuiston, hän ottaa yhden näkyvissä olevista kansallispuistokorteista ja asettaa sen omalle pelialueelleen sivuttain. Näin pelaaja ilmaisee, että hän ei ole vielä vieraillut kyseisessä puistossa eikä siten saa puiston pisteitä. Kun pelaaja vierailee kansallispuistossa, hän valitsee joko yhden pelilaudan kansallispuistokorteista tai aiemmin varaamistaan korteista, palauttaa kortissa näkyvien vaatimusten mukaiset resurssit yhteisiin varantoihin ja asettaa valitun kortin pystyasentoon omalle pelialueelleen. Näin pelaaja on vieraillut kansallispuistossa ja siten ansaitsee kortissa näkyvät pisteet loppupisteytyksessä. Aina kun kansallispuistokortti valitaan pelilaudalta, sen tilalle käännetään uusi kortti kansallispuistokorttipakasta.

Kun pelaaja ostaa itselleen varustekortin, hän valitsee yhden tarjolla olevista varustekorteista, maksaa sen hinnan ja asettaa varustekortin omalle pelialueelleen. Varustekorttipakasta nostetaan uusi varustekortti ostetun tilalle. Varustekortit antavat erilaisia hyötyjä pelaajalle, kuten esimerkiksi että hän saa lisähyötyä eri retkikohdelaatoilla tai että hän voi vierailla kansallispuistoissa halvemmalla. Pelaaja voi kerätä pelin aikana niin monta varustekorttia kuin haluaa, mutta yhdellä ostokerralla voi ostaa vain yhden varustekortin.

Matkan pää häämöttää!

Pelaajat siis liikuttavat vuorollaan yhtä retkeilijäänsä eteenpäin retkeilyreitillä ja toteuttavat toimintoja. Tätä jatketaan, kunnes pelaajien retkeilijät siirtyvät retkeilyreitin päätöslaatalle. Siirtäessään retkeilijänsä päätöslaatalle pelaajalla on valittavinaan yksi kolmesta toiminnosta:

• Pelaaja voi varata yhden näkyvissä olevista kansallispuistokorteista aiemmin kuvatun mukaisesti. Ensimmäisenä tämän toiminnon päätöslaatalla valinnut pelaaja saa myös itselleen aloittavan pelaajan merkin.
• Pelaaja voi ostaa itselleen varustekortin aiemmin kuvatun mukaisesti. Ensimmäisenä tämän toiminnon päätöslaatalla valinnut pelaaja saa ostoonsa alennuksen.
• Pelaaja voi vierailla kansallispuistossa aiemmin kuvatun mukaisesti.

Kun retkeilyreitillä on enää yksi retkeilijä, kyseisen retkeilijän pelaaja ei saa enää aktivoida retkikohdelaattojen toimintoja, vaan hänen pitää siirtää retkeilijänsä päätöslaatalle. Pelaaja saa kuitenkin normaaliin tapaan toteuttaa vielä yhden päätöslaatan toiminnon.

Kierros päättyy, kun kaikki retkeilijät ovat siirtyneet päätöslaatalle. Tällöin pelaajat tyhjentävät juomapullokorttinsa (eli poistavat käytetyt vesiresurssit juomapullokorttiensa päältä) ja palauttavat retkeilijänsä retkeilyreitin aloituslaatalle. Kaikki käytetyt retkikohdelaatat kerätään, niihin lisätään yksi erikoisretkikohdelaatta lisää ja niistä muodostetaan uusi retkeilyreitti seuraavalle kierrokselle. Uusi vuodenaikakortti paljastetaan, sen mukaiset resurssit asetetaan retkeilyreitille ja uusi kierros voi alkaa!

Neljännen kierroksen päätteeksi pelaajat laskevat yhteen kansallispuistokorttiensa pistemäärät, valokuvien tuomat pisteet sekä mahdolliset vuosikorttinsa tuomat pisteet. Pelaaja, joka keräsi eniten pisteitä, on voittaja!

Hienot kääreet, mutta ontohko sisus?

Sanottakoon suoraan, että Parks on kuvankaunis peli. Juuri kuvitus veti minut ensimmäisellä kerralla puoleensa ja sai kiinnostumaan pelistä, kun näkemieni kuvien pohjalta peli vaikutti todelliselta silmäkarkkien valtiaalta. Keymaster Games onkin tehnyt Parksin yhteistyössä Fifty-Nine Parks Print Seriesin kanssa. Fifty-Nine Parks Print Seriessä joukko taiteilijoita on ikuistanut omia näkemyksiään Yhdysvaltojen kansallispuistoista kunnioittaakseen ja juhliakseen niiden monimuotoisuutta ja merkitystä. Print Series lahjoittaa osan myyntivoitoistaan The National Park Servicelle, joka suojelee ja huolehtii Yhdysvaltojen kansallispuistoista. Jos oikein olen käsittänyt, niin samoin myös osa Parks-pelin myyntivoitoista lahjoitetaan samaan osoitteeseen.

Ei kuitenkaan liian hyvää, jottei jotain huonoakin. BGG:n keskustelupalstoja lueskellessani olen saanut kuvan, että Parks on tehty ikään kuin kuvitus edellä ja pelimekaniikat perässä. Tämän kanssa minun on osittain helppoa olla samaa mieltä, sillä alkuinnostuksen jälkeen kiinnostukseni Parksia kohtaan lopahti yllättävän nopeasti jopa omalla mittapuullani. Pelimekaniikoissa ei sinällään ole mitään väärää; peli kyllä toimii sujuvasti ja sulavasti. Kuitenkin jossain kuudennen pelikerran jälkeen minulle tuli tunne, että peli on jo nähty.

Kenties innostuin pelistä ensikosketuksen jälkeen liikaa ja pelasin sitä liian monesti liian nopealla aikavälillä. Kauniista ulkonäöstään ja toimivasta koneistostaan huolimatta Parks on lopulta kokemuksena melko pliisu eikä tarjoa yllätyksellisyyttä tai kovin monipuolista vaihtelua pelikerrasta toiseen. Pelikerrat eroavat toki jonkin verran toisistaan, mutta silti pelikerta toisensa jälkeen Parks tuntuu puksuttavan samaa rataa tarjoamatta tarvittavaa lisäkoukkua.

Älä käsitä minua väärin! Parks on hyvä ja toimiva kokonaisuus, sitä en voi kieltää. Olisin kuitenkin kaivannut hieman enemmän pohdittavaa ja vaihtelevuutta pelikertojen välille, jotta voisin sanoa Parksin olevan loistava peli. Vahvimpana antina pelissä onkin edelleen sen kuvitus, mikä ei kuitenkaan aivan jaksa kantaa tällaiselle lautapelejä lähes päivittäin pelaavalle fanaatikolle.

Rentoon pelailuun

Simppelien sääntöjen, melko vähäisen vuorovaikutuksen ja tajuttoman kauniin kuvituksen pohjalta Parks kuitenkin soveltuu hyvin rentoon pelailuun niin vähemmän kuin enemmän kokeneiden pelaajien kesken. Parksin ikäsuositus on 10 vuotta, mutta en näe mitään syytä, miksi nuoremmatkin pelaajat eivät voisi viihtyä pelin ääressä, varsinkin aikuisten pienellä avustuksella. Sen verran simppeli ja suoraviivainen Parks loppujen lopuksi on.

Näkisin Parksin toimivan erityisen hyvin esimerkiksi tilanteessa, jossa retkeilyhenkinen kaveriporukka on kokoontunut yhteen viettämään mukavaa mökkiviikonloppua: on syöty hyvin ja viinipullo on avattu, takassa on tuli ja tarve olisi kevyelle ja rennolle tekemiselle. Tällöin nostaisin Parksin pöydälle. Näitä hetkiä varten Parks saa pitää paikkansa kokoelmassani.

Kehittyneempää kansallispuistomatkailua lisäosilla

Tätä arvostelua kirjoittaessani Parksiin on julkaistu kaksi lisäosaa: Nightfall ja Wildlife.

Nightfall tuo peliin uusia kansallispuisto- ja vuosikortteja sekä esittelee uuden telttailumekaniikan. Omistan Nightfall-lisäosan ja kokeiltuani peliä sen kanssa huomasin aika nopeasti, että varsinkin uudet kansallispuisto- ja vuosikortit piristivät peliä merkittävästi.

Uusista kansallispuistoista saa pisteiden lisäksi muita lisähyötyjä tai -toimintoja. Yhtenä peruspelin heikkoutena voisin mainita vuosikortit, jotka olivat lähtöjään melko kehnoja eivätkä edes tarjonneet kovin hyviä lisäpisteitä pelin lopussa. Nightfallissa peruspelin vuosikortit päivitetään uusiin vuosikortteihin, joista voi oikeasti saadakin pisteitä eli salaisista tavoitteista tulee kertaheitolla mielekkäämpiä. Lisäksi vuosikortteja voi saada useampia pelin aikana!

Telttailumekaniikka tuo peliin pienen lisälaudan ja telttanappulat retkeilyreitille. Pelaajien on mahdollista retkikohdelaatan toiminnon sijasta käyttää telttaa ja aktivoida erillisen alueen telttailulaatan toiminto. Omaan makuuni koko telttailumekaniikka tuntuu turhalta lisältä: sen olisi aivan hyvin voinut jättää pois ja keskittyä uusiin kortteihin.

Wildlife puolestaan tuo peliin uusia retkikohdelaattoja sekä juomapullo-, varuste- ja vuodenaikakortteja. Wildlifestä minulla ei ole kokemusta, sillä sitä ei ole ollut vielä tarjolla Suomen markkinoilla. En ole muutenkaan ehtinyt hirveästi perehtyä siihen, joten en voi kuin arvella Wildlifen hyödyllisyyttä. Lähtökohtaisesti kuitenkin ajatus uusista, paremmista ja monipuolisemmista korteista kuulostaa oikein tervetulleelta.

Faktat Parksista

Suunnittelija: Henry Audubon

Julkaisija: Keymaster Games (2019)

Mutkikkuus: Parks on säännöiltään varsin simppeli. Muutamia pieniä sääntöyksityiskohtia voi joutua toistelemaan ensimmäisillä pelikerroilla, mutta lopulta Parks on hyvin suoraviivaista peruskauraa.

Onnen vaikutus: Vaikea sanoa, kuinka paljon onnella on tässä pelissä vaikutusta. Ehkä jollain tapaa onnella voi olla vaikutusta, jos joku vieraileekin juuri ennen sinua kansallispuistossa, jota varten olit kerännyt tiettyjä resursseja ja esiin käännetyssä uudessa kansallispuistokortissa vaaditaankin eri resursseja.

Vuorovaikutus: Pelaajien välillä on jonkin verran kilpailua siitä, kuka ehtii milläkin kierroksella ensimmäisenä tietylle retkikohdelaatalle tai vierailemaan tietyssä kansallispuistossa. Pelaajamäärästä riippuen tätä ”kuka ehtii ensin”-juoksukilpailua on vaihtelevissa määrin, mutta muuten jokainen pelaaja saa aika rauhaksiin pelata omaa peliään.

Teema: Valitettavasti teema ei ole erityisen vahva Parksissa, vaan lopultahan pelissä voisi olla kyse mistä vaan resurssien keräämisestä ja muuttamisesta voittopisteiksi. Vaan kyllähän tämä peli myy kauniilla taiteellaan ja mikäs siinä pelaillessa, kun peli on näyttävä ja erityisesti kansallispuistokorttien kuvitus on henkeäsalpaavan kaunista.

Uudelleenpelattavuus: Aivan mahdottoman vaihtelevia pelikerrat eivät toisestaan ole. Retkikohdelaattojen järjestys, tarjolla olevat varuste- ja kansallispuistokortit sekä kierrokselta toiseen vaihtelevat vuodenaikakortit luovat jonkin verran vaihtelua pelikerrasta toiseen. Kovin jatkuvaa tai aktiivista pelaamista en kuitenkaan näkisi Parksin kestävän.

Kieliriippuvuus: Korteissa on jonkin verran englanninkielistä tekstiä, mutta pääsääntöisesti kaikki on kuvattu symbolein ja lähes kaikki tieto on avointa. Kunhan yksi pelaaja osaa englantia, ei peliä ole millään tapaa mahdotonta pelata, vaikka muut eivät osaisikaan.

Pelaajamäärä: 1–5.

Pituus: 40–70 minuuttia. Pelaajamäärä ja pelaajien kokemus voivat tosin vaikuttaa kestoon lyhentävästi tai pidentävästi. Jos pelaajat ovat taipuvaisia pohtimaan vuorojaan pitkään, pelin kesto auttamatta venyy.

Lähde

Kingdomino Origins on dominolaattojen ympärille rakentuva pähkäilypeli, jossa pelaajat kilpailevat suurimpien ja luonnonvaroiltaan rikkaimpien metsästysmaiden herruudesta. Peli on jatkoa aiemmin ilmestyneelle ja useita palkintoja kahmineelle Kingdominolle.

Eletään esihistoriallista metsästäjä-keräilijöiden aikaa. Toimeentulo perustuu luonnosta löytyviin resursseihin, laajimmat metsästysmaat sekä parhaimmat luolamiehet takaavat suurimman saaliin. Tulivuoret syöksevät laavaa, joka toisaalta synnyttää elintärkeää tulta, mutta toisaalta myös tuhoaa. Elämä näissä olosuhteissa ei välttämättä ole helppoa.

Mutkien kautta suosikiksi

Täytyy myöntää, että tehtyäni ensimmäisen pikavilkaisun Kingdomino Originsin ohjekirjaan, olin osittain ymmälläni. Säännöt vaikuttivat monimutkaisilta, yhden vuoron aikana oli tehtävä jos jotakin. Oleellinen tieto tässä kohtaa lienee, että pelin originaaliversio, Kingdomino, ei ole minulle tuttu.

Tämä tunne kuitenkin katosi jo ensimmäisen pelin aikana ja totesin epäluuloni pelin mutkikkuutta kohtaan turhaksi. Itse asiassa koukutuin peliin nopeasti ja se kiri tämän hetken suosikkipelikseni. On mielestäni hienoa, että näinkin yksinkertaisen, suoraan sanottuna tylsän, klassikkopelin perustuksille on onnistuttu luomaan Kingdominon kaltainen moniulotteinen systeemi.

Domino lienee tuttu ainakin jossain määrin lähes jokaiselle ja kaikki enemmän dominoa pelanneet tietävät, että siinäkin taktikointi on tavallaan tärkeää. Kingdomino Originsissa – jossa ei muuten nimen ja dominolaattojen lisäksi ole paljonkaan yhteneväisyyksiä alkulähteeseensä – taktikointi on pärjäämisen kannalta elinehto ja varsinkin pelin edetessä sen monimutkaisempiin versioihin ei ilman suunnitelmallisuutta ole asiaa pistesijoille.

Dominoruudukon rakentelua

Peli toimii alkuperäisen Kingdominon tapaan: pelaajat keräävät dominolaattoja, joissa on kuvattuna kaksi erilaista maastoa. Niistä rakennellaan oma 5×5-ruudukko dominosäännöin, eli laatan toisen pään pitää olla sama kuin aikaisemmassa laatassa (ruudukon yksinäinen aloituslaatta on jokeri). Tulivuoret tuottavat tulta, joka leviää laudalla tiettyjen sääntöjen mukaan.

Pelin lopussa pelaajien ruudukot pisteytetään. Jokaisesta yhtenäisestä samaa maastolajia olevasta alueesta saa pisteitä sen ruutujen määrän kerrottuna alueella olevien tulimerkkien määrällä. Ilman tulta alueet ovat arvottomia! Vuorojärjestys on kytketty dominoiden valintaan. Ottamalla huonomman dominon pääsee seuraavalla kierroksella valitsemaan dominonsa aikaisemmin vuorojärjestyksessä.

Edellä kuvatut ovat pelin helpoimmat säännöt ja Kingdominoa pelanneille enimmäkseen tutut. Pelissä on vielä kahdet lisäsäännöt. Toteemisäännöt lisäävät peliin eri alueilta löytyviä mammutteja, kalaa, sieniä ja piikiviä. Niitä kerätään ja pelaajat, joilla on kutakin lajia eniten, tienaavat bonuspisteitä. Heimosäännöillä mukaan tulee vielä luolaihmisiä, joita voi hankkia resursseilla. Ne tuottavat lisää pisteitä: metsästäjä-keräilijät tuovat lisäpisteitä omalla pelialueella olevista resursseista, soturit taas haluavat muodostaa ison joukkion ja mitä isompi joukkio, sitä enemmän niistä saa pisteitä.

Vaativampi perhepeli

Aasinsiltana tästä on oikea hetki ottaa esiin pelin kohderyhmä. Harvinaista kyllä, pelilaatikkoon painettu 8+ vastaa varsin hyvin totuutta. On nimittäin niin, että varsin välkky kuusivuotias pelikaverini, joka yleisesti ottaen onnistuu ottamaan haltuun jo huomattavasti ikäistään vanhemmille suunnatut pelit, on Kingdomino Originsin tapauksessa joutunut ehdottomaan altavastaajan rooliin, joka pelissä pärjätäkseen on ehdottomasti neuvojen tarpeessa. Voisinkin arvailla, että kovinkaan monen alle kahdeksanvuotiaan päättelykyky saatikka hermot eivät vielä yllä Kingdomino Originsin tasolle ainakaan sen haastavimmissa muodoissa.

Mehukkaimmalle tasolle peli nousee, kun pelikumppanit ovat nokkeluudessaan mahdollisimman lähellä toisiaan, mutta ainakin meillä peli on toiminut mukavasti myös perhepelinä. Koska peli haastaa pelaajansa kolmella eri tasolla, joista jokainen tuo peliin lisää yksityiskohtia ja sen mukana haastavuutta, olisi varteenotettava vaihtoehto tietysti pelata pienempien kanssa helpointa versiota. Pelilaatikosta löytyvät hienot lisäosat kuitenkin houkuttelevat, eikä helpompi versio tunnu suostutteluista huolimatta mielekkäältä vaihtoehdolta.

Kingdomino Origins on kaiken kaikkiaan mainio lisä perhepelien valikoimaamme. Nyt, kun kuusivuotiaskin on innostunut siitä toden teolla, taidot kertyvät hurjaa vauhtia ja uskon, että tulevaisuudessa tulemme viettämään varsin laadukkaita perhepelihetkiä sen parissa.

Faktat Kingdomino Originsista

Suunnittelijat: Bruno Cathala

Julkaisijat: Blue Orange (2021), Lautapelit.fi (2022)

Mutkikkuus: Pelin mutkikkuus riippuu valitusta peliversiosta. Versioita on kolme, joista ensimmäinen, Löytöretki-pelimuoto, on sangen yksinkertainen. Seuravat pelimuodot, Toteemi ja Heimo, tuovat mukanaan lisää yksityiskohtia ja mutkikkuutta loppupisteiden laskuun, mutta ovat joka tapauksessa nopeasti opittavissa niin ikään. Kun pelaamisessa etenee versio versiolta, tapahtuu oppiminen ja vaikeampiin versioihin siirtyminen helposti.

Onnen vaikutus: Onnellakin toki on vaikutuksensa. Sopivimmat dominot, toimivimmat tulivuoret, rikkaimmat resurssit ja parhaiten tarkoitusta palvelevat luolamiehet nappaamaan onnistunut pelaaja on tavallaan vahvimmillaan – olettaen hänen osaavan hyödyntää tuurinsa järkevästi.

Vuorovaikutus: Tässä pelissä jokainen pelaa omillaan. Omat siirrot ja valinnat eivät välttämättä ole toiselta pois, mutta tällainenkin mahdollisuus on olemassa, jos satutaan tavoittelemaan samanlaisia metsästysmaita tai resursseja. Toki tällainenkin saattaa jotakuta harmittaa, mutta pääasiassa peli on rehtiä etenemistä omaa etua ajatellen.

Teema: Peli toimii teemassaan mitä parhaiten. Versio versiolta lisääntyvien yksityiskohtien avulla pelaajien on helppo uppoutua syvemmälle esihistoriallisten ihmisten maailmaan ja näin ollen teema toimii jopa eräänlaisena oppaana menneeseen aikaan. Myös pelin ulkonäkö sekä materiaalien laadukkuus miellyttävät.

Uudelleenpelattavuus: Sitä riittää. Peli ei toista itseään, vaan jokaiselle pelikerralle riittää pähkäiltävää. Toki elementit ja etenemistavat tulevat tutuksi sangen nopeasti, mutta sehän ainoastaan lisää mahdollisuuksia suorittaa entistä toimivampia peliliikkeitä. Jokainen domino on erilainen.

Kieliriippuvuus: Kun ohjeet on selvitelty, lukutaitoa ei enää tarvita. Pelissä ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 2–4. Paremmin peli ehkä toimii, kun pelaajia on kolme tai neljä, mutta kaksinkin onnistuu. Tällöin säännöt ovat hiukan erilaiset, vuoroja on tuplaten, mutta aikaiseksi saa hyvän pelin näinkin.

Pituus: 20–40 minuuttia. Pelaajien pohtimisaika toki ratkaisee, samoin valittu versio. Yksinkertaisin versio ilman sen kummempaa pähkäilyä saattaa olla läpipelattu jo kymmenessä minuutissa.

Lähde

Uutiskatsauksessa esitellään Vuoden peli -voittajat, Deutscher Spielepreisin ja International Gamers Awardsin voittajat ja Pelaajien valinta -finalistit.

Vuoden peli -voittajat 2022

Vuoden peli -palkintojen voittajat on valittu. Voittajissa nähtiin odotusten mukaisia pelejä, yllättävän paljon vanhan kierrätystä ja vähän odottamattomia valintoja.

Vuoden perhepeli on Pelaa kuin miljonääri. Brion julkaisema peli on nimestään huolimatta uusi versio vanhasta tutusta Finanssi-pelistä (ja nimenomaan Finanssista, ei Uudesta Finanssista). Kyse on siis 1940-luvulla ilmestyneen pelin uudelleenlämmittelystä.

Sarjan finalistit olivat Category X -tietovisailu, MicroMacro – Rikospaikalla ja Kids Chronicles: Kuukiven metsästys eli Chronicles of Crimen lastenversio.

Vuoden strategiapeli on ranskalaisten ensikertalaisten Dinner in Paris, jossa kilvoitellaan ravintolaterassien rakentamisesta pariisilaiselle aukiolle. Parin vuoden takainen peli ei ole saavuttanut muuten suurempaa huomiota.

Sarjan finalistit olivat 7 Wonders: Architects, Sagrada ja Living Forest.

Vuoden partypeli on Bezzerwizzer, joka on sekin uudelleenjulkaisu vähän yli kymmenen vuoden takaa. Tietovisat ovat perinteisesti olleet suosittuja ja Bezzerwizzerillekin oli jossain vaiheessa kovasti kysyntää ensimmäisen painoksen loputtua, mutta tätä nykyä Smart10 hallitsee tietovisapelimarkkinoita.

Sarjan finalistit olivat Fake Artist, Mikä Sotku?! ja iKnow 2.0 (kymmenen vuoden takaisin pelin uudelleenjulkaisu sekin).

Vuoden lastenpeli on yllätyksettömästi Dragomino. Tämä Kingdominon menestyksekäs lastenversio on voittanut lukuisia parhaan lastenpelin palkintoja. Dragominoa onkin helppo suositella kaikille, jotka hakevat kiinnostavaa peliä noin esikouluikäisille lapsille

Sarjan finalistit olivat Laiva on lastattu ja Lumottu metsä.

Deutscher Spiele Preis -voittaja 2022

Saksalaisen peliharrastajaäänestyksen Deutscher Spiele Preisin voittajat on julkistettu.

1. Ark Nova
2. Cascadia
3. Dune: Imperium
4. Living Forest
5. The Red Cathedral
6. Witchstone
7. Beyond the Sun
8. Scout
9. Golem
10. Terraforming Mars: Ares Expedition

Parhaan lastenpelin palkinnon sai Quacks & Co.: Quedlinburg Dash.

Lähde: Deutscher Spiele Preis

Vuosiäänestyksen tulokset

Vuosiäänestyksen tuloksissa nähtiin harvinainen tasapeli. Äänestyksen päätyttyä ykkössijan jakoivat Terraforming Mars ja Wingspan. Sinänsä näiden pelien ykköspaikassa ei ole mitään yllättävää: Terraforming Mars on hallinnut vuosiäänestystä käytännössä ilmestymisestään lähtien ja Wingspan on puolestaan noussut tasaisesti kohti listan kärkeä. Jos nykyinen kehitys jatkuu, Wingspan nousee ensi vuonna ykköseksi.

Ark Nova nousi parhaimpana uutena tulokkaana suoraan kolmannelle sijalle. Sen osalta äänestyksen alku vaikutti erittäin hyvältä ja on hyvin mahdollista, että loppuvuodesta ilmestyvä suomenkielinen painos nostaa pelin ensi vuonna kilpailemaan jo ykkössijasta.

Katso koko vuoden 2022 tulosraportti.

Pelaajien valinta -finalistit

Suomalaisen lautapelibloggaajien ja -vloggaajien Pelaajien valinta -palkinnon raati on julkaissut palkinnon finalistit.

Perhepelien sarjassa finaaliin pääsivät Family Inc., Kingdomino Origins, Living Forest, Sagrada ja 7 Wonders: Architects.

Harrastajasarjan finalistit ovat Arnak – Kadonneet rauniot, Paleo, Nidavellir ja Azul: Queen’s Garden.

Voittajat julkistetaan marraskuun alussa. Valikoimasta ei ole suuremmin valittamista. On mukava nähdä Family Inc.:n menestyvän perhepelien sarjassa toisin kuin Vuoden pelissä, jossa se oli ilmoitettu partypelien sarjaan, missä se ei pärjännyt alkuunkaan.

Living Forestin päätyminen perhepelien sarjaan tuntuu hieman erikoiselta, mutta en ole kyllä itse pelannut peliä – kuulemma se on suoraviivaisempi kuin miltä se näyttää.

International Gamers Awards 2022 -voittajat

Vuoden 2022 International Gamers Awardsien voittajat on julkistettu. Palkinto jaetaan kolmessa kategoriassa: paras moninpeli, paras kaksinpeli ja paras yksinpeli. Kauden ykköshitti Ark Nova oli ehdolla jokaisessa kategoriassa. Se ei kuitenkaan voittanut kategorioista kuin yhden.

Parhaan moninpelin palkinnon voitti Carnegie. Parhaan kaksinpelin sarjan voitti odotetusti Ark Nova ja parhaaksi yksinpeliksi valittiin Cascadia. Ark Nova tuli moninpelien sarjassa toiseksi. Kaksinpelien sarjassa sen kovin kilpailija oli It’s a Wonderful Kingdom. Soolopelien sarjan kakkonen oli kauhuaiheinen Final Girl, joka on puhdas yksinpeli.

IGA-palkintojen voittajat valitsee parinkymmenen lautapeliasiantuntijan ja pitkän linjan peliharrastajan joukko. Tämän vuoden äänestysprosessia avattiin Opinionated Gamersin artikkelissa.

Nederlandse Spellenprijs 2022 -finalistit

Nederlandse Spellenprijs 2022 -palkinnon eli Alankomaiden vuoden peli -palkinnon finalistit on nimetty.

Perhepelisarjan finalistit ovat Cascadia, The Adventures of Robin Hood ja Living Forest (perhepelisarjassa täälläkin!).

Vaativampien pelien sarjassa ehdolla ovat Honey Buzz, Aquatica ja Libertalia: The Winds of Galecrest.

Peliharrastajien sarjassa finaaliin pääsivät Terraforming Mars: Ares Expedition, Carnegie ja Ark Nova.

Voittajat julkistetaan lokakuun lopussa, eli palataan asiaan ensi kuun uutiskatsauksessa. Viime vuonna paras perhepeli oli CuBirds, vaativampien pelien sarjan vei It’s a Wonderful World ja harrastajien sarjan Everdell.

Sotapelipäivä la 8.10.2022 Sellon kirjastossa, Espoossa

Lauantaina 8.10.2022 Huoltoreitti-blogi ja Suomen lautapeliseura ry järjestävät sotapelipäivän Espoossa Sellon kirjaston Akselisalissa (sama tila, jossa Leppävaaran pelikerho kokoontuu). Sali on varattu tapahtuman käyttöön klo 10–18.

Sotapelipäivän tarkoituksena on tarjota tila ja tilaisuus pelata historiallisia konfliktiteemaisia lauta- ja korttipelejä. Tapahtuma on ilmainen, eikä siihen ole ennakkoilmoittautumista.

Lisätietoja löytyy Lautapeliseuran foorumilta.

Litsan lautapeliviikonloppu 14.–16.10.2022 Kaarinassa

Littoisten seurakuntatalolla Kaarinassa järjestetään taas pelitapahtuma. Ohjelmassa on vapaata pelaamista perjantai-illasta klo 18 sunnuntaihin noin klo 15 asti.

Lisätietoja löytyy Lautapeliseuran foorumilta. Tapahtuma on myös Facebookissa.

JokiCon 22.–23.10.2022 Joensuussa

Itä-Suomen yliopiston ylioppilaskunnan lautapelikerho Joensuu Board Gamers järjestää Joensuussa kaksipäiväisen pelitapahtuman. Ovet ovat auki lauantaina 11–22 ja sunnuntaina 10–19. Tapahtuman pääsymaksu on 3 € päivältä tai 5 € kahdelta päivältä. Ohjelmassa on vapaata pelaamista.

Lisätietoja löytyy Facebook-tapahtumasta ja Lautapeliseuran foorumilta.

Unlock! Game Adventures

— Sampsa Ritvanen

Palasin pitkästä aikaa Unlock-pelien pariin ja sarja on kokenut melkoisen muodonmuutoksen vuosien aikana. Alun perin sarja tuntui vähän köykäiseltä ja epätasaiselta huvilta, sillä paketin kolmesta pelistä vähintään yksi oli epäselvä tai muuten vain huono, yksi keskinkertainen ja kolmas ihan kiva. Pelatessa lähinnä haikaili muiden pakolautapelien pariin.

Nykyään tilanne on toinen. Exitit raivostuttavat, kun niiden pelaaminen ilman tuhoamista vaatii hirveää työtä, mutta kertapelaamisena ne ovat turhan tyyriitä ja laadultaan kovin ailahtelevia. Sama epätasaisuus laadussa vaivaa Escape Roomia, Deckscapea ja muita vastaavia viritelmiä. Unlockin selkeä yhden korttipakan taktiikka jaksaa säätämisen rinnalla jälleen viehättää. Erityisesti, kun uusien osien sisältämät pakopelit ovat mukavan tasalaatuisia ja sovellusta on opittu käyttämään järkevästi hyödyksi.

Pääsin siis pelaamaan Unlock: Game Adventuresia, joka on sarjan kymmenes osa. Tässä osassa aiheissa mennään melko metatasolle  – lautapelipakopelien innoittajana kun ovat muut lautapelit. Vaikka toisaalta tämä haiskahtaa Asmodeen mainoskampanjalta (peleistä on omat esittelyt ohjekirjan lopussa), niin pakko myöntää, että samalla lautapelisielua kutkuttaa tällainen sisäänpäinkääntyneisyys. Vaikea on valittaa, kun kokonaisuus on näin hyvä.

Ensimmäisenä pakopelinä on Ticket to Ride (minulle aina Menolippu), joka on kastin helpoin ja suoraviivaisin tapaus. Aika vähän tässä on alkuperäistä peliä mukana, mikä ei lähdemateriaalin tuntien ole ihme. Perheen kanssa tämä olisi varmaan parhaimmillaan, jos peli olisi käännetty suomeksi, pulmat kun ovat sen verran selkeitä ja aloittelijaystävällisiä. Toisaalta harrastajan näkökulmasta peli oli mukava ja leppoisa, eikä yhtään niin tylsä ja mauton kuin jotkut helpot pakopelit.

Mysterium oli kokemuksena jo hieman lähempänä alkuperäistä peliä, sillä tunnelma on jännittävämpi ja epämääräiset näkykortit ovat nekin mukana. Näkyjä olisi saanut kyllä olla enemmänkin, nyt niitä tarjoillaan aika niukasti.

Pakopelin edetessä ratkaistaan samalla murhaa. Loppuratkaisu jäi meiltä hoksaamatta, vaikka se ei lopulta kovin vaikea ollutkaan. Mutta kuten kaikki paketin pakopelit, myös tämä oli oikein mainio ja tasaisen hyvä kokemus. Melkein kaikki pulmat aukesivat ilman apuja, mutta pähkäiltävää oli silti sopivasti. Ainoastaan jostain syystä juuri tässä osassa Unlockin yksi suurimmista kompastuskivistä, eli pakan läpikäyminen oikeaa korttia etsiessä, tuntui erityisen vaivalloiselta. Olen kovasti miettinyt, että miksi kortteja ei voi vain lajitella valmiiksi pitkälti oikeaan järjestykseen? Plärääminen on vain niin tuskastuttavan tylsää.

Pandemic on laatikon paras pakopeli. Hirveän paljon Mysteriumia vaikeampi se ei ole, vaikka vaikeusaste on laitettu korkeimmaksi, mutta pisin se on. Meidän rauhallisessa seurassa peliin upposi vajaa 90 minuuttia. Alkuperäinen peli on vahvimmin läsnä, kun kartat, roolit ja muut tilpehöörit ovat mukana. Peli ei kuitenkaan ole mikään pastissi, vaan ihan ehta pakopeli, joka muuttuu loppua kohden jopa jonkinlaiseksi kissa-ja-hiiri -leikiksi. Monta erinomaista ideaa, hyvin käytetty lähdeaineisto ja ihan veikeä lopetus. Tykkäsin tästä kovasti.

Unlock: Game Adventuresista jäi jopa niin hyvä fiilis, että hankin jo toisen kahdesta pelaamattomasta Unlockista itselleni. Eiköhän koko sarja ole taas kahlattu pian läpi. Lisäksi pakko kehua sitä, että paketin mukaan on laitettu myös läpipeluuopas, jossa käydään kaikki ratkaisut läpi kohta kohdalta. Näitä on tullut joskus kaivettu netistä ensimmäisten Unlock-pelien kohdalla, joten on oikein hyvä, että ne löytyvät heti paketista valmiina.

Mikon pelaamaa

Syyskuu oli aika hiljainen pelikuukausi. Yksi mielenkiintoinen uutuuspeli kuukauteen kuitenkin mahtui: Reiner Knizian tikkipeli Voodoo Prince. Pelillä on ikää jo viisi vuotta. Olen kuullut siitä moneen kertaan puhuttavan hyvää erityisesti viiden pelaajan tikkipelinä, joten mielenkiinto heräsi.

Schmidtin julkaisemaa peliä ei tällä hetkellä saa oikein mistään tolkulliseen hintaan, mutta eipä hätää: pelin säännöt ovat saatavilla, eikä pelaamiseen tarvita kuin korttipakka, jossa on viidestä maasta kortit 0–15. Sellainen löytyy vaikkapa Stichelnistä. Kokeilemaan siis pääsee vaivattomasti.

Voodoo Prince on hauska sekoitus tikkien keräämistä ja välttelyä. Viisinpelissä jokaiselle pelaajalle jaetaan 14 korttia – ihan koko pakkaa ei siis jaeta, yli jää kymmenen korttia – ja kierroksen tavoitteena on voittaa kolme tikkiä. Kun pelaaja nappaa kolmannen tikkinsä, hän poistuu pelistä ja saa pisteitä muiden pelaajien siihen mennessä keräämien tikkien verran. Poikkeus tähän sääntöön on viimeiseksi jäävä pelaaja, joka saa pisteitä vain omista tikeistään.

Jutun juoni on siis selvä: parasta on saada kolmas tikkinsä neljäntenä pelaajana, mutta missään nimessä et halua olla viimeinen, jolle jää kortteja käteen. Se on kammottava katastrofi. Pelissä on pari pikkujippoa tämän lisäksi: nollalla voi voittaa viidentoista mutta ei muuta, ja jos tikin voittaa viitosella tai seiskalla, se lasketaan kahdeksi tikiksi. Viiden kierroksen jälkeen eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Voodoo Prince vaatii nykäisemään aivot uuteen asentoon. Miten jako pitää navigoida läpi? Siinäpä miettimistä. Ensimmäisten pelikertojen perusteella olen oppinut ainakin sen, että jos jaon loppupuolella miettii, pitäisikö poistua jo vai jäädäkö vielä väijymään, oikea vastaus on lähes poikkeuksetta poistua; muuten jää herkästi luu käteen.

Vaikuttaa siis oikein hyvältä ja vastaanotto pelille oli omassa peliporukassa mainio, joten eiköhän tätä pelata toistekin, kun pöydässä on viisi pelaajaa ja tikkipeliä kaivataan.

Kun Sticheln-pakka on kerran mukana kulkenut, olen pelannut pari kertaa sitäkin. Sekin on mainio, omituinen tikkipeli. Tämä vähän vanhempi peli täyttää ensi vuonna 30 vuotta! Stichelnissä yritetään kerätä kortteja voittamalla tikkejä. Jokainen kortti on yhden pisteen arvoinen. Jaon alussa valitaan kuitenkin kipumaa, jonka kortit ovat numeroarvonsa verran miinusta. Tätä maata on siis vältettävä viimeiseen asti.

Sehän on helppoa, paitsi että – Stichelnissä kaikki maat ovat valttia, paitsi ajettu maa, ja tikkiin saa pelata mitä tahansa. Pelata saa kieli keskellä suuta, ettei tule antaneeksi muille pelaajille mahdollisuutta syytää tikkiin kivuliasta roskaa. Kolminpelinä Sticheln on erinomaisen tiukka, viisinpeli osoittautui muistojen mukaisesti hitaaksi ja vähän sekavaksi. Jatkossa siis viidellä Sticheln-pakalla mieluummin Voodoo Princeä. Kolmella pelaajalla aito Sticheln sen sijaan vie voiton.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauk­sen jälkeen

• Sampsa arvioi Unlock!-pelisarjan tuoreimman osan, Unlock! Game Adventures -pelin.
• Veeti testasi iKnow 2.0 -tietovisailun, eli Tacticin vanhan tietovisapelin uusimman version.
• Kaisa arvioi Kingdomino Originsin, joka vie suosikkipelin kivikaudelle ja tarjoaa uusia pelitapoja.
• Mikko arvioi Res Arcanan lisäosat.
• Juho esitteli Yhdysvaltojen kansallispuistoja mainostavan retkeilypeli Parksin.
• Joonas vertaili Vuoden peli -voittaja Pelaa kuin miljonääriä alkuperäiseen Finanssiin.
• Juho arvioi viikinkiaiheisen sotapelin 878 Vikings – Invasions of England.
• Joonas testasi vartin mittaisen Ticket to Ride: San Franciscon.
• Tiina ja Esa arvioivat pääkaupunkiimme sijoittuvan Helsinki-pelin.

Haluaisitko nähdä oman nimesi tällä listalla? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta. Avustajia varten on nyt oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Listalla kerrotaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Telegramista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram on varmin kanava, jossa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Lautapeliblogien päivi­tykset

• Miiran ja Annikan hyvin draftatuissa korteissa on puhuttu top 10 -listan peleistä, aikaratapeleistä, hyvistä peleistä joissa on jotain ärsyttävää, kaksinpeleistä uudestaan ja erinomaisista lisäosista.
• Pöydällä arvioi Scythen junioriversion My Little Scythe.
• Nopparallissa avattiin ISS Vanguardin boksia.
• Tapani on aloittanut pelikerhon Kankaanpään kirjastolla.
• Tuomo teki vuoden 2022 top 30 -listansa.
• Todellisuuspaon Kaitsu julkaisi oman top 100 -listansa.
• Tero listasi Essenin messujen kiinnostavimpia uutuuksia.
• Nopparallissa katsastettiin Terraforming Marsin lisäosat.
• Tero esitteli Ticket to Riden ja Ticket to Ride Europen.
• Nopparallissa arvosteltiin Terraforming Mars.
• Huoltoreitissä esiteltiin Operational Combat Series -sotapelisarja.
• Tero esitteli parinkymmenen vuoden takaisen Keythedral-pelin.
• Pöydällä arvioi Arnakin kadonneet rauniot.
• Nopparalli arvioi Lost Ruins of Arnakin Expedition Leaders -lisäosan.
• Mikko kirjoitti värimieltymyksistään Magicissa.
• Nopparalli arvioi Lost Ruins of Arnakin.

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Ikä: 5+. Komisaario Hiiri tarvitsee apuasi, sillä rikolliset suunnittelevat vankilapakoa. Tässä lastenpelissä pelaajat tarvitsevat päättelyn alkeita ja hyvää muistia, jotta rosvot saadaan taas kiinni.

Salapoliisit kiehtoivat minua lapsena kovasti. Kylmän sodan jälkeisenä aikana kaapistani löytyivät niin Vakoojan käsikirja, Mikin Dekkaripokkarit kuin suurennuslasi ja salapoliisihattukin (eli torilta löytynyt klassinen huopahattu).

Nykypäivän lapsilla supersankarit ovat tainneet ohittaa salapoliisit, mutta HABAn Etsivä hiiri: Hurja pakoyritys osoittaa, kuinka salapoliisiteema vetoaa edelleen. Erityisesti, kun kyseessä on vielä oikein kekseliäs muistipeli alle kouluikäisille.

Apua, kuka pakenee?

Kaiken ytimenä toimii pelilaatikkoon rakennettava pyöritettävä vankila. Peli alkaakin niin, että yksi rosvoista asetetaan omaan selliin eli vankilakiekon toisella laidalla olevaan tyhjään koloon. Vuorollaan heitetään noppaa, joka kertoo, kumpaan suuntaan kiekkoa liikutetaan. Liikuttaessa rosvo katoaa näkyvistä päälylevyn alle ja kun uusi tyhjä selli ilmestyy tilalle, pyöritys lopetetaan.

Jippo on siinä, että rattaan toisessa päässä, muutaman liikutuksen päässä on reikä. Myös reikä on piilossa päälylevyn alla, samoin kuin aiemmilla kierroksilla piilotetut rosvot. Kun pyörää pyöritetään tarpeeksi, yksi rosvoista tipahtaa kolosta laatikossa olevan metallikellon päälle ja kuuluu kilahdus. Yksi rosvoista pyrkii pakoon!

Nyt pelaajien on pohdittava, kuka yrittää paeta. Ongelmana on, että rosvot ovat voineet olla piilossa jo useamman kierroksen, joten tarkasta muistista on hyötyä. Kun pelaajat ovat valinneet epäiltynsä, paljastetaan karkuri ja jokainen oikein vastannut saa pisteen.

Jos kukaan ei arvaa oikein, karkuri pakenee. Peli jatkuu, kunnes neljäs rosvo karkaa, jolloin kaikki pelaajat häviävät, tai jos viimeinenkin rosvo asetetaan tyhjään selliin. Tällöin pelaajat laskevat pisteensä ja eniten pisteitä kerännyt voittaa.

Hyviä ja huonoja jippoja

HABAn kyky rakentaa pelien ympärille vau-efektejä on uskomaton, eikä Etsivä Hiiri ole poikkeus. Nyt jännitystä tuottaa kellon kilahdus ja siitä seuraava kuhina – kuka siellä oli? Milloin jätskirosvo lisättiin? Kuuluiko pakenija Täi-perheeseen vai Karies-kelmeihin? (unohtui  mainita, että rosvojengit hahmoineen ovat varsin hupaisia, mikä samalla auttaa niiden muistamisessa).

Muistielementti toimii myös hyvin, ainakin yleensä. Kun rosvoja lisätään ja vankilakiekkoa pyöritellään eri suuntiin, lasten ajatukset menevät helposti solmuun. Päälylevyssä on onneksi parissa kohtaa kurkistusaukot, jotka auttavat lapsia päättelyiden tekemisessä. Kevyttä päättelyä tukevat myös tieto siitä, ketkä ovat paenneet ja keitä on jo saatu kiinni. Aikuisellekin muisti voi teettää tepposet, mutta jos on yhtään skarppina, niin oikean pakenijan hoksaa aika helposti.

Erityisesti tämä pätee silloin, kun vankilakiekko täyttyy. Silloin jos kiekkoa kääntää kerran vastakkaiseen suuntaan, niin kellolle kilahtaa automaattisesti se vanki, joka lisättiin juuri äsken. Seuraavalla kierroksella sama voi tapahtua taas toiseen suuntaan käännettäessä ja niin edelleen.

Aikuinen tai tarpeeksi viisas lapsi hoksaa siis jossain vaiheessa, että jos kiekkoa kääntelee vuorotellen eri suuntiin, pelin haaste kuivuu kasaan. Näin ei voi aina tehdä ja välillä noppa tekee pelistä vaikeampaa, mutta kovin eri-ikäisten kanssa on vaikea pelata tasaväkisesti. Pelin ikäraja 6+ on aika sopiva, mutta liukumavaraa ylöspäin on rajatusti.

Tämä antaa kuvan, että peli on ratkaistu ja tylsä. Ei suinkaan, ainakaan kohdeyleisön kohdalla. Meillä testipelaajina toimivat 6- ja 4-vuotias eivät tätä jippoa hoksanneet. Heille pelissä on oikeasti haastetta, mutta aikuiselle on tarjolla lähinnä pelinjohtajan rooli. Toisaalta aikuisen näkövinkkelistä tarjolla on mainio kuvitus ja komponentit (pisteinä toimivat tähdet ovat erityisen herkullisia) sekä noin 15–20 minuutin kesto, joten peliä pelaa ihan mielellään.

Vetoava kokonaisuus

Pyöritettävä vankila on jännä kapistus. Se rakennetaan pelin alussa kolmesta pahvilevystä ja yhdistetään Etsivä Hiiren puisella figuurilla. Häkkyrä toimii yllättävän hyvin, muttei täydellisesti. Kasaaminen vaati ainakin alkuun aikuisen apua ja meidän kopiossa rosvot lipsuivat aluksi pois koloistaan, koska pahvilevyt eivät olleet aivan tasaisia. Pahvien maltillisella vääntelyllä asia saatiin korjattua. Vankilakiekkoa pitää myös kiertää tarpeeksi, jotta vanki varmasti tipahtaa reiästä kellolle.

Häkkyrän tietty hankaluus ja aikuisen näkövinkkelistä valmiiksi pureskeltu pulma ovat todennäköisesti syitä, miksi paikka Vuoden lastenpeli -kilpailun finaalissa jäi saamatta. Mutta mitä lapset pelistä ajattelivat? Ehkä parhaimman kuvan antaa se, että meillä peliä pelattiin ensimmäisellä istumalla lähes kymmenen kertaa putkeen. Tällaista hurmosta ei ole syntynyt pitkiin aikoihin, erityisesti sellaista, joka puree samaan aikaan sekä vanhempaan että nuorempaan tyttöön.

Yksi syy tähän on se, että sääntökirjassa tarjotaan pelistä myös yhteistyöversio. Tällöin arvaukset ja pohdinnat tehdään porukalla, mikä osaltaan vähentää iän tuomaa etua. Tytöt pelaavat meillä pelkästään yhteistyöversiota, toisia vastaan kilpailu ei parin testipelin jälkeen enää kiinnosta. Se ei minua haittaa, sillä Etsivä Hiiri toimii myös yhteistyöpelinä erittäin hyvin.

Faktat Etsivä hiirestä

Suunnittelija: Markus Nikisch

Julkaisija: HABA (2021)

Mutkikkuus: Peli on itsessään hyvin yksinkertainen. Laudan kokoamiseen lapsi voi tarvita aikuisen apua.

Onnen vaikutus: Noppatuuri muokkaa peliä helpommaksi tai vaikeammaksi, mutta hyvästä muistista on eniten hyötyä.

Vuorovaikutus: Yhteistyömuotona pelatessa vaihtoehtoja puntaroidaan yhdessä, toisia vastaan mitellessä hiljaista miettimistä on enemmän.

Teema: Salapoliisiteema on sopivan lapsekas, jotta se ei ole pelottava. Pakokellon kilahdus on lapsista hirveän jännää.

Uudelleenpelattavuus: Niin kauan kuin lapsi ei hoksaa pelin “sudenkuoppaa”, niin pelissä riittää haastetta. Ohjekirjassa on myös muunnoksia, joilla peliä voi muokata vaikeammaksi.

Kieliriippuvuus: Pelissä ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 1–4. Yhteistyöversiota voi käytännössä pelata vaikka kuinka suurella joukolla.

Pituus: 15–20 minuuttia.

Lähde

Bussikuskina suurkaupungissa saat pisteitä siitä, miten paljon kuljetat erilaisia matkustajia heidän toivomiinsa kohteisiin. Get on Board yhdistelee kupongintäyttöä ja reitinrakennusta pelilaudalla.

Get on Board: New York & London on kupongintäyttö- ja reitinrakennuspeli, jossa pelataan kaksitoista kierrosta. Jokaisella kierroksella kukin rakentaa kierroksen lippunumeroa vastaavan reitinpätkän kaupungin kartalle, jatkaen edellisellä kierroksella päättyneestä pisteestä. Lopuksi lasketaan plus- ja miinuspisteet voittajan selvittämiseksi.

Reitin varrella on erilaisia hahmoja, joita kyytiin otettaessa ja perille vietäessä saa eri tavoin pisteitä. Pääsääntöisesti asiakkaista saa pisteitä suhteessa siihen, miten monta heistä kuljettaa haluamiinsa kohteisiin. Hahmoista mummot ovat poikkeus, sillä mummot haluavat vain istua kyydissä maisemia katsellen, ilman määränpäätä. Muista hahmoista opiskelijoita kuskataan yliopistorakennuksiin, turisteja nähtävyyksiin ja liikemiehiä tornitalojen konttoreihin.

Reittien rakentelua suurkaupungissa

Jokainen pelaajista on vuorollaan aloittava pelaaja, eli saa rakentaa reittinsä kierroksella ensimmäisenä. Tällä ei ole juuri muuta pelillistä merkitystä, kuin teiden ruuhkautuessa myöhemmin tulleet maksavat ruuhkamaksuja. Pelilaudaksi valitaan New York, jos pelaajia on 2–3, ja 4–5 pelaajalla pelataan Lontoon kaduilla. New Yorkin keskustassa on lisäksi osalla kaduista ruuhka-alueita, joista maksetaan ruuhkamaksuja, vaikkei muita pelaajia vielä olisikaan reiteillä. Näiden alueiden ruuhkautuessa maksut ovat sitten entistäkin suuremmat.

Pelaajat saavat täytettävikseen muuten samanlaiset kupongit, mutta kunkin kierroksen rakennettava reitinpätkä on erilainen. Omat kuponkini laminoin heti, ja suosin pyyhittäviä tusseja. Olisi hienoa, jos kupongintäyttöpeleissä siirryttäisiin entistä enemmän tähän vaihtoehtoon kertakäyttöisten paperipumaskojen sijaan.

Kunkin kierroksen rakennettava reitinpätkä voi olla yhdestä kolmeen kadunmittaa, ja siinä voi olla käännöksiä tai suoraan vieviä osuuksia. Reitinpätkän muoto ja pituus riippuu kierroksen alussa nostettavasta tiketistä. Pelaaja saa vapaasti valita, mihin suuntaan edellisellä vuorollaan jääneestä pisteestä reittiään jatkaa, ja jos reitinpätkässä on käännöksiä, hän saa päättää, kumpaan suuntaan ne reittiä kääntävät. Suoraan vieviä osuuksia käännöksiksi, ja toisin päin, pelaaja saa muuttaa viisi kertaa pelin aikana, mutta niistä joutuu maksamaan pisteitä.

Eri hahmoista saa pisteitä erilaisin ehdoin. Yksittäisistä mummoista saatavien pisteiden määrä kasvaa siinä suhteessa, mitä enemmän mummoja on kyydissä. Kyytiin poimittujen opiskelijoiden määrä kerrotaan lopuksi reitille osuneiden yliopistorakennusten määrällä. Kyytiin otetut turistit ja liikemiehet pisteytetään aina heti, kun turistien tapauksessa nähtävyys ja liikemiesten tapauksessa tornitalo osuu reitille. Molemmista saa suhteessa enemmän pisteitä, kun kyydissä on enemmän kyseisiä hahmoja.

Jokaisella pelaajalla on henkilökohtainen tavoite kiertää pelin aikana kolmen eri puolella kaupunkia olevan pisteen kautta. Lisäksi pelissä on aina kaksi sattumanvaraista yhteistä tavoitetta, joiden pisteet ovat kaikkien saatavilla. Tavoitteena voi esimerkiksi olla viiden liikemiehen kyytiin saaminen tai kolmen yliopistorakennuksen kautta ajaminen.

Vaikka pelaajat saavatkin käyttää samoja katuja, joista toiset pelaajat ovat aiemmin kulkeneet (maksamalla tosin ruuhkamaksuja), pelaajat eivät saa koskaan kulkea omalla reitillään samaan pisteeseen, josta ovat aiemmin kulkeneet. Näin ollen oman reitin kanssa risteäminenkään ei ole mahdollinen. Jos pelaaja on ajanut reittinsä niin ongelmalliseen solmuun, ettei hän ilman törmäämistä omaan reittiinsä tai kartalta ulos ajamista selviä, hän putoaa pelistä.

Olisin toivonut, ettei säännöissä olisi päädytty turvautumaan pelaajaeliminaatioon – se kun ei ole kovin kannustava pelimekaniikka. Tällainen hypoteettinen tilanne, jossa pelaajan on pakko joko ajaa ulos kartalta tai ristetä oman reittinsä kanssa, on kuitenkin käytännössä äärimmäisen harvinainen, joten se ei ole kovin iso ongelma.

Kaunis lahjapeli niin aikuiselle kuin lapsellekin

Moni Get on Boardia kanssani pelanneista ihasteli pelin Miroslav Šašekin kuvituksista lainaavaa ulkonäköä, joka on kyllä omaankin silmääni todella nätti kokonaisuus. Ohjekirjassa visuaalisuus kuitenkin menee aika ajoin selkeyden edelle. Osin vaikeus on sääntöjen ilmaisutapojen epäselvyydessä. Aina myöskään sääntöesimerkit eivät tuo selkeyttä, vaan enemmänkin sekoittavat, kun ei ihan ole varma, mitä kulloinkin tarkoitetaan. Visuaalinen ilme on sinänsä selkeä. Näistä aineksista olisi siis ollut rakennettavissa selkeämpi sääntökokonaisuus. Peli onkin helppo opettaa muille, kun sen on ensin opetellut itse.

Vasta kansainvälisestikin julkaistun pelin englanninkielinen sääntökirja hioutuu digitaalisessa muodossa edelleen. Onkin hienoa, että Get on Boardista on saatu jo näin pian ilmestymisensä jälkeen pohjoismainen editio. Peli ei sinänsä tuo mitään kovin uutta ja ihmeellistä innovaatiota pelimarkkinoille, mutta se on silti toimiva paketti, jossa on kohtuullisessa koossa pelilautaa kupongintäytön kaverina.

Get on Boardista ei tullut aivan omaa lemppariani, mutta ihan mieluusti sitä silti voin koska vain pelata, varsinkin, kun olen huomannut niin monenlaisten ja ikäisten pelaajien tästä innostuvan. Se sopii niin perhepeliksi kuin aikuistenkin illanistujaisiin silloin, kun ei haluta pelata sitä äänekkäintä ja intensiivisintä partypeliä. Uskonkin, että tätä peliä annetaan seuraavan vuoden aikana paljon lahjaksi, ja sen ottaa mielellään vastaan niin lapsi kuin aikuinenkin. Lahjana Get on Board: New York & London on nimittäin erityisen nätti paketti.

Faktat Get on Board: New York & Londonista

Suunnittelijat: Saashi

Julkaisijat: Iello (2022)

Mutkikkuus: Get on Board on melko helppo oppia, ja ikäsuositus +8 on mielestäni hyvinkin realistinen. Pelasimme peliä alle 10-vuotiaidenkin kanssa, jotka saivat hyvin kiinni pelistä, ainakin muutaman kierroksen jälkeen. Silti pelissä on sopivasti erilaisia variaatioita sen suhteen, miten pisteitä voi kerätä. Kaikkeen ei kannatakaan keskittyä yhdessä pelissä menestyäkseen, eikä vuoroja tarvitse suunnitella kovin pitkälle eteenpäin.

Onnen vaikutus: Satunnaisuutta on lähinnä siinä, minkä muotoinen ja pituinen reitti pitää pelata seuraavaksi. Pelin edetessä toki satunnaisuuksia pystyy jonkin verran laskemaan.

Vuorovaikutus: Pelissä on vähän vuorovaikutusta, ja toisten peliä ei kovin paljoa tule seurattua, vaikka reittejä tehdäänkin samalle laudalle. Oikeastaan ainoa vuorovaikutuselementti on katujen ruuhkautumisessa, jolloin myöhemmin reitin tehneet maksavat ruuhkamaksuja (pisteitä) samojen katujen käyttämisestä. Vaikka kyseessä on perhepeli, olisin silti toivonut hieman enemmän vaikutusmahdollisuuksia toisten peliin. Tunnelma on toki näin koko ajan mukavan leppoisa.

Teema: Pääosin teema on toimiva ja tukee peliä. Joissain kohdissa sääntökirjaa lukiessa on silti hankala pysyä perässä, kun teemaa viedään pidemmälle, kuin se pelimekaniikan kannalta olisi ymmärrettävissä.

Uudelleenpelattavuus: Moni omissa peliporukoissani viehättyi pelistä ensimmäisen pelin perusteella, ja halusi pelata uudestaan. Osa voittoehdoista on vaihtuvia, ja muutenkin pisteitä voi kerätä useammalla eri tavalla, joten uskon pelin kestävän kulutusta kohtuullisen hyvin. Get on Boardiin on helppo saada jatkossa vaihtelua uusia karttoja tai voittoehtokortteja julkaisemalla.

Kieliriippuvuus: Pelissä ei ole tekstiä.

Pelaajamäärä: 2–5, jossa 2–3 pelaajalle on oma pelilautansa ja 4–5 pelaajalle omansa. Eri pelaajamäärät toimivat hyvin, vaikkakin tekevät pelistä hieman erilaisen.

Pituus: 30 minuuttia, mikä on realistinen arvio. Kaksinpelin nakuttelee menemään helposti vartissakin, viidellä ensikertalaisella pelaajalla puolituntinen ei välttämättä ihan riitä.

Lähde

Quest for El Doradon toisessa lisäosassa pelaajat pääsevät väistelemään lukuisia vaaroja ja saavat apua alkuperäisväestöltä.

Quest for El Doradon toinen lisäosa, Dangers & Muisca (suomeksi Vaarat ja apurit), on tietynlainen vedenjakaja. Se on ensimmäinen täysin uusi lisäosa, jota ei ole julkaissut pelin alkuperäinen julkaisija eli Ravensburger. Näin ollen kahden eri version tiet erkanevat, mikä on aiheuttanut kateutta niissä maissa, joissa Lautapelit.fi:n versio on vaikeammin saatavilla.

Noh, onneksi on suomalainen, joten voi vain nauttia tarjonnasta. Dangers & Muisca onkin erittäin onnistunut lisäosa, joka tarjoaa erityisesti kartanrakentajille välineitä ja se sopii hyvin ensimmäiseksi lisäosahankinnaksi.

Kartta uusiksi

Paketin mukana tulee useampi erilainen moduuli, joita voi lisäillä peliin mielensä mukaan. Kaikki vaarat ovat erilaisia pienempiä karttapalasia, joita laitetaan joko vanhojen karttapalojen päälle tai viereen.

Vaaralliset maastot ovat palasista selkeimmät. Niiden joissakin heksoissa on pääkallosymboleita, jotka toimivat kuten tavalliset ruudut, mutta niihin ei saa lopettaa omaa vuoroaan. Toinen vaara ovat suot, jotka ovat täynnä krokotiileja. Krokotiilit ovat tietynlaisia jokereita ja ruutuun edetäkseen on pelattava kortti, joka on täsmälleen saman arvoinen kuin siinä olevien krokotiilien määrä. Jos ruudussa on 3 krokotiilia, siihen pääsee vain kortilla, jossa on tasan kolme viidakkoveistä, kolme kolikkoa tai kolme melaa.

Kolmas vaara ovat temppelit. Ne ovat paikkoja, jotka lisätään reitin varrelle ja joissa pelaajien on vierailtava ja uhrattava niihin kortti ennen maaliin menemistä. Lisäpäänvaivaa siis. Mukana on myös vuoripala, jolla saa rakennettua ahtaan solan sekä kasa vesilaattoja, joissa osassa on pelaajia kuljettavia virtauksia.

Vaarojen tasapainona ovat ystävät eli avulias Muisca-heimo. Heimon pakasta nostetaan pelin alkuun kaksi korttia ostoriville, jolloin ostettavien korttien määrä nousee kuudesta kahdeksaan. Kortit ovat hieman kalliimpia versioita peruskorteista, mutta sille on syynsä. Ne voi nimittäin säästää omalle pelilaudalleen ja käyttää haluamassaan kohdassa, eivätkä ne siis vie tilaa muilta käsikorteilta.

Yksinkertainen, mutta tehokas

Myönnän, että olin aluksi lisäosaa avatessani vähän pettynyt. Mukana on vain muutama pahviosa ja kahdeksan korttia. Tavaran määrä ja pelin hinta eivät aivan kohdanneet.

Onneksi vähemmän on nyt enemmän ja lisättävät moduulit ovat samaan aikaan säännöiltään yksinkertaisia ja selkeitä, mutta myös nerokkaita. Suot ja vaaralliset maastot on helppo nakata mukaan vaikka jo ensikertalaisten kanssa ja niillä jotkut yksipuoliset maastolaatat muuttuvat hetkessä jännittäviksi. Erityisen hauska on sola, jolla mihin tahansa karttaan saa rakennettua liikkumista vaikuttavan pullonkaulan. Myös ylimääräiset vesipalaset tekevät toisinaan turhan hyödyttömistä meloista tärkeämpiä.

Temppelit ovat kuin suoraan Ravensburgerin Quest for El Dorado: Golden Temples -sisarpelistä ja alkuun ne vaikuttivat paketin tylsimmältä lisältä. Niiden koko potentiaali paljastui kuitenkin vähitellen. Koska temppeleissä on pakko piipahtaa, enää ei ole pakko rakentaa pelkkiä lineaarisia maastoja, joissa on yksi alku ja loppu. Nyt radan voi tehdä vaikka kierrettäväksi ympyräksi tai sitä voi liikkua edestakaisin.

Muisca-kortit ovat nekin mukava lisä. Ne eivät tuo minkäänlaista sääntökuormaa, mutta tarjoavat jälleen yhden strategisen väylän. Niiden avulla saa välillä aikaan hurjiakin vuoroja, jos jemmailee useampaa Muisca-korttia ja käyttää ne kerralla.

Jos on pakko, niin kumpi?

Jos peruspeliä haluaa laajentaa, niin edessä on visainen päätös – kumpi lisäosa kannattaa hankkia ensin? Itse taipuisin Dangers & Muiscan suuntaan, mutta valintaan vaikuttaa myös se, haluaako vaihtelua mieluummin korttiriviin vai kartalle. Heroes & Hexes antaa enemmän uusia pelattavia kortteja (varsinkin jos mukaan saa napattua myös promokortit),  kun taas Dangers & Muisca keskittyy lähinnä kartan muovaamiseen.

Lisäosat sopivat myös hyvin yhteen eli jos kukkaronnyörit venyvät ja peli miellyttää, niin molempien hankintaa kannattaa harkita. Perheen kanssa pelatessa lisäilisin uusia juttuja maltilla, kahden lisärin kanssa liikkuvia osia on vähän liikaa.  Lautapeliharrastajalle kolmen kombo ei ole kuitenkaan mikään ongelma ja kevyehkö peruspeli on lisäosien kanssa samaan aikaan edelleen nopea ja kevyt, mutta myös täyteläinen.

Ja mikäli janoat vielä jotain uutta, niin ei hätää. Arvion julkaisuaikoihin paljastui jo seuraava lisäosa, Dragons, Treasures & Mysteries. Faneilla on siis mitä odottaa.

Faktat Danger & Muiscasta:

Suunnittelija: Reiner Knizia

Julkaisija: Lautapelit.fi (2022)

Mutkikkuus: Todella virtaviivainen. Moduuleita on myös helppo lisäillä vähitellen mukaan.

Onnen vaikutus: Lisäosa ei oikeastaan lisää tuurin osuutta pelissä.

Vuorovaikutus: Samantasoista kuin peruspelissä.

Teema: Vaarat ja apurit istuvat teemaan oikein hyvin.

Uudelleenpelattavuus: Karttapalasilla saa vanhatkin palat tuntumaan uusilta. Reittien rakentajia siis hemmotellaan.

Kieliriippuvuus: Komponentit ovat kielivapaat.

Pelaajamäärä: 2–4.

Pituus: 45–60 minuuttia.

Lähde

Palkintoja on taas jaettu: Pelaajien valinta, Årets Spil, Guldbrikken, Årets Spel ja De Nederlandse Spellenprijs. Lautapelit.fi:ltä on tullut uusi yhteistyöpeli Carcassonnen maailmassa.

Pelaajien valinta 2022

Pelaajien valinta -palkinnon voittajat on valittu. Perhepelisarjan voittajaksi nousi Sagrada ja harrastajasarjassa ykköseksi tuli Arnak – Kadonneet rauniot.

Perhepelisarjan muut finalistit olivat Family Inc., Kingdomino Origins, Living Forest ja 7 Wonders: Architects. Harrastasarjassa ehdolla olivat Azul: Queen’s Garden, Nidavellir ja Paleo.

Lisätietoja löydät Pelaajien valinta -palkinnon sivuilta.

Tanskan vuoden pelit

Tanskan molemmat vuoden peli -palkinnot on jaettu. Virallisempi palkinnoista on Årets Spil, joka on paikallisen leluyhdistyksen jakama palkinto ja vastaa siten Suomen Vuoden peli -palkintoa. Tämän palkinnon voittajat olivat:

• Vuoden lastenpeli: Lumottu metsä
• Vuoden perhepeli: A Game of Cat & Mouth
• Vuoden aikuistenpeli: Tegnespillet Tankestreger

Lumottu metsä on Tacticin peli, joka oli Vuoden peli -kisan finalisti. A Game of Cat & Mouth on hilpeä näppäryyspeli, jossa ammutaan katapultilla palloja kissan suuhun. Tankestreger (eli Ajatusviivat) on sananarvuuttelupeli, jossa joku piirtää ja joku arvaa ja mitä nopeammin vastaus löytyy, sen parempi tulos.

Lastenpelisarjan finalisteja olivat Løb, Fido Løb!, Grabbit, My First Monopoly, Kolort Katapult, Gobblet Gobblers, Zombie Kidz Evolution, Opetellaan taitoja ja Maailman lapset.

Perhepelisarjan finalistit olivat Sonic Super Team, Partners Duo, Mixing Box Deluxe, Coco Crazy, Piccolo, Catapults, Kingdomino ja 15 Minute Heist.

Aikuistenpelien sarjan finalistit olivat Quizzone Timeout, Pictures, Insider, Sure gamle mæend, Metro Domino London ja Crime Scene: Lazio 1356.

Lisätietoja löytyy palkinnon nettisivuilta.

Tanskan toinen pelipalkinto on riippumaton Guldbrikken, joka vastaa enemmän Pelaajien valintaa. Kultanappuloita jaettiin kuudessa sarjassa, joiden voittajat olivat:

• Vuoden harrastajapeli: Ark Nova
• Vuoden perhepeli: 7 Wonders: Architects
• Vuoden aikuistenpeli: Living Forest
• Vuoden lastenpeli: Pin Pon!
• Vuoden partypeli: Insider
• Raadin erikoispalkinto: Unlock Kids

Perhepelien sarjassa ehdolla olivat Kingdomino Origins, Biotopia ja Sagrada.

Aikuistenpelien sarjassa ehdolla olivat Get on Board: New York & London, Paleo ja Partners Duo.

Lastenpelien sarjassa ehdolla olivat Maailman lapset, Lumottu metsä ja Unlock Kids.

Partypelien sarjassa ehdolla olivat Trial by Trolley, READ ja Hidden Games: Crime Scene.

Guldbrikkenistä löytyy lisätietoja palkinnon nettisivuilta.

Ruotsin vuoden peli

Ruotsissa paikallinen leluyhdistys jakaa Årets spel -palkintoa. Sen voittajat ovat:

• Vuoden perhepeli: Räävelin rohtotohtorit
• Vuoden lastenpeli: Zombie Kidz Evolution
• Vuoden aikuistenpeli: 7 Wonders: Architects

Perhepelien sarjassa ehdolla olivat Stella: Dixit Universe ja Mikä Sotku?!.

Lastenpelien sarjassa ehdolla olivat Koala Walla Bing Bang ja Unlock Kids.

Aikuistenpelien sarjassa ehdolla olivat Sagrada ja Catan Duellen.

Lisätietoja löytyy Lek & Baby -yhdistyksen sivuilta.

De Nederlandse Spellenprijs 2022

Alankomaiden pelipalkinto De Nederlandse Spellenprijs on sekin jaettu. Voittajat ovat enimmäkseen yllätyksettömät:

• Paras perhepeli: Cascadia
• Paras edistyneempien peli: Libertalia: The Winds of Galecrest
• Paras harrastajapeli: Ark Nova

Cascadian kohdalla raati arvosti pelin yksinkertaisuutta ja helppoutta selittää. Samalla peli kuitenkin tarjoaa muutaman kiperän pulman yhtä aikaa ja näiden tavoitteiden sommitteleminen yhteen on pelin suola.

Libertaliassa raati nautti erilaisten miehistönjäsenten laajasta määrästä, mikä tarjoaa valtavasti erilaisia yhdistelmiä. Jokainen peli on erilainen. Pelin värikäs ja eloisa kuvitus tekee kokonaisuudesta houkuttelevan.

Ark Novan kohdalla kehuttiin pelin kauneutta ja sitä, miten pelin elementit kietoutuvat toisiinsa tarjoten viihdyttävän haasteen. (Raadilla ei ollut kovin paljon sanottavaa Ark Novasta.)

Lisätietoja voittajista palkinnon sivuilla.

Lautapelit.fi:n uutuuksia

Carcassonne-peliperhe laajenee ensimmäistä kertaa yhteistyöpelien suuntaan. Uusi Carcassonne: Sumujen sankarit pistää pelaajat torjumaan sumuista nousevien kummitusten leviämistä Carcassonnen ympäristössä. Peliä voi käyttää myös tavallisen Carcassonnen lisäosana.

Lautapelit.fi:n esittelyvideosta näkee lisää. Yhteistyöpelissä on kuusi vaikeusastetta, joten haastetta riittää.

Speak Easy! on partypeli, jossa pelaajat puhuvat höpökieliä ja yrittävät saada muut ymmärtämään korttiensa värin ja kuviot. Pisteitä kertyy, kun arvaa oikein – tai jopa ymmärtää, mitä muut pelaajat puhuvat.

Idea selviää Lautapelit.fi:n videolta.

Sampsan pelaamia

— Sampsa Ritvanen

Pelipöydälle on eksynyt viimeisen kuukauden aikana sitä sun tätä. Kovin uutuus on Quest for El Doradon toinen lisäosa, Dangers & Muisca. Arvio lisäosasta on jo julkaistu, joten en lähde sitä sen tarkemmin esittelemään. Niille, jotka eivät jaksa arvostelua lukea, niin lyhyesti kyseessä on säännöiltään helppo, mutta hyvin viihdyttävä paketti, joka sopii erityisesti ensimmäiseksi lisäosaksi.

Meille Dangers & Muisca on siinäkin mielessä erityinen, että sen avulla Quest for El Dorado ylitti vihdoin tietyn maagisen rajan, jonka jälkeen peli jää kokoelmaan ja vakituiseen kiertoon. Alkuperäisessä pelissä oli kyllä potentiaalia ja imua, mutta ei tarpeeksi variaatiota. Yllätyksettömät karttapalaset ja staattinen torilauta saivat janoamaan lisäosia. Näistä ensimmäinen eli Heroes & Hexes paransi peliä kovasti, sillä kortteja oli jo enemmän (erityisesti, jos pelin hankkii promokorttien kanssa). Toinen lisäosa teki taas kartanrakentamisesta todella viihdyttävää, kun vanhojen palasten päälle lisäillään uusia ja rakentuville reiteille joko kauhistellaan tai nauretaan. En ole enää edes varma, pidänkö El Doradosta jopa eniten itse kartanrakennusvaiheessa.

Toinen suuri mullistus oli päästää irti peliin rakennetusta näennäisestä tasapainosta ja syleillä satunnaisuutta. Nykyisin nakkelemme karttapalaset ja niiden päälle laitettavat lisäosat miten sattuu ja tarvittaessa vain hieman korjaillaan. Valmiit reitit on heitetty roskakoriin. Samoin tehdään korttien kanssa. Ravensburgerin Golden Temples -sisarpelissähän on jo virallinen muunnelma, kuinka korttimarkkinaa voi satunnaistaa, mutta se on minusta edelleen aivan liian konservatiivinen. Meillä joka korttipakasta on yksi kortti erillään (niin kuin monella Dominionissa) ja ne jaetaan kahteen pakkaan – violetteihin ja muun värisiin kortteihin. Pakat sekoitetaan, napataan molemmista kuusi korttia ja ne sekoitetaan keskenään. Sitten kortit jaetaan summittain torilaudalle ja sen yläpuolelle. Näin ostettavaksi tulee kuusi korttia ja varastoon toiset kuusi.

Ymmärrän, että perhepelissä haetaan tasapainoa ja vältellään reiteille jumittamisia sekä rökälevoittoja. Harrastajille voin kuitenkin suositella tällaista revittelyä. Peli on jo muutenkin kortinnostoineen, kirouksineen ja luolamerkkeineen jokseenkin satunnainen, ettei pieni lisäkaaos haittaa. Stabiilin korttirivin hajotessa joutuu myös oikeasti miettimään, mitkä kortit ovat kriittisiä ja ostettava heti ja minkä ostamisen voi jättää myöhemmäksi. Tuttuja kortteja ei voi aina ostaa, vaan joskus kortit ovat pelissä, toisinaan taas eivät. Ja mitä väliä, vaikka joku arvokas kortti on tarjolla heti pelin alussa, kun se on kuitenkin tarjolla kaikille. Lähinnä se tekee pelikerrasta jännittävän ja muistettavamman.

Pelaamme yleensä kolmestaan, joten voi olla, että nelinpelissä varastossa olevia pakkoja voi joutua lisäämään. Toisaalta toisen lisäosan Muisca-heimon kortit lisäävät torilaudan korttien määrää ja kun mukana on vielä ensimmäisen lisäosan eläinystävät ja sankarit, niin kortteja on ollut aivan tarpeeksi. En edes usko, että reiteille  jumittuisi, vaikka jotain tiettyä korttia ei saisi – ja puolen tunnin pelissä se ei edes haittaa.

Lasten kanssa pääsimme testaamaan Kids Chronicles: Kuukiven Metsästys -peliä. Takana on vasta kaksi ensimmäistä skenaariota, mutta tuntemukset ovat varsin positiiviset. Kyseessä on siis Chronicles of Crimen lastenpeliversio, jossa hyvin pitkälle tehdään samoja asioita, mutta vain lastentasoisesti. Samalla tavalla pelaajat saavat ratkaistavakseen ongelman, jota varten pitää jutella eri hahmoille, tutkia kolmiulotteisia tapahtumapaikoja ja yhdistellä esineitä ja hahmoja toisiinsa. Kaikki tehdään edelleen QR-koodeja skannailemalla. Teema on myös vaihtunut lapsille soveliaaseen, perinteiseen satufantasiaan, mikä on aikuiselle jo vähän kulunut. Lapset kyllä tykkäsivät.

Meidän tytöille tämä oli ensimmäinen mobiililaitetta ja lautapeliä yhdistelevä peli, mikä aiheutti kovasti ihastusta. Tytöt jopa tappelivat siitä, kuka saa katsoa tapahtumapaikkoja kännykällä (paikkoja siis tutkaillaan virtuaalisesti mobiililaitteen kanssa ja etsitään sieltä uusia hahmoja ja esineitä) ja kuka saa laittaa uudet esine- ja hahmokortit laudalle. Mutta vaikka virtuaalimaailmat ovat lapsista pelin parasta antia, niin ovatpa he jaksaneet kuunnella myös hahmojen dialogia isin lukemana. Toki kirjoja lukeva 6-vuotias on ymmärrettävästi kiinnostuneempi interaktiivista kirjaa mukailevasta pelistä kuin neljävuotias siskonsa ja siinä mielessä pelin ikäsuositus +7 on kohdallaan. Mutta ihan onnistuneesti myös nelivuotias on mukana.

Pelihän oli Vuoden peli -kisailussa sijoitettuna perhepelien kategoriaan yltäen jopa finaaliin, mikä on hieman harhaanjohtavaa. Aikuiselle ainakin ensimmäiset kaksi tehtävää ovat aivan hirvittävän helppoja ja jos muut tehtävät jatkavat samalla linjalla (kuten ikäsuosituksesta voisi päätellä), niin perheen kanssa pelailuun peli on liian pliisu. Toisaalta todennäköisin syy kategoriavaihtoon on se, ettei kyseessä ole pienten lasten keskenään pelattava seikkailu, vaan se vaatii ainakin alle kouluikäisten kanssa aikuisen osallistumista. Lukemista on paljon, jotkut juonikiekurat ja dialogipätkät ovat nuorille lapsille turhan vaikeaselkoisia ja korttien sijoittelussa sekä niiden skannaamisessa tarvittiin meillä avustusta.

Koimme jopa ”nostalgisen” seikkailupelijumin, kun eräs henkilö vaati kahta esinettä ja ne eivät olleetkaan oikein. Reilun vartin huuhailun jälkeen tajusimme, että se esine, mitä luulimme vääräksi, olikin oikein ja se toinen olikin väärä (meillä oli hallussa kolme taikajuomalitkua ja olimme tarjonneet vahingossa väärää). Pieni hoksautus ei olisi haitannut. Pelissä on myös vinkkisysteemi, mutta vinkki toisti vanhaa asiaa, jonka olimme jo tehneet joku tovi sitten. Toivottavasti näitä ei tule kovin montaa vastaan.

Tästä huolimatta pelille voisi antaa sellaisen varovaisen ennakkopeukun. Aikuisesta pelinjohtajana toimiminen ja lasten pähkäilyjen seurailu ovat olleet ihan viihdyttävää ja lapset ovat innoissaan pelaamassa seuraavaa tehtävää. Saa nähdä, kestääkö lasten (ja aikuisen) innostus loppuun saakka.

Tytöt ovat pelanneet myös Etsivä Hiiri: Hurja pakoyritys -peliä. Tästäkin on jo arvio luettavissa, mutta voin kertoa, että vaikka kovin innostus on jo hieman laantunut, niin peli nostetaan pöydälle edelleen tasaisesti. Kauneusvirheineenkin kyseessä on vallan vekkuli tapaus ja hyvä hankinta noin viisivuotiaalle etsivänalulle.

Mikon pelaamia

Essenin messujen Fairplay-listan ykköseksi kiipesi tänä vuonna japanilaisen Muneyuki Yokouchin suunnittelema tikkipeli Cat in the Box. Tikkipeleihin voi näemmä loputtomasti keksiä jotain uutta. Tässä pelissä uusi jippo on siinä, että kortit ovat lähtökohtaisesti värittömiä. Niillä on vain numerot.

Kun kortti pelataan, sille valitaan väri, toki normaaleja tikkipelin sääntöjä noudattaen: pelissä on maantuntopakko, eikä samaa korttia saa tietenkään pelata kahta kertaa. Jos vihreä viitonen on jo pelattu, sinun kädessäsi oleva viitonen ei enää voi olla vihreä.

Mikä hauskinta, jokaista numeroa on pakassa viisi kertaa. Värejä on vain neljä. Tämä saattaa johtaa hankaluuksiin. Etenkin viidellä pelaajalla useimmat jaot päättyvät paradoksiin, eli tilanteeseen, jossa kädessä olevaa korttia ei voi enää pelata: jos kädessä on viitonen, mutta kaikki viitoset on pelattu, niin hups, siihen päättyi. Luonnollisesti paradoksiin sortunut ei pisteitäkään kerää.

Cat in the Box on aivot nyrjäyttävä peli, jota on helppo suositella kaikille tikkipelien ystäville.

Lautapelioppaan uudet jutut edellisen katsauk­sen jälkeen

• Lautapeliartistit arvioi Arnakin suomenkielisen laitoksen.
• Sampsa testasi Quest for El Doradon tuoreimman lisäosan Dangers & Muisca.
• Markus testasi kupongintäyttöä ja reitinrakennusta yhdistelevän Get on Board: New York & London -pelin.
• Sampsa arvioi lastenpelin Etsivä Hiiri: Hurja pakoyritys.

Haluaisitko nähdä oman nimesi tällä listalla? Julkaisen mielelläni Lautapelioppaassa kaikenlaista lautapelisisältöä: peliarvosteluja, top-listoja, pelisuunnittelujuttuja, mitä ikinä mieleen tulee. Lue lisää Lautapelioppaan avustamisesta. Avustajia varten on nyt oma Telegram-ryhmä, johon voi liittyä. Listalla kerrotaan muun muassa tarjolla olevista arvostelukappaleista.

Lautapeliopasta voi seurata monissa eri kanavissa. Lautapeliopas löytyy Telegramista. RSS-syötekin löytyy. Jos haluat varmasti tiedon kaikista uusista jutuista heti kun ne ilmestyvät, Telegram on varmin kanava, jossa viestit eivät huku algoritmien jalkoihin.

Voit myös tilata Lautapelioppaan uutiskirjeen. Uutiskirje toimittaa Lautapelioppaan uutiskatsaukset suoraan sähköpostiisi.

Lautapeliblogien päivi­tykset

• Miiran ja Annikan hyvin draftatuissa korteissa on puhuttu lempparikansista, erikoisnoppaisista peleistä, BGA:n suosikkipeleistä ja miellyttävistä viimeaikaisista ensipuraisuista.
• Puutyöläinen esitteli Pelaajien valinta -finalistit.
• Nopparallissa arvioitiin Ticket to Ride: San Francisco.
• Huoltoreitissä pelattiin Hungarian Rhapsody: The Eastern Front in Hungary -sotapeliä.
• Tero esitteli Pelaajien valinta -finalisteja.
• Mikko arvioi lyhyesti Unlock! Game Adventuresin.
• Tero kertoi Spiel ’22 -tapahtumakuulumisia.
• AntonVS teki unboxing-videon Hamletista.
• Nopparallissa esiteltiin suomenkielinen Unlock! 2.
• Noppapotissa arvioitiin Lord of the Rings: The Card Game.

Lautapeliblogeja löytyy myös Lautapeliseuran blogilistalta ja lautapelijuttusyötteestä.

Lähde

Kids Chronicles on yhteistyönä pelattava lastenpeli, joka yhdistää vanhoja seikkailupelejä ja interaktiivista satua. Lautapelin tukena käytetään mobiililaitetta, jolla tutkitaan kolmiulotteisia panoraamakuvia ja skannataan QR-koodeja.

Osa sanoo, että nykyajan lapsia (sekä aikuisia) on välillä vaikea saada innostumaan perinteisistä lautapeleistä, kun vaihtoehtona ovat vauhdikkaat mobiilipelit. Kids Chronicles: Kuukiven Metsästys on uuden ajan lastenpeli, jossa ongelma kierretään yhdistämällä lautapelit ja videopelit ja jota pelatessa saa luvan kanssa käyttää mobiililaitetta.

Sama perusidea on jo aikuisten peleistä tuttu. Kids Chronicles on nimittäin lapsille soveltuva versio Chronicles of Crime -pelistä, jossa ratkaistaan rikoksia tutkimalla rikospaikkoja ja skannaamalla QR-koodeja. Nyt tehdään samantyylisiä asioita, mutta vain lapsentasoisesti ja lapsille soveltuvassa satumaailmassa.

Skannausta ja VR-kuvia

Peli koostuu kuudesta eri skenaariosta eli seikkailusta, joissa pelaajien on ratkaistava jokin pulma. Jossain tehtävänä voi olla löytää kadonnut prinssi, toisessa taas herättää tien tukkiva jättiläinen. Isomman ongelman lisäksi matkalla tulee vastaan eri satuhahmoja, joilla on omia pienempiä pulmia. Näitä ongelmia ratkotaan kerättyjen tavaroiden avulla ja vastalahjaksi saa uusia esineitä. Lopulta vaihtokaupoista saadaan esineet, jolla myös päätehtävä ratkeaa.

Suurin osa tästä kaikesta tapahtuu sovelluksessa, joka ladataan mobiililaitteeseen. Laitteen kameralla skannataan esineissä, hahmoissa ja paikoissa olevia QR-koodeja ja siten edetään pelissä. Tapahtumapaikalle pääsee skannaamalla siihen liitetyn koodin, jonka jälkeen voi skannata paikalla olevien henkilöiden koodeja ja näin jutella heille. Jutellessa voi vielä skannata jonkun esineen tai toisen hahmon koodin, jolloin henkilö kertoo asiasta jotain.

Kaikista vetävin juttu on virtuaalitodellisuudessa olevien tapahtumapaikkojen tutkiminen. Jokainen paikka on kolmiulotteinen panoramakuva, jota katsellaan liikuttelemalla itseä laite kourassa. Paikkaa tutkitaan puolisen minuuttia (uudelleen voi katsella niin monesti kuin haluaa) ja sieltä löytyy uusia hahmoja ja esineitä. Näitä vastaavat kortit sitten etsitään hahmo- ja esinepakoista ja asetellaan pelilaudalle tulevia skannauksia varten.

Lapsille vai perheille?

Kids Chronicles on koukuttava peli, erityisesti, jos tällaiset digilautapelit ja virtuaalitodellisuus eivät ole vielä tuttuja. Lapsitestaajille koko idea interaktiivisesta lautapelistä tuntui alkuun omituiselta, mutta digi-imu tehosi ja lapset uppoutuivat pelin ääreen tehokkaasti. En siis ihmettele, että peli ylsi Vuoden peli -kisailussa jopa finaaliin saakka.

Peli oli kuitenkin ehdolla lastenpelien sijaan Vuoden perhepeliksi, mikä herättää ristiriitaisia tunteita. Ymmärrän, että jos ei ole pelannut yhtään klassista seikkailupeliä tai yleensäkään videopelejä, niin Kids Chronicles voi tuntua haastavalta, ihan jo mekaanisesti. Skannailun perusidean ymmärtäminen (jotta voin puhua keijulle kirjasta, skannaan ensin metsän, sitten keijun, sitten kirjan) vaatii hieman harjoitusta. Tällaisista lähtökohdista pelissä voi riittää ihmeteltävää koko perheelle.

Jos taas pelit, joko digitaaliset tai laudalla pelattavat, ovat tuttuja, niin “Lasten Kronikoiden” pulmat ovat helppoja. Suurin osa päättelytehtävistä ratkeaa antamalla oikea esine oikealle hahmolle ja niissä ratkaisut ovat sellaisia kuten nuhainen mummo tarvitsee lääkepulloa, nälkäinen koira haluaa luuta tai lukittu arkku avataan avaimella. Peli myös ohjaa hyvin avokätisesti pelaajia eteenpäin ja tarvittavat esineet kerrotaan joko suoraan tai selkeiden vihjeiden avulla. Aikuisen ei siis kannata odottaa itse osallistuvansa ongelmien ratkontaan, vaan nauttia lasten hoksauksista ja pukkia tarvittaessa oikeaan suuntaan.

Mutta vaikka kyseessä on lastenpeli, niin lasten keskenään pelattavaksi peliksi se sopii vain varauksella. Ikäsuositus +7 on tältä osin jopa alakanttiin, sillä digi- ja lukutaitoa tarvitaan ja dialogi on toisinaan turhan vaikeaselkoista ja tarkoitettu vanhemmille lapsille (ja välillä myös suomennos on vähän kömpelö). Onneksi jumittuessaan pelaajat voivat pyytää vihjettä Kuukissalta, joka yleensä kertoo melko tarkkaan, kenen luo pitää mennä ja mitä tehdä. 

Suurin osa näistä ongelmista katoaa, mikäli aikuinen toimii pelinjohtajana eli skannaajana sekä tekstin lukijana – silloin pelata voi jo innokkaan nelivuotiaan kanssa. Pelissä kun ei ole mitään niin hurjaa, etteivät pienemmät voisi olla mukana. Kuvitus on lempeää ja Disneymäistä, taustamusiikki kepeää ja tapauksissa aina onnellinen loppu. Kun kyseessä on yhteistyöpeli, niin kynnys osallistua on matala. Meidän nelivuotias hullaantui vähitellen peliin jopa kuusivuotiasta enemmän, mikä on aika ainutlaatuista.

Sovellus toimii, ainakin yleensä

Lapset pelasivat kanssani kaikki kuusi skenaariota ilolla ja yllättävän keskittyneesti. Riitaa tuli lähinnä siitä, kuka saa katsoa tapahtumapaikkoja ensin ja kuka kerää tarvittavat kortit. Jo tämän perusteella en pelaisi peliä kovin monen lapsen kanssa, koska jokainen haluaa kuitenkin katsoa paikkaa ja peli siten venyy. Yksinkin tätä voisi hyvin pelata, mutta onko lapselle silloin pelkkä mobiilipeli kätevämpi? Todennäköisesti.

Tekniseltä puoleltaan sovellus toimi melko hyvin. Kerran se ei vaihtanut itseään suomeksi ja muutaman kerran virtuaaliset tapahtumapaikat eivät liikkuneet, mutta ongelmat hävisivät onneksi sovelluksen uudelleenkäynnistyksellä. Jäimme myös kerran hieman epäselvän ohjeistuksen ja huonon tuurin vuoksi jumiin, mutta muuten pelaaminen sujui jouhevasti. Erityisesti skannaus toimi hienosti, vaikka valaistus tai kuvaustapa olivat toisinaan kaukana täydellisestä.

Pelin voi myös keskeyttää ja sovellus muistaa, mihin pelaajat ovat jääneet. Ominaisuudelle oli kerran käyttöä, sillä erehdyimme aloittamaan toisen seikkailun ensimmäisen “harjoituspelin” perään ja lasten keskittyminen alkoi herpaantua reilun tunnin jälkeen. Seikkailut kestävät pelilaatikon mukaan 30-45 minuuttia, mutta meillä melkein jokainen venähti vähintään 45 minuuttiseksi. Viimeinen skenaario oli hieman yllättäen tuplamittainen ja kesti puolitoista tuntia. Joku etukäteisvaroitus asiasta olisi ollut tarpeen.

Rahoille vastinetta

Tällaisten tarinallisten pelien perushaaste on se, että ne kestävät yhden läpipelaamisen ja sillä hyvä. Kids Chronicles kuuluu samaan kastiin – juoni on sen verran ohut, että en usko lasten innostuvan uudesta kierroksesta vain pelkän tarinan vuoksi, ainakaan kovin pian.

En kuitenkaan valita, vaikka uusia seikkailuita ei ilmestyisi. Tällaisia interaktiivisia lautapelejä on lapsille tarjolla edelleen hyvin vähän ja varsinkin hyviä sellaisia. Kuusi tehtävää ja noin kuusi tuntia pelattavaa ei ole hurja määrä, mutta kun sen suhteuttaa pelin hintaan (noin 20 €), niin rahoilleen saa vastinetta. Vastaavista aikuisten pakohuone- tai seikkailupeleistä pitää usein pulittaa melkein tuplahinta. Koska mitään osia ei tuhota, niin pelatun pelin voi helposti lahjoittaa seuraavalle pelattavaksi tai myydä eteenpäin.

Faktat Kids Chroniclesta:

Suunnittelija: [sunnittelijat]

Julkaisija: Lucky Duck Games (2021), Toyrock (2022)

Mutkikkuus: Peliä voi pelata myös pienten lasten kanssa, jos aikuinen toimii pelinjohtajana. Kouluikäiset lapset pystyvät pelaamaan jo keskenään, mikäli mobiililaitteet ovat tuttuja.

Onnen vaikutus: Seikkailuissa on vain yksi ratkaisu, joten tuuria ei ole mukana.

Vuorovaikutus: Seikkailuja ratkotaan yhdessä, mutta pelissä on sama meininki, pelasi sitä sitten yksin tai erikseen.

Teema: Perinteistä satukirjakuvastoa. On kuitenkin hienoa, että mukana on eri näköisiä, kokoisia ja sukupuolisia hahmoja (kerrankin mukana on myös normaalipainoinen keiju!).

Uudelleenpelattavuus: Tehtävät pelaa kerran läpi mielellään, mutta ei näitä ole oikein syytä pelata uudelleen.

Kieliriippuvuus: Peli on dialogipainotteinen, joten sitä pitää pelata omalla kielellä. Lukutaidottomien avuksi kaivataan lukevaa aikuista tai vanhempaa lasta.

Pelaajamäärä: 1–4.

Pituus: 30–60 minuuttia, kuudes seikkailu on tuplapitkä.

Lähde

Luo harmonisin ekosysteemi tässä Pohjois-Amerikan luoteisosan ja Kanadan rajamaiden eläimistöä ja ympäristöä esittelevässä pelissä. Luvassa on soljuvaa laattojen asettelua, joka sopii niin perheen kuin harrastajienkin peli-iltaan.

Cascadia-sanalla viitataan maantieteelliseen The Pacific Northwest -alueeseen, joka sijaitsee Pohjois-Amerikan luoteisosissa, Tyynenmeren rannikolla. Aivan tarkkoja rajauksia alueelle ei ole, mutta esimerkiksi yhtenä määritelmänä pidetään Kaskadivuoriston läntisiä merenranta-alueita. Sinne tämä Randy Flynnin suunnittelema ja Flatout Gamesin julkaisema peli sijoittuukin.

Cascadia on saavuttanut lyhyessä ajassa useita lautapelipalkintoja, joista viimeisimpänä on arvostettu Spiel des Jahres -palkinto tältä vuodelta. Aivan ansaitusti Cascadia on palkintonsa napannut, sillä kyllähän tätä Beth Sobelin kuvituksen kaunistamaa laattojenasettelua pelaa oikein mielellään. 

Eläimiä elinympäristöihin

Cascadiassa kukin pelaaja rakentaa omaa maisemaansa elinympäristölaatoista ja eläinmerkeistä. Elinympäristölaattoihin on kuvattu viittä eri elinympäristöä (vuoristo, joki, metsä, kosteikko ja preeria) ja samaten eläinmerkeissä on viittä eri eläinlajia (kettu, karhu, lohi, peura ja haukka).

Alkuvalmistelut tekee ripeästi. Pelaajille jaetaan aloituslaatat, elinympäristölaattoja otetaan pelaajamäärän mukaisesti varantoon ja jokaiselle eläinlajille valitaan pisteytyskortti. Lopuksi neljä elinympäristölaattaa käännetään näkyviin ja niille nostetaan eläinmerkkipussista pariksi eläinmerkit. Sittenpä peli onkin jo valmis alkamaan.

Vuorollaan pelaaja valitsee yhden tarjolla olevista laatan ja eläinmerkin pareista ja asettaa sen omaan maisemaansa. Pelaaja voi asettaa laatan maisemaansa kuten haluaa, välittämättä samanlaisten elinympäristöjen jatkuvuudesta. Laatan asettamiseen kannattaa kuitenkin käyttää hetki aikaa, sillä pelin lopussa jokainen pelaaja saa pisteitä suurimmasta yhtenäisestä elinympäristöstään kussakin elinympäristötyypissä.

Elinympäristölaattoihin on kuvitettu lisäksi 1–3 eläintä, joita voi asettaa kyseiselle laatalle. Laatan asettamisen jälkeen pelaaja asettaa samalla vuorolla valitsemansa eläinmerkin sopivalle laatalle, jonka ei siis ole pakko olla sama laatta kuin minkä pelaaja valitsi kyseisellä kierroksella. On myös hyvä huomioida, että kullekin laatalle mahtuu vain yksi eläinmerkki. Jos kierroksella valitulle eläinmerkille ei löydy sopivaa laattaa tai pelaaja ei halua käyttää sitä, eläinmerkki palautetaan pussiin. Eläinmerkeistäkin on tarjolla pisteitä, jos niitä saa asetettua omaan maisemaansa pelin alussa valittujen pisteytyskorttien mukaisesti, joten eläinmerkin asettaminen kannattaa myöskin pohtia huolella.

Kun pelaaja on asettanut laatan ja eläinmerkin maisemaansa, käännetään varastosta uusi laatta ja eläinmerkki valittujen tilalle ja seuraava pelaaja aloittaa vuoronsa. Pelaajamäärästä riippumatta jokaisella pelaajalla on aina pelissä 20 vuoroa aikaa rakentaa omaa maisemaansa ja kerryttää potentiaalista pistesaldoaan. Kun viimeinenkin pelaaja on pelannut 20. vuoronsa, peli päättyy, eläinkortit ja suurimmat yhtenäiset elinympäristöt pisteytetään ja eniten pisteitä kerännyt pelaaja voittaa pelin.

Vaihtelua vaihtoehdoilla

Cascadia on siis varsin suoraviivainen peli ja jokainen vuoro on käytännössä samansisältöinen: valitse laatan ja eläinmerkin pari ja aseta se maisemaasi. Vaihtelua peliin tuovat pelin alussa eläinlajeille valittavat pisteytyskortit. Kullekin eläimelle on neljä erilaista pisteytyskorttia, joista yksi valitaan summassa tai pelaajien yhteispäätöksellä kyseiselle pelikerralle. Pisteytyskortti määrittelee, miten kyseisen lajin merkkejä kannattaa asettaa maisemaansa, jotta niistä saisi pisteitä. Koska pisteytyskortteja on joka eläinlajille tosiaan se neljä kappaletta, erilaisia pisteytyskombinaatioita on tarjolla runsaasti.

Cascadia ei ole myöskään täysin ryhmäpasianssia, vaan muiden pelaajien toimia kannattaa seurata pelin aikana. Suurimmista yhtenäisistä elinympäristöistä on jaossa lisäpisteitä niille pelaajille, joiden suurimmat elinympäristöt ovat isoimpia verrattuna muiden pelaajien elinympäristöihin kussakin elinympäristötyypissä. Tämä tuo peliin mukavasti pientä kilpailuasetelmaa.

Tuurin vaikutusta on pyritty tasoittamaan jonkin verran säännöissä. Jos pelaajan aloittaessa vuoroaan kaikki tarjolla olevat eläinmerkit ovat samaa lajia, ne vaihdetaan uusiin eläinmerkkeihin. Jos taas tarjolla olevista eläinmerkeistä kolme on samaa lajia, pelaaja voi halutessaan vaihdattaa kyseiset eläimet uusiin. Molemmissa tilanteissa tarjolla olleet eläinmerkit laitetaan syrjään ja pussista nostetaan uudet tilalle. 

Lisäksi tuuria tasoitetaan pelin aikana ansaittavilla kävyillä (pelissä näitä kutsutaan luontomerkeiksi). Pelaaja voi halutessaan käyttää vuorollaan käpyjään, jolloin hän voi valita minkä tahansa tarjolla olevista laatoista ja eläinmerkeistä – niiden ei siis tarvitse olla valmis pari, kuten normaalisti pitäisi. Vaihtoehtoisesti pelaaja voi käyttää kävyn vaihtaakseen haluamansa määrän eläinmerkkejä uusiin tai säästää ne ja ansaita niistä pisteitä pelin lopussa. 

Loistavaa laatoitusta

Cascadia yksinkertaisesti vaan toimii loistavasti. Se on helppo “myydä” ja opettaa uusille pelaajille, siinä on sisältöä juuri sopivasti kestoonsa nähden (ja kestokaan ei kauheasti muutu pelaajamäärästä huolimatta) ja se tuottaa juuri sopivasti pohdittavaa olematta liian kevyt tai liian raskas. Tähän mennessä kaikki, joille olen opettanut Cascadian, ovat tykänneet siitä. Yksi ystävä jopa pohti ostavansa kopion pelistä myös itselleen pelaamisen jälkeen.

Laatikon kyljessä mainittu 10 vuoden ikäsuositus kuulostaa omiin korviin vähän turhan korkealta, sillä en näe mitään syytä, miksi esimerkiksi jo 8-vuotiaat lapset eivät voisi aivan hyvin pelata Cascadiaa keskenään tai aikuisten kanssa ja pärjätä siinä. Tietysti vähemmän pelanneelle lapselle sekä elinympäristö- että eläinpisteytysten miettiminen ja suunnitteleminen etukäteen voi olla haastavaa. Toisaalta, säännöissä esitellään myös erillinen “perhevariantti”, jossa eläimistä saa pisteitä lajiryhmittymien suuruuden perusteella ja jossa voi myös jättää pois kilpailun suurimmista yhtenäisistä elinympäristöistä.

Cascadian pelaamista helpottaa varmasti jatkossa myös pohjoismainen laitos, joka ilmestynee joulukuun puolella. Toivoisinkin, että Cascadia löytäisi tiensä mahdollisimman monen perheen pukinkonttiin, sillä onhan se vain mainio (perhe)peli! Sinällään Cascadia ei tuo lautapelitarjontaan mitään upouutta tai ennennäkemätöntä, mutta yhdistelee tuttuja ja mielekkäitä pelimekaniikkoja luoden sen verran sujuvan ja viihdyttävän kokonaisuuden, että sitä pelaa mielellään. Eikä mainitsemani Beth Sobelin kuvitus haittaa yhtään, vaan tekee pelistä vieläpä miellyttävän katsella.

Enpä tosiaan keksi erityisesti mitään kritisoitavaa Cascadiasta. Jos nyt aivan rupean nillittämään, niin voisinhan tietysti ihmetellä, miten pelissä voi olla preerialaatta, jolle voi asettaa vain lohen, sillä en pysty käsittämään, miten lohi elelee preerialla. Okei, ehkä pelaajat, joita kiinnostaa lähinnä raskaat, pitkät ja monisääntöiset pelit, eivät aivan hirveästi saisi iloa Cascadiasta. Minulle Cascadia kuitenkin edustaa hienosti nykyaikaista pelisuunnittelua, jossa parhaimmillaan yhdistyy kompakti kokonaisuus kauniiseen ulkokuoreen. Vahva suositus täältä siis Cascadialle!

Faktat Cascadiasta

Suunnittelija: Randy Flynn

Julkaisija: Flatout Games (2021)

Mutkikkuus: Säännöiltään Cascadia on suoraviivainen ja simppeli: valitse laatta ja eläinmerkki ja aseta ne omaan maisemaasi. Eläinkohtaiset pisteytyskortit tuovat peliin sopivasti tavoitteellisuutta, mutta siitä huolimatta peli ei muutu vaikeaksi. Pelissä on mukana myös erillinen perhepelipisteytys, jossa eläinkohtaisia pisteytyskortteja ei käytetä, jolloin pelaaminen lasten kanssa helpottuu entisestään.

Onnen vaikutus: Satunnainen laatan ja eläinmerkin yhdistelmien tarjonta osuu joillain vuoroilla paremmin kohdalle kuin toisilla, mikä voi välillä harmittaa, kun esimerkiksi juuri toivottua eläintä ei ole tarjolla. Pelissä menestyminen ei kuitenkaan ole kertaakaan kaatunut onnen vaikutukseen.

Vuorovaikutus: Hyvin vähäistä. Edellinen pelaaja voi ottaa haluamasi parin nenäsi edestä, mutta muuten jokainen pelaaja saa rauhaksiin luoda omaa maisemaansa. Loppupisteytyksessä on jonkin verran pelaajien välistä kilpailua laajimpien yhtenäisten aluekokonaisuuksien suhteen. 

Teema: Cascadia on ulkoasultaan lempeän kaunis ja eläinaiheinen sisältö varmasti helpottaa pelin pelaamista monenlaisissa peliryhmissä. Noh, biologisesti katsottuna peli ei välttämättä kestä teemallista arviointia (edelleen pohdin, miten lohen voi asettaa preerialle), mutta ei tätä peliä olekaan tehty opettamistarkoitukseen.

Uudelleenpelattavuus: Vaihtelevat pisteytyskortit ja satunnaiset laatta ja eläin -parit muokkaavat pelikertoja sopivasti, jotta jokainen pelikerta ei tunnu samalta. Sisällöltään Cascadia kuitenkin on laattojen asettelua kerrasta toiseen, eli huimaa kokemuksellista vaihtelua pelikertojen välillä ei kannata odottaa. Kokonaisuutena Cascadia on silti niin mukiinmenevä ja soljuva paketti, että sitä pelaa oikein mielellään useamminkin.

Kieliriippuvuus: Tekstiä on käytännössä sääntöjen lisäksi ainoastaan pisteytyskorteissa ja pisteytyksetkin on kuvattu korteissa symbolein. Varsin kielivapaasta pelistä on kysymys. Arvostelun kirjoitushetkellä peliä ei vielä ole tarjolla suomeksi, mutta suomennettu versio on tulossa markkinoille loppuvuoden aikana.

Pelaajamäärä: 1–4

Pituus: 30–45 minuuttia. Pelaajamäärällä ei juurikaan ole vaikutusta pelin kestoon, vaan vuorot nasahtelevat varsin ytimekkäästi eteenpäin pelaajamäärästä riippumatta.

Lähde

Kaupoissa riittää pelejä, samoin Lautapelioppaassa. Mitkä niistä olisivat parhaita joululahjoiksi? Tämä joululahjalista antaa ehdotuksia, jotka sopivat komeasti koristamaan kuusenalusta ja joita pelataan vielä joulun jälkeenkin!

Arnak – Kadonneet rauniot. Harrastajille, kokeneille perheille. Monia palkintoja voittanut Arnak on värikäs ja näyttävä lautapeli, jossa seikkaillaan etsimässä kadonneita raunioita. Pelissä on seikkailun tuntua, jännitystä ja tiukkaa pähkäilyä. Vaativuudeltaan peli miellyttää harrastajia, mutta toimii myös perhepelinä isompien ja lautapelien suhteen kokeneiden lasten kanssa. Lue Arnakin arvostelu.

Cartographers. Perheille, aikuisille. Karttojen piirteleminen on hauskaa, sen todistaa Cartographers. Pakasta nousevat kortit kertovat, millaista maastoa kartalle on piirrettävä, eli minkävärisiä tetrispalikoita kupongille lisätään. Toiset kortit määrittelevät, millaisista asioista pelin eri vaiheissa saa pisteitä. Välillä kartalle saattaa ilmestyä häiritseviä hirviöitä. Jos peliin innostuu enemmänkin, lisäosiakin on saatavilla. Lue Cartographersin arvostelu.

Cascadia. Perheille, aikuisille. Moninkertainen palkintovoittaja (muun muassa Saksan vuoden peli 2022) Cascadia on kepeä luontoaiheinen aivopähkinä, jossa pitää rakentaa eläimille elinympäristöjä, joihin eläimet saa sitten mahdollisimman hyvin pistekorttien mukaisesti. Lue Cascadian arvostelu.

Cóatl. Perheille, aikuisille. Asteekkiaiheinen Cóatl on värikäs peli, jossa kootaan pitkiä, kiemurtelevia sulkakäärmeitä palasista tavoitekorttien mukaisesti. Peli on kiperä optimointihaaste, joka sopii mainiosti vaikkapa Azulin ystäville, jotka haluavat vähän mutkikkaamman pelin. Lue Cóatlin arvostelu.

DinoDeck. Lapsille. Kotimainen DinoDeck on pohjimmiltaan vanhat tutut Top Trumps -autokortit eli korttien ominaisuuksien vertailua. Näissä korteissa on vain dinosauruksia ja numeroiden lisäksi symbolit, jolloin vertailu onnistuu vähän pienemmiltäkin lapsilta. Alle kouluikäisille dinosaurusfaneille tämä on nappivalinta. Lue DinoDeckin arvostelu.

Dragomino. Lapsille. Moneen kertaan palkittu Dragomino on lastenpelitulkinta rakastetusta Kingdomino-pelistä (katso Kingdomino Origins alla!). Peli on parhaimmillaan noin viisivuotiailla, mutta nuoremmatkin voivat osallistua ja vanhemmillekin riittää mielekästä pelattavaa. Vuoden paras lastenpeli! Lue Dragominon arvostelu.

Family Inc. Koko perheelle. Yksinkertainen on kaunista, vaikka tämä vaatimaton peli ei ulkonäöllään koreilekaan. Family Inc. tekee vain yhden jutun, mutta tekee sen hyvin. Uskallatko ottaa vielä yhden kolikon? Yksinkertainen onnenkoetuspeli on sujuva, jännittävä ja vauhdikas koko perheen peli. Lue Family Incin arvostelu.

Kids Chronicles: Kuukiven metsästys. Lapsille aikuisten avustuksella. Aikuisten sovellusvetoinen dekkaripeli Chronicles of Crime on taipunut lapsille sopivaksi versioksi, jossa mysteeriä ratkotaan skannailemalla QR-koodeja puhelimella. Sovellus tekee pelistä lapsille jännittävää pelattavaa, mutta vaikka peli on vaikeustasoltaan muuten lastenpeli, sen pelaamisessa on hyvä olla aikuiset apuna ainakin pienempien lasten kanssa. Lue Kids Chroniclesin arvostelu.

Kingdomino Origins. Perheille, aikuisille. Alkuperäinen Kingdomino on moneen kertaan palkittu, suosittu peli. Kingdomino Origins on uusin versio, jonka perussäännöt ovat lähes yksi yhteen alkuperäisen Kingdominon kanssa. Sen lisäksi mukana on vaihtoehtoisia pelitapoja, jotka lisäävät peliin monimutkaisuutta ja pohdittavaa. Nämä pelitavat miellyttävät kokeneempia pelaajia ja peliharrastajia. Lue Kingdomino Originsin arvostelu.

Living Forest. Perheille, joissa on koululaisia, aikuisille. Metsänhenkien taistelu pyhän puun pelastamiseksi voitti sekä Saksassa että Ranskassa vuoden parhaan vähän vaativamman pelin palkinnon. Peli on lopulta säännöiltään yksinkertaisempi kuin miltä se vaikuttaa ja tarjoaa mielenkiintoista onnenkoetusta ja erilaisia tapoja voittaa. Lue Living Forestin arvostelu.

Nidavellir. Perheille, joilla on pelikokemusta, aikuisille. Viikinkimytologiaa, fantasiaa ja kääpiöitä aiheenaan yhdistelevä Nidavellir paljastuu juonikkaaksi huutokauppapeliksi. Pelaajat yrittävät kerätä hyviä korttisettejä itselleen. Pelin jippona on mahdollisuus tarjota huutokaupassa nollaa ja vaihtaa sen sijaan omia kolikoitaan isommiksi, jotta on myöhemmissä kisoissa vahvemmalla. Lue Nidavellirin arvostelu.

Paleo. Perheille, joilla on pelikokemusta ja aikuisille. Saatteko pidettyä kivikautisen heimon hengissä vaikeissa oloissa? Paleo on yhteistyöpeli, jossa pelaajien on selviydyttävä kivikauden vaikeuksista. Palkittu peli haastaa pelaajat aina vain vaikeammilla pulmilla. Sääntöjen kanssa kannattaa olla tarkkana, mutta koska peliä pelataan yhteistyönä, se soveltuu myös perhepeliksi perheisiin, joissa lapsillakin on jo pelikokemusta. Lue Paleon arvostelu.

Sagrada. Perheille, aikuisille. Palkintoja voittaneessa pelissä rakennetaan Sagrada Familian lasimaalauksia. No, käytännössä aihe ei pelissä näy, mutta läpikuultavista, värikkäistä nopista muodostuu pelin edetessä kauniita asetelmia. Nopat rajoittavat toistensa asettelua kiperästi ja toisten pelaajien nenän edestäkin pääsee napsimaan näiden kipeästi kaipaamia noppia. Lue Sagradan arvostelu.

7 Wonders: Architects. Perheille, kepeää peliä kaipaaville aikuisille. 7 Wonders on 2010-luvun lautapelien megahittejä. Uusi 7 Wonders: Architects perustuu samaan maailman seitsemän ihmeen rakentamisen aihepiiriin, mutta on merkittävästi kepeämpi perhepeli. Ranskan Vuoden peliksi valittu peli soveltuu alkuperäisen 7 Wondersin tapaan mainiosti isoillekin porukoille, eikä aikaisempaa pelikokemusta juuri kaivata. Lue 7 Wonders: Architectsin arvostelu.

Zombie Kidz Evolution. Koululaisten kanssa pelattavaksi. Koulua uhkaa zombieiden vyöry. Saatteko pysäytettyä elävät kuolleet yhteistyössä? Zombie Kidz Evolution on koko perheelle sopiva legacy-peli, jossa useamman pelikerran aikana peli kehittyy ja saa uusia ominaisuuksia. Vaikeustaso kasvaa pelin edetessä. Lue Zombie Kidz Evolutionin arvostelu.

Pelaajien valinta -palkinnot ja Vuoden pelit

Suomalaiset lautapelibloggaajat jakoivat jo kuudetta kertaa Pelaajien valinta -palkinnot. Palkinto jaettiin perhepelien ja harrastajapelien sarjassa.

Vuoden perhepeliksi valittiin Sagrada ja vuoden harrastajapeliksi Arnak – Kadonneet rauniot. Molemmat ovat erinomaisia valintoja.

Palkinnon finalistit perusteluineen löydät Pelaajien valinta -palkinnon omilta sivuilta.

Vuoden peli -palkinnon voittajista Pelaa kuin miljonääri on uusi versio vanhasta Finanssi-pelistä. Jos nostalgianjano on kova, sitä voi harkita, mutta muussa tapauksessa suosittelemme pitäytymään tuoreemmissa peleissä. Vuoden strategiapeli Dinner in Paris on kelpo valinta.

Vuoden partypeli on Bezzerwizzer, vanha tuttu tietovisailupeli kymmenen vuoden takaa päivitettynä painoksena. Tietovisailun ystäville se on edelleen ihan hyvä. Vuoden lastenpeli Dragomino on todella hyvä, ehdottomasti vuoden parhaita lastenpelejä.

Mistä näitä saa?

Listan pelejä voi löytää mistä tahansa pelejä myyvästä kaupasta, mutta varmimmin pelit löytää palvelevasta pelikaupasta. Kaikkia näistä peleistä ei saa marketeista.

Tilaa Lautapelioppaan uutiskirje

Jos haluat seurata Lautapeliopasta, meidät löydät Facebookista, Instagramista, Telegramista ja Twitteristä. Voit myös tilata uutiskirjeemme, joka toimittaa sähköpostiisi Lautapelioppaan kuulumisia korkeintaan kerran viikossa.

Hyvää joulua!

Lautapeliopas toivottaa lukijoilleen hyvää joulua ja mukavia pelejä myös vuodelle 2023!

Lähde